Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast

by Eino Leino

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama näyttämö. Olavi nyyhkyttää ikkunakulmassa, kasvot käsiin kätkettyinä. Maunu Tavast tulee oikealta. Huoneessa heleä aamurusko.

MAUNU TAVAST: Poikani! Oletko yksin?

OLAVI: Setä! Setä!

MAUNU TAVAST: Poikani!—Sinä itket? Sinä olet onneton? Mitä on tapahtunut?

OLAVI: Minä olen rikkonut valani! Minä olen suudellut neittä kuolevaista! Minä en ole mahdollinen enää sieluni ijäistä ihannetta palvelemaan!

MAUNU TAVAST: Sinä, Olavi?—(Pitkä vaitiolo.) Ilta on aamua viisaampi, sanotaan. Monet ovat sinun laillasi elämänsä aamussa erehtyneet.

OLAVI: Mutta minulla ei ollut lupa erehtyä niinkuin muilla! Minä olin kuitenkin asettanut pyhän päämääräni niin korkealle!—Muut voivat erehtyä heikkoudesta ja tietämättömyydestä, en minä, en minä, Olavi Tavast!…

MAUNU TAVAST: Ihminen on aina heikko, Olavi. Hän on väkevä vain silloin, kun Jumalan henki vyöttää hänet omalla väkevyydellään.—Maan lapsia me olemme, Olavi. Meidän ainoa voimamme on, että me edes joskus voimme kohottaa silmämme korkeuteen.

OLAVI: Minä olin väkevä! Minun katseeni eli korkeudessa. Minä tiesin, mikä on korkein, ja tunsin sen jokahetkisen läsnäolon hengessäni.—Nyt olen minä maata matalampi. Nyt olen minä syöksynyt niin syvälle, etten minä enää koskaan voi katsoa silmiin Herran aurinkoa.

MAUNU TAVAST: Sinä nouset kyllä. Sinä katsot kyllä taas suoraan päivänterään. Mutta jos kuolevainen silmäsi silloin huikeneisikin, niin ettet näkisi kättäsi pitemmälle pimeydessä, muista kuitenkin, Olavi: aurinko paistaa aina, vaikka pilvet voivat sen valon usein meiltä piirittää.

OLAVI: Minulle ei se enää paista milloinkaan.—Enkä minä enää koskaan voi ajatella häntä häpeästä punastumatta.

MAUNU TAVAST: Ketä?

OLAVI: Neittä Orleansin, valon taivaallisen valtiatarta minun poloisen povessani.—(Epätoivoisesti.) Setä! Kuinka voi tehdä sellaisen rikoksen? Kuinka saattaa ihminen olla niin kurja, että unohtaa iankaikkisen kauneuden, silloin kun armas ajallinen häntä houkuttelee?

MAUNU TAVAST: Heleä huntu on ajallinen, heitetty ihanan ijäisen salaperäisten kasvojen ylle. Miljoonat ovat sen vuoksi myös sielunsa siveän autuuden unohtaneet.

OLAVI. Mutta ei kukaan niinkuin minä! Sillä minä tiesin, mitä maallisen takana on. Siellä oli ikuisen ilon lähde minun sielulleni. Ja kuitenkin saatoin minä sen samentaa, kuitenkin taisin minä tehdä kuvan maan tomusta ja sitä kumartaen kunnioittaa!

MAUNU TAVAST (hiljaa): Myös minä olen sen kerran tehnyt, Olavi.

OLAVI: Kuinka?—Sinä lausut sen vain lohduttaaksesi minua.—Mutta minua ei voi lohduttaa mikään. Enkä minä enää milloinkaan ole kelvollinen kirkon palvelukseen astumaan.

MAUNU TAVAST: Tahdothan sinä sen tehdä, Olavi?

OLAVI: Vielä äsken olisin minä katsonut kardinaalinkin viittaa liian vähäiseksi vapaan sieluni ikisäteilevälle valkeudelle. Nyt olen minä mielestäni niin mustaksi muuttunut, että pienin papinpaikka Suomen synkimmässä sydänmaassa on liian hyvä minulle.—Sano: onko elänyt koskaan niin suurta rikollista?

MAUNU TAVAST. Minä.—Minä olin sinua paljon rikollisempi. Ja sano: näytänkö minä mielestäsi nyt rikoksentekijältä?

