KOLMAS NÄYTÖS.
Henrik Pyhä, pitkässä munkkiviitassa ja sauva kädessä, lämmittelee lieden ääressä Kerttu karsinanpuolella, Inko ja Sinikka oikealla taka-alalla.
HENRIK PYHÄ: Onko tämän talon nimi Lallola?
KERTTU: Taidatpa tuon tietää kysymättäsikin.
HENRIK PYHÄ: Vastaa, kun sinulta kysytään, vaimo: tämä on Lallin talo?
KERTTU: Kun tiesit, mitäs kysyit.
HENRIK PYHÄ (ristien kätensä): Jumalan kiitos, siis olen tullut oikeaan.—(Vaitiolo.) Eikö isäntä itse ole kotona?
KERTTU: Ei.
HENRIK PYHÄ: Missä hän on?
KERTTU: Mitäpä sinä sillä tiedolla tekisit?
HENRIK PYHÄ (lujasti): Minä tarvitsen sitä.(Ikäänkuin Ingon puoleen kääntyen.) Luulin Lallin lujaksi mieheksi. Nytpä huomaan, että hän ei jaksa suistaa edes vaimoaan.
INKO: Luja onkin mies Lalli, vaikka hidas vihaan.
KERTTU: Suistaisi sinutkin, mustakaapu.—Ja saatanpa tuon juuri sanoakin: Lalli on Lapinkorvessa, tietäjän Kaikkivallan pateille siunaaman hetki sitten lähti.
HENRIK PYHÄ (ankarasti): Ei ole muuta Kaikkivaltaa kuin Jumala.
KERTTU: Onpa toinen täällä Lapinkorvessa.
HENRIK PYHÄ: Hänen valtansa on loppunut.
KERTTU: Varo, ettei hän ammu noidannuolta sydämeesi!
HENRIK PYHÄ: Herra on minun kilpeni ja miekkani. Mutta sinä olet epäuskoinen ja heikko.
KERTTU: Mistäpä ne minulle loitsuvoimat!
(Vaitiolo.)
HENRIK PYHÄ (astuen askeleen eteenpäin): Kuulin Lallin vaimon kristityksi.
KERTTU (vilkkaasti): Ka, kastoihan minut pyhä mies Kupittaalla. Mutta mistä sinä sen tiedät?
HENRIK PYHÄ: Niin kerrottiin minulle Teljän kaupungissa.
KERTTU: No, kaikkia se kylä hotisee…
HENRIK PYHÄ: Mutta nyt näen, että sinun sielusi on vielä pimeä ja sinun sydämesi monen pahan aivoituksen pauloittama. Noituus ja kaikkinaiset pakanalliset menot…
KERTTU (kielevästi): Enkä minä taas aivan pakana ole! Sen saattaa kuka tahansa täällä todistaa.
(Lyhyt vaitiolo.)
HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Milloin miehesi palajaa?
KERTTU: Tulee, jahka joutuu.
HENRIK PYHÄ (kiivastuneena): Vaimo, vastaa minulle!
KERTTU: Ohoh, kylläpä nyt äänesi korotat, kun kuulet isännän poissa olevan!
HENRIK PYHÄ: Vastaa! (Lähestyy Kerttua.)
KERTTU (hämmästyy vieraan ryhtiä): Millä oikeudella sinä käsket täällä?
HENRIK PYHÄ: Minäkö?
KERTTU: Niin, kuka olet? Lienet palvelija jonkun valtaherran?
HENRIK PYHÄ (heittää viittansa, joka tähän saakka on verhonnut häntä kiireestä kantapäähän, esiintyy nyt loistavassa piispanpuvussa, hiippa päässä ja kultaristi rinnallaan): Olen Jumalan palvelija. Käsken Pyhän isän Roomassa minulle antamalla oikeudella.
KERTTU (lyykistyen): Ristin Kiesus!
HENRIK PYHÄ: Outona ja tuntemattomana minä olen tullut, köyhänä ja alhaisena kolkuttanut sinun ovellesi. Minä olen jättänyt papillisen saattoni ja sotajoukkoni Turkuun, sillä minä en tahtonut enää väkivallalla pakottaa ketään. Yksin tulin minä Teljän kaupunkiin, autioiden erämaiden halki, yksin tahdoin minä myös Lallin taloa lähestyä, vaikka tiesin hänet pääpakanaksi. Miksi minä sen tein? Siksi ettei saisi kukaan sanoa Suomen apostolista hänen säikkyneen henkeään taikka peljänneen käydä yksin pakanoitten maassa. Kuulin Lallin vaimon myös kristityksi ja uskoin hänen avullaan tuon miehen kivikovan sydämen taivuttavani. Ja mitä kohtaan minä sen sijaan täällä? Röyhkeyttä ja kovakorvaisuutta….
