II.
Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan,
kasvoi kuuset hukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät.—
Kalevala.
Koittipa vihdoin Väinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomeni valta, laaja laulun ja soiton maa: Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa. Jolloin Suomeni kansa sorja, ollut ei lännen, ei ounaan orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.
Kauvas valliten merta kahta Permin purret kulki, kauvas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauvas kantoi Jäämin jous, Taara-huutoja rannat raikui, kussa Yösalon purret sous. Silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Väinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan, taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan,— noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Väinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa, raikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti; eip' on astunut silloin miestä heimoni onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan. Pennin rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö— vaipui heimoni mahti.