NELJÄS NÄYTÖS.
Päre on sammunut. Himmeä tuike hiilustasta valaisee huoneen. Kerttu istuu rahilla lieden ääressä huojutellen ruumistaan ikäänkuin suurten surujen rasittamana. Sinikan pää näkyy rankisista.—Myrsky ulkona.
KERTTU (hyräilee):
Oi, Ukko ylijumala, rikas-armo Ristin Kiesus, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa—
SINIKKA: Äiti!
KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!
SINIKKA: Äiti! Minua niin pelottaa.
KERTTU: Mikä?
SINIKKA: Etkö kuule, kuinka vinkuu ja vonkuu?
KERTTU: Niin. Nyt kaikki noidan henget liikkeellä ovat.
SINIKKA (arasti): Nekö ne—ulko-ovea ravistelevat?
KERTTU: Nepä taitavat. Nuku, lapseni, nuku!
SINIKKA: Saattavatko—noidanhenget—sisälle tulla?
KERTTU: Tulevat tupaankin joskus.
SINIKKA vetää pelästyneenä päänsä takaisin rankisiinsa.
KERTTU (hyräilee):
Neitsyt Maaria emonen, lavekämmen karjan eukko—
SINIKKA (pistäen päänsä jälleen esille): Äiti!
KERTTU: Niin, lapseni?
SINIKKA: Miksi noidanhenget aina myrskyllä liikkuvat?
KERTTU: Nehän ne juuri myrskyn synnyttävät.—(Vaitiolo. Alkaa itsestään kertoilemaan.) Kolme on solmua tietäjällä. Kun ukko ensimmäisen solmunsa avaa, niin siitä jo tuima tuuli on tullakseen. Kun toisen, niin lumi pilvenä pyryää, tiet ja talot hankiin hautautuvat. Mutta kun iso mies kolmannen solmun irroittaa, silloin on myrsky maailmankaato, puut poikki ruskavat ja kaikki pedot metsässä vapisevat. Sillä silloin Lappi liikkuu.
SINIKKA: Ja isä kun läksi!
KERTTU (hymähtäen): Ei Lapin ilma Lallille pahaa tee.—Tietäjän tuttava on isäsi. Kyllä Kaikkivalta omansa varjelee.
(Vaitiolo.)
SINIKKA (varovasti): Luuletko. että—hän lähti matkamiehiä takaa ajamaan?
KERTTU: Lähti kontiota kolkkaamaan. Etkö kuullut?
(Vaitiolo.)
SINIKKA: Äiti!
KERTTU: Nuku, lapseni, nuku!
SINIKKA: Minua niin pelottaa.
KERTTU: Mikä?
SINIKKA: Ettei isä vain Ingolle pahaa tekisi.
KERTTU: Isäsikö?—(Hymähtäen.) Jos saavuttaa, saattaapa vähän kovistellakin oman käden käyttäjiä.
SINIKKA (säikähtäen): Äiti!
KERTTU: Leikkiähän minä laskin, lapsi kulta, leikkiä.—Eihän isä heille mitään pahaa aio. Muuten lylyn lumelle lykkäsi.
SINIKKA: Mutta miksi otti hän kirveen mukaansa?
KERTTU: Ka, eihän sulin käsin painiin mesikämmenen kanssa mennä.
SINIKKA (itsepintaisesti): Mutta miksi huusit sinä hänen jälkeensä: »et enää saavuta heitä».
KERTTU: Ettei hän tosiaankaan turhan tautta matkamiehiä ajaisi.—Eikä ajakaan. Karhun kaatoonhan isäsi on koko viikon aikonut. Siksi kirveenkin tahkosi.
(Vaitiolo.)
SINIKKA: Äiti!
KERTTU: Niin, lapseni?
SINIKKA: Minä pelkään, että isä tappaa heidät!
KERTTU (tyynesti): Ei isäsi miesmurhaa tee.
SINIKKA: Hän oli niin hirveä hahmoltaan, kun hän läksi. En ole isää vielä ikinä nähnyt sellaisena.