KERTTU: Armahda meitä, pyhä mies! Älä loihdi päällemme turmaa ja onnettomuutta!
HENRIK PYHÄ (kasvavalla suuttumuksella): Minä olen tullut nyt rauhan miehenä, mutta minä voin tulla myöskin miehenä sodan. Niinkuin suloinen suvi-ilma minä olen teitä nyt lempeänä lähestynyt, mutta minä voin tulla myös myrskyssä; ukkosen ja rautaisten rakeitten kera. Sillä siksi on Jumala kaikkivaltias esivallalle miekan antanut ja pyhän katoolisen kirkon kansojen pääksi asettanut, että se vankalla käsivarrellaan pilkkaajansa kostaisi ja musertaisi! (Ristien kätensä.) Totisesti toivoin minä, Jesus Kristus, ettei minun enää tarvitsisi sinun suloista sanomaasi verellä saastuttaa. Mutta minä huomaan—ja olen huomannut jo monta kertaa matkallani—että tätä kansaa ei rakkaudella käännytetä eikä hyvällä saada hylkäämään pakanallisia jumaliaan. Siksi on se pakotettava siihen pahalla, tulella ja miekalla se on Ristin juureen polvistettava, sillä tämä kansa on öykkäri ja uppiniskainen kansa, jonka pää on poljettava niinkuin, käärmeen pää!
INKO: Pyhä mies on haltioitunut!
SINIKKA (hätäisesti): Nyt taikoo hän taudit koko maakuntaan!
MOLEMMAT (polvillaan): Armahda meitä, pyhä mies!
HENRIK PYHÄ (jyrkästi): Oletteko kastetut?
KERTTU (nousten): Ei, mitäs ne nyt tuommoiset olisi…
HENRIK PYHÄ: Kaniikkini on kastava teidät yhdessä tämän seudun kansan kera.—(Leppeämmin.) Te olette mies ja vaimo?
INKO: Hän on minun morsiameni.
KERTTU: Ei, ei se niin ole.
INKO: Kah, tuossa ovat lunnaat vielä pöydällä. Ja Sinikka voi kyllä todistaa, että hänen isänsä on hänet luvannut minulle.
KERTTU: Ei, ei.—
HENRIK PYHÄ: Neitsyt, onko totta, mitä tämä nuori mies sanoo?
SINIKKA (arasti): O-on.
HENRIK PYHÄ: Siispä olet kihlattu hänelle maan tavan mukaan ja kristillinen kirkko on teidän liittonne vahvistava. (Kohottaa kätensä siunaukseen.)
INKO: Kasta meidät pian, pyhä mies!
HENRIK PYHÄ (lempeästi): Te halajatte siis niin hartaasti Herran pyhän seurakunnan yhteyteen? Te tahdotte siis heti tulla kasteen siunauksesta osallisiksi?
SINIKKA: Me tahdomme.
KERTTU: Mitäs tahtoa hänellä nyt olisi!—(Päättävästi.) Eikä siitä nyt kuitenkaan mitään tule.
HENRIK PYHÄ: Kuinka?
KERTTU: Ei tässä nyt ketään kasteta isännän poissaollessa. Kovin suuttuisi Lalli siitä.
HENRIK PYHÄ: Vaimo! Tulee enemmän peljätä Jumalaa kuin ihmisiä.
KERTTU: Kyllä, kyllähän pelkäänkin sinua, aivan sydämeni seisahtui äsken, kun niin kovat kirot luit.—(Nykii nuorikot ylös ja asettuu heidän eteensä.) Mutta tämä liitto on turha. Siitä ei tule mitään. Siinä on vielä puussa pohjat, petäjässä liisteet.—(Ingolle.) Menetkö siitä! (Tarttuu Sinikan käsipuoleen ja irrottaa hänet Ingosta.)
HENRIK PYHÄ: Erotatko minkä minä olen yhdistänyt?
KERTTU: Ka, älähän suutu taas, pyhä mies! Ja pysy sinä niissä pyhissä asioissa äläkä sekaannu näihin meidän keskeisiin! Se on näetkös sillä tavalla, että Inko on köyhä mies…
HENRIK PYHÄ: Vaimo! Sinä koettelet kärsivällisyyttäni—
KERTTU (selittäen vilkkaasti): Näät jos sinä nyt vielä yhteiset luvut heille luet ja ne uudet jumalat heitä liittämään loihdit, niin silloin heistä väkisinkin tulee mies ja vaimo…
HENRIK PYHÄ: Vaiti!—Kovimman kostoni uhalla käsken sinut Nousiaisiin, missä sinun on kärsittävä sopiva kirkkorangaistus julkeasta käytöksestäsi.
KERTTU (nakaten niskojaan): Entäpä minä en tule?
