II.
Yksin istun rantamalla kauniin kotilahdelman, siinä istun murhemiellä alla tuomen tuoksuvan.
Rinta aaltoo, aate raivoo, kuohuu kyynellähtehet: »Taattoamme, taivon Herra, meiltä sentään viene et!
Vuota vielä vuosi, kaksi, jotta kasvaa siskot saa, viel' ei jaksa viljon veljet kurkihirttä kannattaa.»
Oli kuin ois aallot mulle säälitellen laulelleet, rukoelleet hongat, raidat, rannan paadet heltyneet.
Mut viikon päästä mä taattokullan jo saatoin oudolle retkelleen ja silloin saatoin ma alle mullan myös lapsenuskoni toiveineen.
*
Näin sitten mä haihtuvan siskosein kuin kuplaset maailmalle, näin sortuvan viljon veljyein niin nuorina taakan alle.
Näin voimien riutuvan äidiltäin, hänen horjuvan hautaan varmaan, ja sortuvan kallihin kotini näin, työn murtuvan taattoni armaan.
Ja silloin armasta taattoain ma muistelin murhemielin ja silloin lietoa kanneltain ma kaiutin kaihokielin.
Ja lauloin onnea lapsuuden, sen uskoa, uinailuita— kuin syksyn siirtyvä leivonen suvilempeä, laulupuita.