KERTTU: Hiljainen mies on isäsi, ei tahdo pahaa kenellekään. Mutta ihmiset eivät anna hänen olla rauhassa. Siksi hän joskus vihastuu.
SINIKKA: Vihoissaan vielä tuhotöitä tekee.
KERTTU: Ei ole tehnyt ennenkään.—Pian iloisena miehenä metsältä palajaa. Silloin täällä hilpeät peijaat pidetään, karhu tupaan kannetaan.
SINIKKA: Eihän isä ole ennenkään karhun peijaita pitänyt?
KERTTU: Pitää vielä, pitää. Kaikki kylän miehet kestiin käsketään, virret viritetään, kisat päiväkautiset karkeloidaan. Siinä kihlat vaihdetaan…
SINIKKA: Äiti! Minä en huoli muista kuin Ingosta.
KERTTU (loruillen kuin lapselle): Huolit, lapseni, huolit. Tulevat
Turusta kosijat, toiset Kokemäeltä vierähtävät…
(Kova tuulenpuuska. On kuin ulko-ovea rynkytettäisi.)
SINIKKA (parkaisten): Nyt ne tulevat!
KERTTU: Ketkä?
SINIKKA: Noidanhenget! Huone huojuu, kattotorvi tohisee…
KERTTU: Tuntuu nyt tietäjä kolmannen solmunsa aukaisseen.—(Sytyttelee pärettä ja saa sen jo tuleen leimahtamaan. Silloin kova ryske eteisessä, ovet lentävät auki, päre sammuu, kylmä viima puhaltaa läpi huoneen.) Taatto taivahinen.
SINIKKA: Äiti! (Pakenee karsinanpuolelle.)
KERTTU (sytytellen pärettä): Mene ja telkeä eteisen ovi!
SINIKKA: Äiti! Minä en tohdi!
KERTTU: Kuulitko? Särkee tuuli oven.—(Saa päreen syttymään, tuuli sammuttaa sen taas.) Näetsen! Porot silmille tulevat! (Selvitellen silmiään.) Sulje ovi!
SINIKKA (on sutiputi pukeutunut): Ka, eiväthän nuo purematta nielle.— (Menee eteiseen ja sulkee ulko-oven, kompastuu, kirkaisee ja palajaa takaisin kauhistuneena, väristen kuin haavanlehti.) Äiti! Äiti!
KERTTU (on saanut päreen palaamaan): Noh? Kah? Susiko siellä oli?—Kun päänsä puhki seinään lentää…
SINIKKA (vavisten): Siellä…
KERTTU: Mikä hätänä? Mikä siellä oli?
SINIKKA: Siellä—on—kuollut mies—eteisessä.
KERTTU: Häh? Uneksitko sinä seisaallasi?—Missä?
SINIKKA: Siellä.—(Seuraa pelokkaasti äitiään kynnykselle.) Äiti! Se on
Inko!
KERTTU (valaisten miestä päreellään): Eihän se kuollut ole. Eläähän tuo. Etkö näe? Käsi liikkuu…
SINIKKA: Inko! Inko! (Syöksyy hänen luokseen.) Mutta miksi hän ei nouse ylös?
KERTTU (kopistaen Inkoa kenkänsä kärellä): Nousetko pois siitä! Kah!
Tokko pääset!
SINIKKA: Elätkö?
INKO (uikuttaen): I-ihmiset, hyvät ihmiset!
KERTTU: Oletko ulisematta siinä!—Tuosta nyt koko vastuksen jätti!— Tuletko tupaan vai jäätkö kartanolle? Ei tässä sinun tähtesi ruveta lämmintä harakoille laskemaan.
SINIKKA: Äiti, näethän, että hän on sairas.
KERTTU: Mikä hänellä on? Terve kuin pukki. Siinä vain suotta kuvattelee.—Kah, nousetko! Eikö ole sanasta apua?
INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset—
(Pääsee Sinikan saattamana tupaan. Kerttu sulkee oven vihaisesti heidän perästään. Inko vaipuu väsyneenä lautsalle ovensuuhun. Vaitiolo.)