OLAVI: Ikuinen kauneus säteilee sinun kasvoiltasi.—Mutta mitä tarkoitat…?

MAUNU TAVAST: Minä olin nuori kuin sinä. Minä en ollut yhtä oppinut kuin sinä, mutta myöskin minun tieni oli viitottu kauas siitä, mikä sittemmin on sen suunnaksi muodostunut. Niin rakastin minä neittä kuolevaista…

OLAVI: Sinä, setä—?

MAUNU TAVAST: Sallitko, että ripitän itseni sinulle niinkuin Herran
Jumalan palvelijalle?

OLAVI (hämmästyneenä): Minulle?—Minä en ole mahdollinen sinun rippiäsi vastaan ottamaan.

MAUNU TAVAST: Kuitenkin teen minä sen, sillä juuri sinulta tahdon minä elämäni ehtoolla kuulla päästön suuresta synnistäni.—Hetki on tullut. Nyt on se tapahtuva.

OLAVI: Setä!—Sinä aiot…?

MAUNU TAVAST: Minä painan alas valkean pääni ja polvistun sinun eteesi, Olavi Tavast, ja tunnustan, mikä kauan on ollut sydämeni ainiaan sytevä salaisuus: sinä et ole sen poika, jota sanot isäksesi, vaan minun, piispa Maunu Tavastin, jonka pyhyyden maine on suuri maailman silmien edessä, mutta pieni Hänen edessään, joka kaikki näkee.

OLAVI (tuijottaa häneen hämmästyneenä): Sinun poikasi—?

MAUNU TAVAST: Niin. Sinä säikähdät?—Äitisi ei ole halpasukuinen, vaan Suomen aatelia. Kuitenkin olet sinä syntynyt kaikkien aviollisten siteiden ulkopuolella, vain kahden raukan sydämen rakkaudesta.—Olavi! Voitko antaa sitä anteeksi minulle? Voitko antaa anteeksi isällesi, että hän on sinulle sellaisen elämän lahjoittanut?

OLAVI: Isäni!—(Kohottaa ylös hänet.) Minun isäni! Nyt vasta saa tuo sana arvon minulle. Minun suuri, korkea isäni, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään! Sinäkö pyydät minulta synnin-anetta?— Minun on sinulta anteeksi anottava. Sinä et tiedä, mitä sanoja minun herjainen suuni lausui äsken tuon nunnan kuullen…

MAUNU TAVAST: Nunnan?

OLAVI: Niin. Hän näytti siitä suuresti pahastuvan.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Hän on äitisi.

(Vaitiolo. Olavi kääntyy pois liikutettuna. Anna tulee
perältä; hänen takanaan Elina.)

ANNA: Tämän pienen siipirikon linnun löysin minä itkemästä tarhan puiden takana. Hän sanoo haluavansa mennä luostariin.

MAUNU TAVAST: Elina Karpalainen?

ANNA: Niin. Hän sanoi sitä jo kauan toivoneensa. Ja kun hän kuuli, että minusta tulisi tuon uuden luostarin abbedissa…

MAUNU TAVAST: Anna! Sinä suostut siis?

ANNA: Minä en voinut vastustaa enää kiusausta, kun kuljin tässä kesäisessä yössä ja ajattelin, että minun pitäisi ijäksi jättää maa, missä synnyin, ja taivas, joka on nähnyt kevääni kukkaan puhkeavan. Minä suostun.

MAUNU TAVAST: Kiitos. (Puristaen hänen kättään.) Myöskin minulla on sinulle samasta asiasta jotakin sanottavaa.—Ja sinä aiot luostariin, Elina? Onko se sinun oma vapaa tahtosi todellakin?

ELINA: On, isä.

MAUNU TAVAST: Kukaan ei ole sinua siihen käskenyt eikä kehoittanut?

ELINA: Ei. Mutta minun sydämeni sanoo niin.

MAUNU TAVAST: Kuuletko, Anna? Hänelle ei nunnan huntu ole raskas oleva.—(Osoittaen Olavia.) Eikä hänelle piispanlakki.

ANNA (surumielisesti): Ehkä ei.—Itse paavinpaita lie liian vähäinen hänelle.

MAUNU TAVAST: Ei, Anna Lepaa, ei!—Hän tietää nyt, kuka hän on. Ja hän tahtoo jäädä tänne elinpäiväkseen.

ANNA: Kuinka?

