III.
Ja quin keuekyluö kyluettin,
silloin ukon Malia iootijn.—
Agricola.
Tullut oli koolle kansa tuomaan touko-uhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuoret, vanhat vakkojansa tuomahan, pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.
Tuolla tammipuiden alla urhot vanhat tarinoi, täällä kummun tanterella nuori kansa karkeloi; siellä istui Ilmariset, haastoi Väinöt harmahat, täällä leikki Lemminkäiset, astui Ainot armahat.
Meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen, käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, rastas lauloi rannan puussa, sotka salmen suussa sous— silloin heimon valtavanhin tarttui maljahan ja nous:
»Terve kevät Pohjolahan, Suomehen suvinen päivä, terve lämmin lounatuuli, terve kumpuen käkönen! Terve veet sinertämähän, viitakot vihertämähän, terve maahan marjan varret, terve kukkaset keolle!
Paista päivä näille maille, näien peltojen perille, nosta maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota, kynnöstämme, kylvöstämme! Eip' on maa mehua puutu, voimoa Kalevan pelto, kun lie armo antajista, lupa luonnon tyttäristä.
Oi Ukko ylijumala, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, vihmo vettä taivahasta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!»
Näinpä lausui heimon vanhin, kansa Ukon maljan joi, vanhat haastoi harvaksensa, nuori kansa karkeloi; käkö kukkui kultasuulla, tammet huojui hiljakseen, meri aaltos vaaran alla, päivä paistoi päällä veen.
Silloin nousi outo purje ulko-ulapalta, laiva kohti Suomen saarta laski lännen alta; urhot tuota ensin luuli allin ampujaksi, naiset kaupin haahdeksi ja saksan haljakaksi.
Katsottihin, vuotettihin, niin jo nousi toinen, nousi toinen, nousi kolmas purje yhden moinen. Vaan kun koko taivon ranta välkkyi valkealta, silloin ties he vainolaisen tulleen lännen alta.
Silloin vanha vaiti jäi ja lakkas laulu nuoren, kotihinsa kansa riensi päältä Päivävuoren; kohta joka kukkulalta vainoliekit nousi, kautta suurten Suomen vetten sotapurret sousi.
IV.
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen jouset, lännen joukot tuulen siivillä tulevat, pistävät tulehen pirtit, kylät polttavat poroksi, vievät viljat, kullat, helmet, kassapäistä kaunehimmat.
Kaiva kullat kuusten alle, aarnihautoihin hopeat, rahat kätke raunioihin, viljat purnuhun pudota, mutta kaunot kassapääsi, saattaos salon sisähän, sinikorven kainalohon, piilohon pimentopirtin!
Elä itke Suomen impi, elä äitini valita! Ei sinua vieras viene, koske koura vainolaisen, kunis on kultasi elossa, poikasi kädessä pontta, sulhoja salolla Suomen, kalpoja Kalevan maassa!
Vaan oi armas äityeni, oi mun impeni ihana, et sä itke itseäsi, varo et vaarojas omia, poikasi poloa itket, suret sulhosi eroa.
Elä itke Suomen impi, elä äitini valita! En mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. Soma on sotainen tauti, sorea sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen.
Vaan en vielä vainajana, Mannun lapsena makoa, vielä saavun sankarina, heimon helmenä palajan, sata miestä saattamassa, tuhat tuomassa kotihin.
Tänne miehet, tänne miekat, tänne tapparat tuliset! Lännen joukot, lännen jouset tuulen siivillä tulevat! Anna tulla turmamiehen, saapua salakavalan! On meillä oluet pantu, vara vierahan varattu: jouset kaikki jäntehessä suun suloksi lännen sulhon, kaikki tapparat tanassa pään menoksi merisen miehen!
V.
Saapui kansa Auran suulle, poikki Pohjan tiestä, saapui sata jousikättä, tuhat miekkamiestä, mutta taakse taistokentän Päivän kukkulalle nousi Suomen suuret noidat suurten puiden alle.