SINIKKA (sulatellen hänen sormiaan): Elätkö vielä, armas?—Äiti, näetkö hänen kätensä ovat aivan jäätyneet.
KERTTU: Välipä tuosta, jos olisi jäänytkin hangelle. Äläs eto kalu!—
Ja missä sinulla on hevonen? Häh?
INKO (uikuttaen): Oivoivoivoi—
KERTTU: Lienet avantoon ajanut? Silloin on sinulla kiukka lähtö tästä talosta.
SINIKKA: Kunne kyyditsit pyhän miehen?
INKO (kalistaen hampaitaan): Kuolemaa kyydinnyt olen, Manan matkamiestä opastanut—
KERTTU: Lienee missä päänsä täyteen juonut. Huulet tyhjää höpisevät, silmät päässä pyörivät kelvottomalla.
SINIKKA: Äiti, etkö näe, että hän on henkitoreissaan?
KERTTU: Hän! Ei hänestä henki niin hevillä lähde.—(Ärjäisten.) Minne hevosen jätit, hirtehinen!
SINIKKA: Inko, armas Inkoseni, voitko puhua?
INKO: I-ihmiset, hyvät ihmiset, jos tietäisitte…
KERTTU (säpsähtäen): Onko jotakin tapahtunut?
SINIKKA: Kohtasiko taatto teidät?
KERTTU: Etkö sinä saa suutasi auki? Puhu!
INKO: Hirveitä tapahtunut on. Tuoni tiellä vastaan tuli, kirves kiiluva kädessä talvitietä hiihti…
SINIKKA: Isä se oli.
KERTTU: On voinut joku muukin olla.
INKO: Ei ollut ihmisen näköinen se. Pää pilviä piteli, taivas myrskynä perässä tuli.
KERTTU: Lie ollut Lappi hiihtämässä.
SINIKKA: Varmaan oli korven Kaikkivalta kulkemassa.
INKO: Kuolema se oli. Vihurina vastaan vihelsi.—(Lokattavin leuvoin.)
Näin minä kirveen välkähtävän…
SINIKKA: Äiti! Äiti!
KERTTU: Kerro!
INKO: Henkeni hädässä huusin. Kuulin selvään, kuinka hän pyörähti kannaksille. Minä hevosta hoputin, Köyliön järven jäällä se kuoliaaksi kaatui.
KERTTU: Hevonen? Ristus ja Maaria! Siitä ei Lalli sinulle hyvää laula.
INKO: Siinä vasta tohdin jälelleni katsahtaa…
KERTTU: Noh?
SINIKKA: Hyvä, että hengissä pääsit.
INKO (vavisten): Silloin näin kuollutta miestä kyydinneeni.
KERTTU: Kuinka?
INKO: Siinä körötti reen perässä pyhä mies, kaapuunsa käärittynä, kuten oli lähtiessä tuohon istahtanut.—(Jälleen kauhun vallassa.) Mutta hänellä ei ollut päätä!
KERTTU: Häh?
SINIKKA: Ei päätä?
INKO: Sen oli kuolema ottanut häneltä.—(Peittää kasvonsa.) Jo oli vainaja varsin jähmettynyt…
(Vaitiolo.)
KERTTU: Kumma on kuulijankin.—Et tuota uneksinut liene?
INKO: Näin sen näillä silmilläni.—Siellä hän vieläkin värjöttänee, autiolla järvenselällä, purku yöllinen ympärillä.
SINIKKA: Ihme, että itse pelastuit!
INKO: Minä tiepuoleen poikkesin, juoksin kuin huutavan hukan edessä, lankesin, nousin, lankesin, jouduin aina samoille jälilleni. Niin vihdoin talon aukean laidasta häämöttävän näin… Tuohon tuuperruin!
(Vaitiolo.)
SINIKKA: Äiti!
KERTTU: Mitä?
SINIKKA: Isä on tappanut hänet!
INKO: Kuolema sen teki.—(Vaitiolo.) Eikö Lalli ole kotona?
KERTTU: Ei.
INKO: Metsällekö meni? Voi poloista miestä!
KERTTU: Polompi itse lienet.