MAUNU TAVAST: Niin. Herra on tehnyt ihmeen tänä heleänä aamuhetkenä.
Isä ja poika ovat toisensa ihmisinä tavanneet.—Olavi, syleile äitiäsi!

OLAVI (lähestyen): Äiti! Voitko unohtaa, mitä hurja sinulle huusin äsken?

ANNA: Poikani!—(Sulkee syliinsä hänet.) Sinä olet tullut! Sinä olet palannut siis kotiin todellakin.

OLAVI: Minä en luullut tuhlaajapoikana tulevani. Tämä yö on muuttanut minut sellaiseksi.

ANNA: Mitä olet sinä tuhlannut tänä yönä?

OLAVI: Erään pyhän pilvilinnan. Mutta minä olen ostanut sillä suuren kokemuksen.

ANNA: Minkä?

OLAVI: Minä olen tullut tuntemaan kesä-yön kerkeän unelman sydämessäni. Ja minä tiedän, että kaikki, mitä elämä vielä voisi tarjota minulle, olisi vain sen hetken himmeätä heijastusta.

ANNA: Siis et sinä ole sitä liian kalliista ostanut. Sillä muista, Olavi: ruusut puhkeavat vain kerran kesässä ja kerran elämässä kukkii ihmis-onni ihanimmillaan.

OLAVI: Äiti! Minä olen nyt niin murheellinen.

ANNA: Murheesta tulevat toiset, mustat kukat sinulle silmunsa aukaisemaan. Tiedätkö, mitä kukkia ne ovat, Olavi?

OLAVI: Orvonkukkia, äiti. Näen, että olet niillä itsesi tarhassa kaunistanut.

ANNA: Ne ovat Elinan taimilavasta. Tahdotko? Sinä saat kaksi niistä.
Toisen voit sinä hänelle ojentaa.

OLAVI: Äiti! Sinun ääneni helkähtää kuin hopeakello. Sen tieltä karkkoavat kaikki mustat ajatukset.

ANNA (Maunu Tavastille): Kuinka helppoa on toista lohduttaa! Kuinka vaikeata tulla lohdutetuksi omassa murheessaan! (Haastelevat hiljaa keskenään.)

OLAVI (lähestyen Elinaa): Keltainen lehti putosi sittenkin puusta,
Elina. Eikö sinulla ole enää mitään minulle sanottavaa?

ELINA: Ettepä tekään katsele minua enää samoilla silmillä, herra Olavi.

OLAVI: Enkö?—(Hymyillen surumielisesti.) Sitten lie vika minun silmissäni. Sillä olethan sinä sama, Elina?

ELINA: Minä olin vain hetken hurma teille. Huomenna te ette minua enää ajattele.

OLAVI: Kyllä, Elina. Sinä olet antanut minulle oudon opetuksen.

ELINA (hymyillen surumielisesti): Herra Olavi tahtoo oppia aina. Minä pysyn mieluummin yksinkertaisena.

OLAVI: Pyhänä ja yksinkertaisena, Elina. (Ojentaa kukan hänelle.)

ELINA: Herra Olavi on liian hyvä minulle. (Kääntyy pois pyyhkiäkseen kyyneleitään.)

MARTTI (tulee): Minä olen nyt laatinut kirjelmän teidän korkea-arvoisuutenne käskyjen mukaisesti Satakunnan talonpojille. Tuo mies on valmis heti lähtemään…

MAUNU TAVAST: Hyvä.—(Silmää läpi kirjeen.) Me huojennamme siis vielä kerran veroja.—Olavi! Kentiespä tahdot tarkastaa kirjeen?

OLAVI (hymyillen): Ei, isä. Minä tiedän kyllä sinun ymmärtävän parhaiten nuo asiat.

MAUNU TAVAST: Myöskin sinun on niitä kerran ymmärrettävä, Olavi. Siksi tahtoisin mielelläni jo nyt tietää, miten aiot sinä kohdata niitä vaikeuksia, joita kansan villitykset ja ajan harhaopit kenties kerran sinunkin tieliesi valmistavat.

OLAVI: Isä! Monet uudet ajatukset tekevät terää minun sydämessäni. Mutta älä vaadi minulta vielä sen tarkempaa selitystä! Ainoa, minkä jo saatan sanoa sinulle, on että pelkään pian näkeväni vain harhaoppisia kaikkialla.