Päivä näin kun vuoteltihin, niin jo vieno ilta saattoi luokse lännen laivat taivon rantehilta, nousi Ruotsi rantamalle, nousi rautarinnoin, läksi länsi taistelohon, länsi uskoninnoin.
Jop'on jouset jännittyi ja suihki sulkanuolet,
päivä peittyi vasamoihin, yöhön Pohjan puolet;
Lappi laaja katsomahan kaaloi tuota kummaa,
Turja kaikki kammostui jo talven yötä tummaa,
Iski mies jo miestä vasten, miekka vasten miekkaa, kalskui kalpa, raikui rauta, huuhtoi hurme hiekkaa; silloin valkes Pohjan yö jo säilän säihkynnästä, revontulten roihun näki Lappi etelästä.
Vaan ei miekoin, miehin yksin sotaa käyty siellä, käytiin sotaa sanalla ja miettehellä, miellä, taidon kalvat tahkottiin ja tiedon linnat luotiin, kansanhengen kaikki voimat taistelohon tuotiin.
Tuolta takaa taistokentän tammikummultansa lauloi Suomen suuret noidat tenholaulujansa, lauloi pillat piilostaan ja turmat Tuonelastaan, Turjan tuulet, Hornan henget vainolaista vastaan.
Mutta heitä vastapäätä loisti lännen valta, välkkyi suuri kultaristi vaahderkunnahalta. Siellä helkkyi helmivyöt ja Herran kuvat kulki— siellä munkit Henrik piispan piirihinsä sulki.
Aina jatkui leikki julma, miesten leppä juoksi, rynnättihin, väistyttihin, vaihtui luode, vuoksi. Harveta jo Ruotsin joukot alkoi sieltä täältä— silloin nousi outo lieska Päivävaaran päältä.
V.
Kuinka lie se syttynytkin? Liekö loihtijalta kipunainen kirvonnunna tulustaulan alta, vaiko—niinkuin kansa kertoo kirkon legendasta— Ukon uhripuuhun iski liekki taivahasta.
Kuinka lie! Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon,— toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon.
Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
VI.
Kansa outoja anoppi,
ikävöitsee ilma kaikki.
Salamnius.
Ja silloin Suomen tietäjä läksi vesiä ventoja kulkemaan, silloin vaikeni Väinön kannel, kuoli luonto maan.
Silloin Metsolan metiset piiat ristit riistivät rinnaltaan, kullat kulmilta karistivat, ja huolivat itkien Tapion linnan mustahan murhehuntuun ja kauvas korpehen kätkeytyivät saunahan salaiseen.
Silloin Ahtolan armahat neiet, vaahtivaipat, sukelsi surren ainiaaksi alle aaltojen syvien, jättäen rannat, raumat, heittäen suruhun heleät hiekat, kaislikot yksin karkelemaan.
Silloin karkkosi ihanat immet kaarilta Suomeni taivaan, päättyi kirjat päivyen neien, katkesi Kuuttaren kangas,— Ja kautta ilmojen, kautta maan soi valtava valitushuuto: On kuollut Suomen suuri Pan, on kuollut luonnon laulu!—
Mut Ruotsi silloin Suomen rantamalle myös merten takaa oudon taimen toi, ja vuodet vaipui ajan virran alle ja vieras virpi täällä vihannoi; se kohta päänsä nosti korkealle ja juuret vankat syvään maahan loi. Ja tiedon terhoja se tammi tarjos ja uskon katvehella kansan varjos.
Mut velkahan sen taimen kylväjille ei jäänyt Suomen kansa konsanaan, vaan kiitollisna tammen antimille sen otti uudeks' uhripuuksi maan ja kantoi kullat, heitti helmet sille ja antoi viime aumat pelloltaan ja uhras laumoin sille lapsiansa— ei, jäänyt velkahan ei Suomen kansa.
Näin yhä Ruotsin rautatammi nousi ja päälle pilvien se nosti pään ja yli maan sen ylväs latva nousi ja taivon kaiken katti lehvillään; ja turhaan ampui päältä päivän jousi ja turhaan kuuhut kylvi välkettään. Se tammi taivon valon maasta sulki ja yössä kaihomielin kansa kulki.
