III.
Kylmä on hangen kiiltävä pinta, kylmempi saiturin jäätynyt rinta, kolkko on lehdetön syksyn lehto, kylmempi onneton orvon kehto— kylmempi, kolkompi vielä on varmaan patsas haudalla taattoni armaan.
RIKKARUOHOJA.
Noin noukit rikkaruohoja, oi äiti, taimitarhastas ja kohta kaikk' on puhdasta sun pienoisessa puistossas.
Mut kohta sydän lapseskin jo versoo rikkaruohoja— kun sielläi, äiti armahin, sa saisit yhtä puhdasta!
SALAISUUTENI.
Varkaan lailla hiivin hiljaa, ihmisiä karttelen, kuljen seinän vierustoita, keskitietä tohdi en.
Kädessäni käärön kannan, sitä hellin povellain, ett'ei multa aarrettani viedä vieras saisi vain.
Kaupungista päästyäni metsätielle poikkean; sama mulle, minne kuljen— alle hongan istahdan.
Siinä vasta murhevirrat, itkut ilmi pulppuaa; kädessäni kannan koito äidin kuolonsanomaa.
1896.
MENNYT KOTI.
Äsken koito kotimailla kuljin taasen surussain, kun on mennyt koti multa, poissa poikamaailmain.
Poissa tuolta tuomilehto, jossa kertun laulu soi, poissa kuuset kukkalatvat, jotka lasna huminoi.
Karja käypi laitumella minun leikkilehdossain, kodin kuuset tukkipuina uivat kotilahdellain.
Pirtin peräseinämältä honka myöskin kaadettiin: uutistorppaan notkon päässä saatiin seinähirsi niin.
Honka oli turvanamme tuiskiessa tuulispään, sepä pohjan jäiset viimat aina väisti lehvillään.
Uusi aika lehdot murti, kuuset kumos, hongat kaas, mutta kodin kaunisteeksi noussee uudet taimet taas.
1892.