MAUNU TAVAST: Oikein, Olavi.—Ja nyt voin minäkin sanoa sinulle oman harhaoppisen uskontunnustukseni: suuret ajatussuunnat ovat vain teitä, joita myöten me ihmiset eri tahoilta lähestymme Jumalaa. Ja siksi minä en näe mitään muuta harhaoppia maailmassa kuin sen, joka tahtoo sulkea yhdenkään näistä toisiaan risteilevistä metsäpoluista. Sillä kuka tietää, eikö joku juuri sitä seuraten olisi päässyt päämääräänsä lähemmäksi?

ANNA: Sanotko sinä niin, Maunu Tavast? (Hiljaa nuhdellen.) Ja kuitenkin pakotit sinä minun menemään luostariin? Ja kuitenkin tahdoit sinä vielä äsken puoliväkisin tehdä minusta abbedissan?

MAUNU TAVAST: Minä en tahdo sitä enää. Myöskin minä olen tänä yönä oppinut jotakin. Myöskin minulle ovat tämän kerkeän kesä-yön ruskot monta uutta totuutta neuvoneet. Ja ensimmäinen, kaikkein käytännöllisin niistä, kuuluu: minä en rakennuta mitään uutta naisluostaria Raisioon.

ANNA: Kuinka? Sinä luovut tuumastasi?

MARTTI: Onko työ jätettävä kesken siis?

MAUNU TAVAST: On.—Keskustellessani äsken esihuoneessa tuon talonpojan kanssa ja kuunnellessani hänen valituksiaan tulin minä totisesti ajatelleeksi: hän on oikeassa. Minun työni voidaan lykätä tuonnemmaksi. Mutta kansa ei voi lykätä tuonnemmaksi omia leipähuoliaan. Minun on väistyttävä.

ANNA: Se oli kuitenkin sinun rakkain ajatuksesi, Maunu Tavast.

MAUNU TAVAST (hiljaa): Oli.—(Korkealla äänellä.) Mutta mikään ajatus ei saa olla niin rakas, että se estää meidät näkemästä sen takaa eläviä ihmisiä, eikä mikään ihanne niin ylevä, että se sulkee meidän sydämemme muiden kärsimyksiltä. Se oli minun toinen, tietoperäinen, totuuteni.

ELINA: Isä! Enkö minä siis pääsekään luostariin?

MAUNU TAVAST: Pääset, tyttäreni, pääset. Mutta sinä olet nuori ja voit odottaa. Tällä kertaa me emme voi kansaa enemmän kymmenyksillä rasittaa, ellei meidän mieli nähdä sen kaikkialla kiroavan työtä, joka kuitenkin on aiottu sen siunaukseksi. Mutta koska me emme voi myöskään jättää käyttämättä niitä varoja, joita hurskaat ihmiset ovat tähän tarkoitukseen uhranneet, on Raision naisluostarin omaisuus talletettava uutta _birgittalais_luostaria varten, jonka paikka vasta on lähemmin määrättävä.

ANNA: Kuinka? Birgittalais—? Sinä et enää katso sellaista mahdottomaksi? Sinä suostut ajatukseen, minkä Wadstenan abbedissa on esittänyt?

MAUNU TAVAST: Minä suostun.—Ja nyt tahdon minä ilmoittaa kolmannen ja kenties kantavimman totuuteni, mikä tänä yönä on puhjennut kukkaan minun vanhan mielessäni. Nähtyäni jälleen, miten heikko ja hauras esine lujinkin ihmissydän on, silloin kun maan elämä siinä syvästi sylkähtää, minä olen ajatellut: Pyhä Birgitta oli oikeassa. Näin ei saa aina olla. Miksi tapaisivat mies ja nainen siis aina vain tomussa toisiaan? Miksi ei kerran myös hengessä ja totuudessa?

ANNA: Maunu Tavast: noin et sinä koskaan ennen puhunut. Ensi kerran elämässäsi tunnustat sinä minutkin tarpeelliseksi.