Ja suruun riemut suli, päivät öihin ja murhe musta hiipi Suomelaan, ei kuuhut pilkkinynnä pirttilöihin, ei päivä koittanunna konsanaan; se tammen kyllä kutoi kultavöihin, mut yöhön jätti majat Väinön maan. Ja hiljaa hyräellen majoissansa näin päivää kaipaellen lauloi kansa:
»Ain' on päivä paistamatta, kuu kulta kumottamatta näillä Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla. Vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä inehmosille, kun ei konsa päivyt paista, eikä kuuhuet kumota.
Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä inehmon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen.»
Ja hongat humisi huolissaan Suomen salomailla ja surua solkikoivut soi ja huokasi korven kuuset;— hellitteli heinät vienot, kuikutti kukat kanervan, ahoset armahat vaikeroi ja nurmet nuoret itki.
Ja Väinön kantelo kaiutonna valitti kivillä rannan ja Suomen laulu orpona, onnetonna vieri maita, vieri soita, vieri synkkiä saloja vaan nääntyen näljissänsä.
Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan oven suussa, orren alla, mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä, murhe, itku isännöi kun oli poissa armas päivä, Väinön maassa yö.
VII.
Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa.—
Jaakko Juteini.
Mutta häipyy hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen. Yössä yhä Osmon onni itki, kahlehissa kulki kansan kieli, murtui Suomen laulun suojamuurit, katkes kansanhengen kurkihirret, raunioiksi vajos Suomen valta. Kesannoiksi Sampsan pellot jäivät, kylvämättä kasket Kalevaisten, niittämättä Väinön touot, toivot: Kussa taannoin kansan vilja kasvoi, siellä huojui vaan nyt korpi kolkko; kussa muinoin karjan kellot kalkki, siellä kaikui ruske kontioiden; kussa ennen käkökullat kukkui, siellä yökkö lensi, huusi huuhkain.
Surumielin Suomen äiti itki: »Kussa kuljet armas kuopukseni, missä viivyt viisas Väinämöinen? Emos vanhan auttajaksi astu, joudu päästäjäksi päivän uuden, sekä päivän jotta kuuhutkullan!»
Silloin säälitellen Väinö vanha, joka paltehelta auerpilven kohtaloita Suomen kansan katsoi, katsoi kyynelsilmin, murhemielin, taivahalta tähtimiekan tempas, Kalevaisten vanhan väkikalvan— jonka sinne oli heittänynnä Suomen rantamilta lähtiessään— ja hän maahan valosäilän viskas, halki taivon, puhki pilvilöiden, läpi jättitammen taajan latvan.
Lailla leimauksen miekka lensi, vaipui kalpa Ukon vaajan lailla, tiensä leikkas läpi tammen lehväin, syvään päätä myöten maahan syöksi.
Näki kansa liekin leimahtavan, tuikahtavan oudon tulikielen ilman öisen, ikisynkän halki; kaikki tuota katsomahan riensi, kuunko keträ oli kirvonnunna, vaiko lentänynnä taivon tähti, pudonnunna päivän pyöryläinen. Neuliaisna sinne nuoret juoksi, kontiona sinne vanhat kulki, petran askelilla poiat potki, neiet joutsenena souten joutui— kaikki sinne, kunne viiru viittas, kunne rata rasti, juova johti.
Eipä ollut päivän pyöryläinen, eikä keträ kuun, ei taivon tähti, oli miekan kahva kankahassa, kultakahva, helmin huolieltu; mutta päältä paistoi päivän juova, reppänästä säde pieni pilkki, siinti taivas, kuulti kultapilvi. Jopa päättyi petran päivämatka, jopa soutu sorjan joutsenenki, ihastellen, ihmetellen kaikki jäi nyt katsomahan kankahalle, katsoi taivahasen, maahan katsoi, katsoi toinen toisehensa, eikä tiennyt mistä oli miekka tullut, kusta revennynnä päivän reikä.