HENRIK PYHÄ: Silloin on esivallan käsi sinut saavuttava.—Ja mitä mieheesi Lalliin tulee, joka noitia palvelee, kiviä ja pyhiä puita kumartaa…
KERTTU (lyöden kätensä yhteen): Lalli?—Joka ei kumarra kuutakaan!
HENRIK PYHÄ: Tuon todistakoon hän kasteen ottamalla.—Ja nyt on minun toimeni täällä päättynyt. Nyt pyydän minä vain talosta hevosen sekä itselleni kohtuullisen kestityksen.
KERTTU (ynseästi): Kovasti on Lalli kieltänyt minun oudoille mitään antamasta.
HENRIK PYHÄ: Siispä otan omin luvin ja maksan maan rahan mukaan.—
(Ingolle.) Taidatko kyyditä minut toiseen taloon?
INKO: Tottahan toki.
HENRIK PYHÄ: Ota sitten hevonen tallista ja heiniä hevoselle.—Minä itse tyydyn leipäpalaseen.
INKO (epäröiden): Taitaa isäntä suuttua…
HENRIK PYHÄ: Tee, kuten käskin. Näethän, että kaikista korvaus suoritetaan. (Laskee rahan pöydän nurkalle.)
KERTTU (pyyhkäisten rahat lattialle): Minäpä en huoli teidän rahoistanne!
HENRIK PYHÄ: Vaimo, vaimo! Herra yhdessä ankaran kirkkokurin kanssa on sinun kovan sydämesi pehmittävä.—(Ingolle.) Kuten käskin, tehtäköön.
INKO (jupisten): Menköön sitten sinun vastuullasi. (Ottaa leivän tangosta.)
KERTTU: Väkivaltaa!
HENRIK PYHÄ: Ei, vaimo. Oman käden oikeutta vaan. (Ingolle.) Tule!
INKO: Etkö illasta siis?
HENRIK PYHÄ: Ennen aterioin taivas-alla kuin kieron naisen huonehessa.
—Menemme.
(Heittää viitan hartioilleen ja poistuu.)
INKO: Hyvästi, Sinikka, soreahius!
KERTTU: Kuuma tina kurkkuhusi!
SINIKKA: Milloin takaisin tulet?
KERTTU: Etkö lähde siitä, sudenruoka?
INKO: Aamulla tulen. Silloin on minullakin uusi jumala!
(Menee. Sinikka seuraa häntä eteiseen. Palajaa hetken perästä takaisin ja yrittää lähestyä äitiään. Kerttu istuu rahilla pöydän ääressä, kädet hervottomina sylissään ja huojutellen ruumistaan edes takaisin ikäänkuin topertuneena siitä, mitä on tapahtunut.)
SINIKKA (arasti): Äiti!
KERTTU ei vastaa.
SINIKKA (menee hitaasti karsinanpuolelle, vilkaisee vielä äitiinsä ja ryhtyy koneellisesti värttinää vääntämään; pysähtyy työstään ja painaa sydäntään): Äiti! Minulla on niin paha aavistus sydänalassa.
KERTTU ei vastaa.
(Vaitiolo. Kulkuset helähtävät pihalla.)
SINIKKA (rientäen ikkunaan): Äiti! Nyt ne menevät!
KERTTU ei vastaa.
SINIKKA (aukaisee ikkunaluukun ja katsoo lähtijöiden jälkeen niin kauan kuin kuuluu kulkusten kilinää, joka heikkenee vähitellen; kuun valo lankeaa hänen kasvoilleen): Äiti! Minä pelkään.
KERTTU (soinnuttomasti): Mitä, lapseni?
SINIKKA: Että Inko ei palaja.
KERTTU tuijottaa tylsästi eteensä.
SINIKKA (sulkee hitaasti ikkunaluukun, palajaa takaisin värttinänsä ääreen, kehrää hetkisen ja hyräilee):
Sinikan laulu.
Kantoi tuuli purtta kahta tuolle puolen Lemmenlahta; pilvi kuun yli kulkee.
Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.
Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.
Iloinnenko taikka surren
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.
Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.
(Painaa pään käsiinsä ja puhkeaa hiljaiseen nyyhkytykseen. Päre pihdissä sammuu. Pitkä vaitiolo.)
LALLI (tulee mykkänä, synkkänä ja otsa rypyssä, istuu raskaasti rahille lieden ääreen): Pimeässäkö täällä istutaankin?
KERTTU (nousee väsyneesti ja sytyttää päreen): Pianpa palasit.
LALLI: Palasin.—Mitä Sinikka itkee?
KERTTU: Mitä itkenee. Taitaa olla omat huolensa hänelläkin.—
(Vaitiolo.) Tapasitko tietäjän?
LALLI: Kotavuorella kohtasin hänet.
KERTTU: Tekikö taikojaan?