MAUNU TAVAST: Tukea me tarvitsemme, Anna Lepaa, tukea juuri siinä, mikä meissä on jumalallista. Ja minä uskon ja tunnustan sinulle nyt tuon nousevan auringon kautta, joka juuri valahtaa voitollisena yli kukkivan luomakunnan, että sinä olet ollut tuki minulle, vaikka tietämättäni, näinä monena pitkänä vuonna, joina minä olen taistellut rauhaa ja selvyyttä sielulleni. Ja jos minä tahdon oikein rehellinen olla, tunnustan minä sinulle nyt, Anna Lepaa, kaikkien niiden linnunlaulu-lehtojen kautta, jotka juuri heräävät Luojaansa ylistämään, että minä olen todella saanut rauhan vasta nyt, kun sinä olet tuonut minulle takaisin muinaisen olentoni muiston, mutta oman kauniin sielusi kirkastamana. Nyt ei minun ole tarvis enää tappaa mitään inhimillistä povessani: ilomielin ja alttiisti on se alistuva jumalalliseen. Kiitos siitä, Anna Lepaa, että tulit, ja kiitos, että tulit minun poikaani, meidän poikaamme, suurta ja oppinutta Olavi Tavastia vastaan ottamaan.

MARTTI (kauhistuen): Hänen poikansa! Teidän korkea-arvoisuutenne…

OLAVI: Isä!

ANNA: Maunu Tavast: muista asemaasi, muista hänen tulevaa asemaansa kirkon palveluksessa! Sinä voit vahingoittaa niitä molempia liialla suoruudellasi.—(Kuiskien ja osoittaen Marttia.) Minä pelkään ja epäilen tuota miestä. Hänen silmäteränsä välähtelevät välistä niin vihamielisesti. Etkö luule, että hän voi kieliä maailmalle, mitä sinä nyt sanot täällä hiljaisessa kammiossasi?

MAUNU TAVAST: Minä tiedän.—Martti canonicus! Tahdon sanoa teille kaksi sanaa viran puolesta. Teille on tapahtunut kerran vääryys…

MARTTI (teeskennellen): Minulle, teidän korkea-arvoisuutenne?

MAUNU TAVAST: Niin, ja minä tiedän, että te ette ole sitä unohtanut. Teistä olisi pitänyt tulla arkkiteini, teidän ansionne ja kokemuksenne olisivat teidät siihen asemaan oikeuttaneet, ellei isänrakkauteni Olavia kohtaan olisi minua harhauttanut häntä teidän edellenne asettamaan.

MARTTI: Häntä? Minun edelleni? Mutta olihan se aivan luonnollista.
Päähäni ei ole koskaan voinut pälkähtää…

MAUNU TAVAST: Kyllä, se on pälkähtänyt usein teidän päähänne, vaikka te olette nyt liian ylpeä sitä tunnustamaan. Minä tiedän, ettei mikään ole niin omiaan ihmisen sydäntä kaventamaan ja kutistamaan kuin kärsitty vääryys enkä minä tahdo, että te sen takia alentaisitte itsenne johonkin tekoon, mikä ei olisi teidän sisällisen olemuksenne arvollinen.—Siis kuulkaa! Minä tahdon korjata erehdykseni. Martti kaniikki: te olette tuntenut itsenne täällä sorretuksi ja syrjäytetyksi hänen häikäisevän kuvansa rinnalla, jota te minun nyt ensi kertaa kuulette pojakseni nimittävän. Teidän ei ole tarvis tuntea enää niin. Virka on teidän. Te hoidatte edelleenkin arkkiteinin tehtäviä, mutta tästä lähtien vakinaisena.

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne: minä en tiedä, kuinka voin kylläksi kiittää teitä… (Kuiskien.) Ja mitä noihin äskeisiin sanoihin tulee … teidän korkea-arvoisuutenne voi olla aivan tyyni: ne eivät tule menemään minua pitemmälle.

MAUNU TAVAST (korkealla äänellä): Minä olen tyyni, sillä minä aion itse ne kauas kaiuttaa.—Olavi Tavast! Minä olen ollut heikko siinä, etten jo ennemmin ole sinua pojakseni tunnustanut. Minä en ole tahtonut vahingoittaa sinun suurta tulevaisuuttasi, kenties en myöskään himmentää sitä pyhyyden sädekehää, joka tähän päivään saakka on päätäni ympäröinyt. Nyt en minä tahdo enää omistaa mitään, mitä minä en totuudella ja yksinomaan totuudella voi saavuttaa, ja siksi salli minun sanoa sinulle: me olemme tästä päivästä saakka isä ja poika myös kaiken maailman silmäin edessä.

OLAVI: Sinä tiedät, isä: minä en voi toivoa mitään sen korkeampaa.
Sillä myöskään minä en tahdo mitään valheella varastaa.