Saapui vihdoin sinne ukko utra, itse Virokannas Karjalainen, joka syrjäisessä sydänmaassa eli yksin salon saunassansa, eli muinaisissa muisteloissa, lauleloissa ajan vanhan vainen. Hänkin nähnyt oli liekin lennon, kansan humun kautta korven kuullut, kaalonunna tuota katsomahan, vaikka tiellä jäänyt muista jälkeen.
»Onpa niinkuin tuolta päivä pilkkis», virkkoi Virokannas ihmetellen, tirkistellen kohti taivon kantta, kuusten latvain lomi kurkistellen. Vaan kun katse valon tietä seuras päästä päähän, maahan taivahasta, huomasi hän kahvan kankahassa, hieroi silmiään ja tuumi silloin: »Eihän liene vanha Väinön miekka!»
Maahan kumartui ja sormin kulki kahvan kaunehia tunnustellen, tunsi Ilmarisen ihmemiekan, tunsi kirjat, tunsi kullat, helmet, tunsi Väinön vanhat taikamerkit.
Mutta kummissansa kansa kertyi äijän ympärille tiedustellen: »Miekan tunnetko ja mist' on tullut, kust' on tänne päässyt päivän pilke?»
Silloin Virokannas päänsä nosti katseen ylvään yli kansan luoden: »Kalvan tunnen, tunnen kantajankin! Senpä muinen seppo Ilmarinen takoi Väinämölle, veljellensä, kun ol' Louhi valon maasta vienyt, vienyt vuoren alle aurinkoisen. Sillä Väinö Pohjan kansan kaasi, voitti yön ja päästi Suomen päivän.»
Ihmetellen kysyi Suomen kansa: »Kummia sa kuulut haastelevan,— ken on Ilmarinen, ken on Väinö, kerro meille!»—
Virkkoi Virokannas Karjalainen: »Laulaisinpa, totta taitaisinpa, kun ois täällä joku joukossanne, joka löisi käden kättä vasten, mielen mieltä, kielen kieltä vasten, lähtäksemme laulun laajan teille, virren vienon vettä soutaksemme.»
Äänetönnä seisoi Suomen kansa, vaiti viipyi vanhat, nuoret. Vihdoin astui vaari sadan vuoden vanha toisten takaa horjuen ja lausui: »Taisin kuulla noita taatoltani joskus piimäsuuna pikkaraisna, vaan on ruostunut jo kielen lukko, kurkku kuivanunna, muisto mennyt. Toki vielä toisen muistutellen jotain niistä ehkä tietä voisin.»
Ja he istahtivat kankahalle, kannon päille, kalvan kahden puolin, löivät kädet vankat kättä vasten, saumasivat sormet toisihinsa. Karjalainen sana-arkun aukas, Virokannas virsilippahansa; lauloi ilojansa entisiä, muinaisia onnen muistojansa, lauloi Suvantolan sankareista, kosijoista kuulun Pohjan neien, lauloi Väinämöisen voimatöistä, Sampo-matkasta ja Louhen maasta.
Hymyhuulin noita kansa kuuli, niinkuin lapsi kehtolauluansa, jonk' on äidiltänsä ennen kuullut, mutta unhottanut maailmalla. Nauroi nuoret Ahdin leikkilöille, Väinön lausehille vanhat nyökkäs, itki neiet nuoret Kullervoista, poiat surkutteli Ainon surmaa.
Vaan kun vielä lauloi ukko kallas, kuinka kaikk' ol' ennen toista täällä, kuinka toisin täällä touko kasvoi, toisin leivo lauloi, lehto tuoksui. Kuinka ennen täällä suuret laulut raikui suusta suurten sankareiden, kuinka ennen täällä suuret miekat säihkyi säkeneitä suurten töiden, kuinka yksi, suuri Suomen manner kantoi yhtä, suurta Suomen kansaa— silloin kansa kysyi kaihomielin: »Miksi ennen kaikk' ol' onnellista, miksi muinoin kaikki kaunihimpaa?»