INKO: Voi poloista miestä, sanon, joka tässä jumalan ilmassa ulkoisalla on. Siellä taivas kaikki noidannuolia suhisee… Tokko tästä tohtinen kotimajallekaan?
SINIKKA: Voithan meille jäädä.
INKO: Lieneekö minulle tilaa tässä talossa?
KERTTU (avaten ikkunaluukun): Johan nyt joutavoit! Myrsky on tauonnut, tuisku lakannut. Aamutähdet jo kalpenevat. Pian paistaa päivä heleästi.—(Äkkiä kuiskaten.) St! Hiljaa!
SINIKKA: Mitä, äiti?
KERTTU: Varjele vakainen luoja! (Vaipuu lääpästyksissään rahille.)
SINIKKA: Äiti! Voitko pahoin?
KERTTU: St!—Hän seisoo siellä.
SINIKKA: Kuka?
KERTTU: Isäsi. Lalli.—(Kohoaa jälleen ikkunaan.) Keskellä pihaa, huurteisessa hämärässä. Liikkumattomana kuin lumipatsas. Kirves kädessään.
INKO: Miksi hän ei tule tupaan?
SINIKKA (pelokkaasti): Käynkö—minä—ja käsken hänet—sisälle?
KERTTU (kuiskaten): Ei. Hän tulee kyllä itse.—(Väristen.) Hän on kasvanut ja hänen päänsä on kyynäränpituinen… Nyt hän liikahtaa, hän tarttuu päähänsä, hän repii ja raastaa sitä … nyt katsoo hän tännepäin. (Lyö äkkiä kiinni ikkunaluukun.) Ei se ole Lalli! (Peittää kasvonsa käsillään.)
SINIKKA: Eikö?—Kuka se on?
KERTTU: Ei se ole mikään ihminen. Kuolleen kasvot ne olivat. Kylmät ja vääristyneet.
INKO: Kuolema se on.—(Parahtaen.) Nyt hän tulee minut korjaamaan.
(Pakenee etualalle. Tuvan ovi avautuu, Lalli näkyy kynnyksellä, piispan lakki päässään, kirves kädessään. Vaitiolo.)
KERTTU (hitaasti): Miksi—et tule sisälle?
LALLI etenee mykkänä ovensuuhun.
KERTTU: Isä!
LALLI: Terve taloon.
INKO: Hän tappaa!
LALLI (laskien kirveen kädestään): En minä—tapa ketään. (Puhuu jäykästi, harvakseen, kasvot liikkumattomina. Hänen äänensä on soinnuton ja kumea, hänen katseensa harhailee ikäänkuin hän ei tuntisi tupaa eikä läsnäolijoita.)
KERTTU: Lalli! Mitä olet tehnyt?
LALLI pudistaa päätään hitaasti.
KERTTU: Kaadoitko karhun?
LALLI: Tapoin jalon tenavan.
SINIKKA (lähestyen arasti häntä): Isä!
LALLI (päätään nyykähyttäen): Sinikka!—(Äkisti.) Ei, ei, minun täytyy pois! Ennen kuin hän tulee.
KERTTU: Kuka?
LALLI: Hän—etkö kuule?
INKO (rohkaistuen toisen hädästä): Ajaako—sinuakin—joku takaa?
LALLI (kuuntelee): Ei. Hän ei vielä löytänyt minua. Hän ei nähnyt jälkiäni. Hän ajaa ohitse.—(Hengähtää, hänen jännityksensä herpautuu; valittavalla äänellä.) Missä olen? Miksi ei kukaan anna minulle juoda?
KERTTU tarjoaa haarikan hänelle.
LALLI juo ahnaasti.
KERTTU: Mistä tulet? Missä olet ollut?
LALLI (tarjoten haarikan hänelle) En tiedä. Metsä otti minut.
KERTTU: Metsä?
LALLI: Kotavuori käski, Lapinkorpi tuli kohisten takanani.
KERTTU: Sinä edellä menit? Minne?
LALLI: Tuhannet tähdet silmissäni sinkoilivat.—Oli niinkuin olisi maailma loppunut … ja minä seisonut yksin pitkän pilven päällä … ja huutanut korvaani ääni yöstä, ympäriltä, korkeuksista, syvyyksistä: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Kuka huusi?