MAUNU TAVAST: Siis totuuden puolesta isä ja poika! (Ojentaa kätensä hänelle.) Ja nyt lyömme me yhteen kaksi Tavastien teräksistä kättä ja toivomme, että se vaakunakilpi, joka tähän saakka on säilynyt kirkkaana ja tahraamattomana, ei ole myöskään meidän kädenlyönnistämme samentuva.

OLAVI: Kuitenkin tahtoisin minä omasta puolestani tehdä pienen muutoksen siihen.

MAUNU TAVAST: Minkä?

OLAVI (näyttäen kukkaa, jonka hän aikaisemmin oli saanut Elinalta): Teräksinen käsi on oleva myös minun merkkini elämän taistelussa. Mutta käsi, joka kukkaa kannattaa.

MAUNU TAVAST: Ja se kukka on oleva kukka ihmisyyden.—Minä näen toisten aikojen tulevan, jotka tuomitsevat toisin myöskin meitä ja meidän ajatuksiamme. Mutta minä tiedän jotakin, joka kulkee kautta aikojen, ja se on maan parhaiden miesten unelma kansansa ja kaiken ihmiskunnan pyhien pyrkimysten yhteenkuuluvaisuudesta. Sinä tahdot sitä kukkaa kannattaa?

OLAVI: Saakka kuolemaan, isä.

MAUNU TAVAST: Niin ei sinun elämäsi ole hukkaan liupeneva.

ANNA (hymyillen): Meille ei piispa Maunu Tavastilla ole mitään kautta aikojen kannatettavaa.

MAUNU TAVAST: Kyllä. Paljon.—Kaksi henkistä suurvaltaa olen minä elämässä kohdannut, kaksi niitä, jotka maailmoita muodostavat. Toinen niistä oli miehen unelma. Sinä arvaat, mikä toinen oli: naisen rakkaus.

ANNA: Liian vähän jättää meille Maunu Tavast, kun hän sulkee meidät itsemme luostariin ja epää meidät maan parhaita miehiä rakastamasta.

MAUNU TAVAST (hymyillen): Sinäpä sen sanoit, Anna Lepaa: vain vähän jätän minä teille maallisesta. Liian usein on mies tullut naisen luo rakastajana, liian harvoin nainen miehen luo uneksijana. Mutta maan parhaiksi naisiksi nimitän minä niitä, jotka meille kauniita ja korkeita unelmia ihmiskunnan kunniasta lahjoittavat.

ANNA: Ja mitä uneksit sinä siitä itse, Maunu Tavast?

MAUNU TAVAST (hiljaa): Tuskin tohdin sanoa sitä sinulle, Anna Lepaa, sillä aina kun katson siihen, huikenevat silmäni siitä, niinkuin tuohon koittavaan aurinkoon katsoessa… Minäkin kuulen ilmassa ihmishengen vapauden vaatimuksen, niinkuin Olavi on sen kuullut ja niinkuin sen on kuullut jokainen, jonka korvia eivät ajan pintakohinat ole kokonaan pimittäneet. Mutta minä en ole kuullut sitä uhkana enkä onnettomana enteenä, jonka täyttymistä vastaan meidän olisi tulella ja miekalla taisteltava, vaan siunauksena, aamutuulena, keväisenä kuiskeena mailta, joita me emme näe vielä, vesiltä, jotka meille vasta kaukaa kullan-välkkyvinä kangastavat… (Kuin itsekseen.) Kenties me emme kauan tarvitse luostareita enää… Kenties me emme kauan tarvitse edes kirkkoja, piispoja ja kardinaaleja enää…

OLAVI: Isä! Sinä sanot…?

MAUNU TAVAST: … Kenties voivat Jumalan lapset kerran käydä käsitysten totuudessa niinkuin maailman lapset nyt valheessa ja viettelyksessä… Kenties on korkein totuus kerran oleva totuus itseään kohtaan, silloin kun kaikki muut ovat ihmisen sydämessä voimansa kadottaneet… Kenties tulevat ihmiset kerran seuraamaan sitä yhtä jyrkästi ja ehdottomasti kuin he nyt näkymättömän sallimuksen salaisia lankoja noudattavat, mutta vapaasti ja sisällisellä hartaudella, tietäen olevansa tuntemattoman jumalan temppeleitä…

ANNA (polvistuen): Minun Mestarini ja minun rakas opettajani! Oman uskontoni himmeät aavistukset kuulen nyt aurinkoisina sinun huuliltasi humahtelevan.