»Silloin paistoi päivä»—vanhus virkkoi. Ja hän lauloi, kuinka niemellänsä vapaa kansa kerran kynti, kylvi, mutta merten takaa vieras saapui tuoden rantamalle taimen oudon, taimestapa kasvoi jättitammi, jonka latva maasta päivän peitti.
Ukon kertomata kuunnellessa syttyi sydämissä aatos uusi, syttyi niinkuin kulo kankahalla: ensin hiljaa, ritisten se hiipi, piirsi matalana maata pitkin, kanervissa kiemuroiden kulki, kunnes löysi kuusen kunnahalta, kuusen korkean ja kukkalatvan, johon roihahti ja taivahalle kauvas kansan pyhän tahdon kantoi: »Taitettava onpi tammi suuri, kauhu kaadettava Suomen niemen!»
Urhon huudon Väinämöinen kuuli, ja hän riemastui ja rinnassansa syttyi toivon säde, kerran vielä päästä ahojansa astumahan, soutamahan Suomen suvannoita. Ja hän lauloi uuden ilmapurren, emäpuuksi taivon kaaren taittoi, puutti pohjan ilman pieleksistä, päivän sätehistä laiat liitti, kokan kultas aamun purppuralla, illan kuutamolla keulan huoli— valmis lähtemähän ollaksensa, konsa kajahtaisi kutsu kansan.
VIII.
Yksi mieli, yksi kieli,
siin' on suoja Suomenmaan.
Oksanen.
Jo silloin Väinön kansa ties, mit' tehdä miekallansa, ja voiman rinnassansa nyt uuden tunsi Suomen mies ja iski kalvan kahvaan— ja raadannasta rahvaan jo soitti somer alla maan ja helkki kangashiekka, mut eipä kalpa nouse vaan, ei vääjä Väinön miekka,
Ja kautta Suomen kaivattiin nyt miestä miekan päähän ja Auran rannat raivattiin ja Pohjan korvet porkattiin nyt aina Turjan jäähän. Mut ollut kalvan nostajaa ei suuren Suomen mailla ja ilman päivää itki maa ja kansa kuuta vailla.
Mut silloin nousi »pikku mies», kuin tuoma äkkitaian, hän työnsä tunsi, tiensä ties ja arvas tuulet aian. Ja annas, kului hetki, kaksi, hän nousi maansa mahtavaksi ja katsoi yli kansojen ja kohos korkeaksi: kun jalka maassa teutaroi, niin pilvet päätä piirsi, kun ääni kautta korven soi, niin kaiku vuoret siirsi.
Hän tempas teräsjänterin nyt kalvan kankahasta ja ihmetellen nähtihin sen vanha loisto vasta: kun kuuhut paistoi kärjeltä ja tähdet lappealta ja päästä koitti päivän koi ja aamu kahvan alta!
Ja päänsä päällä miekkoaan hän heilahutti kerran ja tulet tuiski halki maan ja iski ilma Herran. Ja tammen suuren kaadantaan. nyt urho läksi voimassaan ja mäet mätkyi ja linnat liikkui ja kivet kirpoi ja paadet kiikkui ja kosket kohisi kuivillen ja virrat suunsa sulki ja kuuset kumarsi laulaen, kun Pohjan urho kulki.
*
Alle tammen kun oli tullut urho, miekka kirkas pilviä kohti nousi, nousi niinkuin nousevi kirjokaari kannelle taivaan.
Iski kerran, iskipä toisen, tulta miekka leimus, puu säkeneitä säihkyi, ilma vinkui kuin rajuyönä huiput aution vuoren
Niinpä vihdoin kerralla kolmannella tammi lysmyi kuin Ukon lyömä, taittui; ajan tuulispää tyven työnsi länteen, kaakkohon latvan.
Mutta miekan urho se heitti jälleen tähtiparvein taa sinitaivahalle, heitti kansalleen valon viittojaksi, soihduksi yössä.
IX.
Ja on kuin ilma uusi
taas hengähtäis yli maan.
Paavo Cajander.