LALLI: Minä.—Oma ääneni se oli.—Minä olin yksin.—(Väristen.) Kaikki jumalat olivat kuolleet eikä ihmisiä ollut enää. Ja minä huusin, huusin niin paljon kuin jaksoin: »Kaikkivalta! Kaikkivalta!»
KERTTU: Lappi oli lumonnut sinut.
LALLI (väristen): Taivaat nauroivat, meret autiot vastaan myrähtelivät. Silloin minä tunsin, että elämä pakeni minusta ja sen sijaan tuli jotakin outoa, jota minä en tiedä vielä, mitä se on.—(Tarttuu päähänsä.) Se on täällä. Se on suuri kuin yö ja korkea kuin Kotavuori. Mutta miksi eivät mitkään tähdet tuiki siellä?
(Kohottaa kätensä taivasta kohden. Vaitiolo. Kerttu peittää kasvonsa.)
SINIKKA: Isä! Mistä olet saanut tuon lakin?
LALLI (säpsähtäen): Lakinko?
SINIKKA: Miksi pidät sitä päässäsi? Anna, minä otan sen pois.
LALLI: Ei, ei.
SINIKKA: Se on niin ruma. Etkö anna minun ottaa sitä?
LALLI: Se ei lähde. Se on kasvanut kiinni päähän.
SINIKKA: Kiinni?
LALLI: Olen koettanut ottaa sitä pois.—(Kauhulla.) Tukka ja päänahka mukana tulevat.
SINIKKA: Hyytynyttä verta se on. Minä sulatan sen.—(Pyyhkii Lallin ohimoita ja ottaa lakin hänen päästään.) Kas niin, nythän taas olet isäni entinen.
LALLI vaipuu väsyneenä rahille.
(Vaitiolo.)
INKO: Oletko tappanut pyhän miehen?
LALLI (raukeasti): En muista. Korvani koskena humisevat.—(Tarttuu päähänsä, on näkevinään veripisaroita kädellään.) Verikoskena! Verikoskena!
KERTTU (kyyneliensä välistä): Miksi ne eivät antaneet hänen olla rauhassa? Nyt ne ovat tehneet hänet murhamieheksi!
LALLI: Lapinkorpi sen teki, Kaikkivalta kohotti kirveheni—Siellä istuu nyt pyhä mies, ajelee yksin huurteisessa aamuhämärässä.—(Kauhulla.) Hän etsii päätään.—Kuuletteko? Kulkusia! Hän tulee tännepäin.
SINIKKA purskahtaa itkuun ja kätkee päänsä Ingon olkaa vasten.
KERTTU: Jumalani! Jumalani!
LALLI (kuuntelee): Hän pysähtyy.—Nyt hän on kartanolla. Nyt hän tarttuu eteisen oveen.—(Suurimmalla kauhulla.) Hän tulee tupaan! Hän tahtoo ottaa oman pääni minulta!
(Kohottaa toisen käsivarren ikäänkuin suojakseen.
Tuvan ovi aukenee äänettömästi.)
LALLI (nyykähyttäen päätään ovelle päin): Minä tulen.
SINIKKA: Isä! Eihän siellä ole ketään.
LALLI: Kas, hiiret! (Osoittaa permannolle.) Niin paljon hiiriä. Yksi, kaksi, kolme, kaikkipa nuo näkyvät olevankin.—(Väistyen.) Ne jyrsivät minun varpaitani!
SINIKKA: Isä! Isä!
KERTTU: Herra on hänen järkensä valon sammuttanut.
LALLI: Ne tulevat tännekin. Ne kiipeävät pitkin kylkiluitani. (Väistyen.) Pois! Näettekö! Niitä on tuhansia. Tuo, valkea, tuo punainen, tuo harmaa … kiskiskis… Kunne kätkeydyn heiltä?
INKO (itsekseen): Kurja mies!
LALLI: Kotavuorelle! Kotavuorelle! (Juoksee ulos.)
Esirippu.