(Olavi ja Elina seuraavat hänen esimerkkiään. Maunu Tavast seisoo nyt kokonaan auringon valaisemana keskinäyttämöllä, käsi koholla kohti valkeutta, kuin tietäjä tuleviin aikoihin tuijottaen. Martti kaniikki epäröi oikealla; polvistuu vihdoin oman ristiinnaulitunkuvansa eteen.)

MAUNU TAVAST: Kenties… Mutta siihen täytyy paljon muuttua, paljon murtua, särkyä monta utuista unelmaa ja mennä raunioiksi monta uljasta pilvilinnaa, joiden tornit nyt taivaanrannalta muka jumalallisina totuuksina kimmeltävät… Kenties on kerran kaikkisovittava kauneus heittävä huntunsa niiden yli, jotka ovat tohtineet häntä totuudessa lähestyä, ja kantava heidät maan tomusta sinne, missä päättyy hyvä ja paha, rikos ja rangaistus… (Äkkiä säikähtäen omia unelmiaan.) Ei, ei, mitä minä sanoin! Älkää kuunnelko minua, älkää kuunnelko! Minun silmäni hämärtyvät, minun ajatukseni ovat jo hämmenneet. Minä olen katsonut liian kauan koittavaan aurinkoon. (Hoippuu. Martti ja Olavi rientävät häntä tukemaan. Kaikki nousevat hätääntyneinä.)

OLAVI: Isäni, sinä voit pahoin…?

MARTTI: Teidän korkea-arvoisuutenne…

MAUNU TAVAST (saatetaan nojatuoliin): Ei se ole mitään.—Pian ohimenevä pyörtymyskohtaus. Minun päätäni huimasi todellakin.—Kiitos.—Te näette, että minä olen jo vanha.—Olavi, sinä näet, että Suomen kirkko kaipaa jo toista kättä, joka on minua teräksisempi.—Mistä me puhuimmekaan? Niin, se on totta, tuosta naisluostarista: me emme sitä rakenna siis. Me rakennamme tuon toisen, toisen, joka on oleva birgittalainen.—Siellä tahdon minäkin pian väsyneen pääni lepoon kallistaa.

ANNA: Sinä, Maunu Tavast? Vielä seisot sinä suurena ja voimakkaana.

MAUNU TAVAST: Minun aikani on oleva pian ohitse.—Mutta sitä ennen pitää Olavista tulla tuomiorovasti, niin, tuomiorovasti… Sinun oppisi ja tietosi tulevat polkusi piispan-istuimelle tasoittamaan.

OLAVI: Etkö luule, että se on oleva ijäksi suljettu minulle, jos pyhä kirkko saa tietää oikean syntyperäni?

MAUNU TAVAST: Tuskin. Minulla on suosijoita, mahtavia suosijoita paavin läheisyydessä.—Niin, Martti: te kirjoititte kirjeen Satakunnan talonpojille. Hyvä, hyvä. Toimittakaa se tuon miehen käteen…

OLAVI: Isä, enkö minä saa lähteä hänen kerallaan sitä perille saattamaan?

MAUNU TAVAST: Tee se, poikani. Minä ymmärrän: sinä kaipaat nyt Suomen siintävien erämaiden yksinäisyyttä.—Mutta älä viivy kauan poissa, älä kauan! Minä tahdon sinun kanssasi vielä paljon puhua ja neuvotella.

OLAVI: Tulen takaisin pian.

MAUNU TAVAST: Ota kirje siis!—Anna Lepaa, tarjoa toinen kätesi minulle. Ja Martti arkkiteini on tarjoava minulle toisen.—Kas niin, nyt minä voin jo nousta. Saattakaa minut näin lepokammiooni. (Pois perältä. Anna ja Martti taluttavat häntä. Vaitiolo.)

OLAVI (hiljaa): Elina!

ELINA (säpsähtäen): Päivä on jo kohonnut korkealle. Monet arkitoimet odottavat minua. (Menee. Olavi jää seisomaan surumielisenä etualalle, siirtyy siitä vähitellen pöydän ääreen ja ottaa koneellisesti kirjan käteensä. Lukee hetkisen, painaa sitten pään käsiinsä.)

Esirippu.

End of Project Gutenberg's Lalli; Tuomas piispa; Maunu Tavast, by Eino Leino