LALLI: Teki.
KERTTU: Mitä arvat osoittivat?
LALLI: Ei mitään hyvää hänen mielestään.
(Vaitiolo. Koko edellinen keskustelu on tapahtunut vitkaan ja väsyneesti.)
KERTTU: Lienee tästä aika maata mennä.
(Puuhaa rankisten luona oikealla oviseinällä. Lalli tuijottaa
synkkänä tuleen. Sinikka pyyhkii karsinanpuolella.)
LALLI: Mitä Sinikka itkee?—(Katsoo ympärilleen.) Täällä on jotakin tapahtunut. (Kukaan ei vastaa.) Joku on käynyt täällä?
SINIKKA: Pyhä mies meillä kävi.
KERTTU: Olihan tässä ruotsi ruoalla.
LALLI: Vai oli.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Se ei ollutkaan näet mikään tavallinen kerjäläinen.
LALLI: Vai ei ollut kerjäläinen.
SINIKKA: Piispa se oli. Inko sanoi sen minulle.
KERTTU: Sama se oli, joka minutkin Kupittaalla kastoi. Se Henrikki.
LALLI (katkerasti): Lie sitten mieluvieras ollut!
KERTTU: Mikä lie ollut.—En toivoisi toisti tulevansa. (Vaitiolo.)
Minua kirkkokurilla uhkasi. Pitäisi muka sen vuoksi tehdä matka
Nousiaisiin.
LALLI: Vai pitäisi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Kovat oli vieraalla sanat sinullekin. Kasteelle käski ja kielsi noitien kanssa seuraa pitämästä.
LALLI: Vai kielsi.
(Vaitiolo.)
KERTTU: Tyttäresikin väkisin kastaa tahtoi…
LALLI (säpsähtäen): Sinikan?—(Valittavalla äänellä.) Miksi he eivät anna minun olla rauhassa? Kuin metsänpetoa minua ajetaan ja ärsytetään.—(Vaitiolo.) Missä oli Inko?
KERTTU: Ingon se vasta kastanut olisikin ja nuoret yhteen liittänyt.—
(Vaitiolo.) Sitten kiroten lähti ja omin luvin tangosta leivän otti…
LALLI: Häh?
SINIKKA: Eihän pyhä mies ilmaiseksi mitään ottanut. Kaikesta maksun jätti.
KERTTU: Mitä lie jättänyt!—Tallista hevosen vei…
LALLI (nousten): Hevosen!—(Vavahtavalla äänellä.) Karhuja on ennenkin kaadettu…
KERTTU: Ja Ingon kyytimieheksi käski.—(Synkkä vaitiolo.) Tekee kait se mitä tahansa, kun kuuluu sillä Ristin miekkamiehet takanaan olevan.
LALLI seisoo käsi nyrkissä ja vihasta vapisevana.
KERTTU: Ne lupasi tännekin lähettää.
LALLI: Pettääkö permanto? Kaatuuko katto pääni päällä? Enkö ole isäntä enää? Eikö tämä ole minun kotini enää?—(Äkkiä hiljeten.) Ei. Tämä ei ole minun tupani. Vieras käsi on käynyt täällä. Vieras isäntä istuu pöydän päässä.—(Peittää kasvonsa.) Pois! Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä.—(Vaitiolo.) Mies mierolle! Vaimo ja lapsi kerjäämään!—Nyt menee tuhkaksi minun maailmani.—(Tahtoo hurjistuneena temmata kekäleen liedestä. Kerttu ja Sinikka estävät häntä. Nojaa raueten lieden patsaaseen.) Kovasti koettelee kohtalo minua. Poikani sotaan sortuivat. Kolme kaunista poikaa kaasi karjalainen.—. Minä olen väistynyt ja väistynyt. Minä en tarvinnut enää paljon tilaa itselleni. Minä tahdoin elää rauhassa ihmisten kanssa, sillä minä taistelin kera taivahisten. Pienentyi elämän piiri minun ympärilläni. Humisi raskaasti korpi kaikkialta. Oli yksi tuike kultainen talviyössä: minun kotini.— (Säpsähtäen.) Nyt ne tulevat tännekin. Ne tulevat suoraan minun pesälleni. Mutta minä en väisty enää. Minä taistelen. Minä taistelen vielä tuonen tuolta puolen.—(Hoippuen seinää vasten.) Kirves! Missä on minun kirveeni? Verta! Verta! Maksa maalle! Minä halajan katsoa, mitä he ovat syöneet minun pöydältäni.
SINIKKA: Isä! Mehän täällä vaan olemme.
LALLI: Olet oikeassa.—Nyt nähdään, tokko potkee miehen suksi. (Syöksee ulos kirves kädessään.)
KERTTU: Et enää saavuta heitä.
Esirippu.