Jo pääsi paistamahan Suomen päivä, jo pilvet pääsi pitkin juoksemaan ja väistyi Väinön maasta huolten häivä. Ja aamu uusi aaltoo halki maan, kuin virta, joka teljet tempas eestä ja vyöryy voitokkaana voimassaan. Ja leivot kaartaa taivon kantta seestä ja kunnahilla huljuu huomenkoi mi kimpoo kirkkahana lammen veestä ja rantapuiden lehvät purppuroi ja heittää heinän päille suuteloita ja kanssa kaisla-neitten karkeloi.
Ja lehdot helkkää lempi-uuteloita ja onni oksapuilla visertää ja kuuset heijaa kulta-unelmoita. Kas, kuinka tuoksuu kevätkerkän pää ja päivän sattuessa kuusten alle, kas, sammal silkin lailla välkähtää! Ja lämpö läikkyy maalle nukkuvalle ja kukat umpustansa kurkistaa ja perhot leijaa. Näinpä taivahalle nyt huomenhymniänsä hymyy maa ja auer tanssii aamun poskipäillä ja tereet terhenisnä tanhuaa.
Mut kuningas ei saavu yksinään, vaan jalo juhlajoukko seurassansa, kun vierii valtavaunut kruunupään, niin lauluin, huiluin häntä seuraa kansa. Ja yksin tullut Suomen päivä ei, vaan ajan orhi eellä viestit vei ja Suomen mieli kulki kupeellaan ja ohjaksissa istui onni maan ja valtikkata kantoi Suomen valta ja ristirinnoin Suomen kieli kulki ja kansan riemu kaikui kaikkialta— ja Suomen laulu juhlasaaton sulki.
Ken ei nyt tahtois nähdä ruhtinastaan, niin, nähdä sekä näyttää lapsilleen? Ken ei nyt rientäis valtiaansa vastaan ja yhtyis ylkäsaattoon iloiseen? Ja arki-askareensa jätti kansa ja kesken kyntäjältä sarka jäi ja pöydän alle neule neieltäi ja kaikki riensi juhlapuvuissansa nyt kyläraitin päähän katsomaan, kons' saapuu kansan taatto, Suomen suoja, kons' saapuu valtaherra, valon tuoja, se kauvan kaivattu, se toivo maan.
Ja tuomen lehväsiä kansa leikkaa ja pistää tietä pitkin tuoksumaan ja portin laitannassa poiat veikkaa ja neiet nuoret kylvää kukkiaan. Mut metsän rantaan pälyy joka pää ja kaikki vuottavat he ruhtinastaan.
Jo kumu kuuluu, tomu pöllyää ja tieltä kuultaa kullan välke vastaan… ja polvet neitojen jo nyykähtää ja vaari kohottaa jo lapsenlastaan.
Mut Hän ei saavu vielä, viesti vaan, uus aika, airut päivän ruhtinaan, min orhi kulkee kuni aamurusko ja karkaa rautakengin kautta maan, min kypärässä heiluu uusi usko, ja uusi toivo välkkyy kalvassaan.
»Hän saapuu, saapuu!»—ajan airut huus, »hän saapuu, Suomen auvo, aamu uus! Tiet maassa tehkää hälle avaroiksi ja portit kaartakaatte korkeoiksi, hän kulkekohon kukkasilla vaan ja astukohon köynnöksien alla ja olkoon kaikki kansa polvillaan, kun kuninkaanne saapuu kunnialla!»
Hän tuossa on jo. Orhit hirnahtaa, ja vaunut lentää lailla Ukon nuolen, ja kauvas vaaruu alla vankka maa ja metsä maahan painuu kahden puolen. Ja kansa portin luona polvistuu ja aamuansa vartoo avopäin; ja kukkatuoksut tielle tunkeuu— ne myöskin ruhtinastaan tervehtäin.
Jo veräjälle vaunut seisahtaa ja pyssyt paukkaa, liput liehuaa, ja kummun päältä kirkonkellot kaikuu ja mahtavasti vastaan vaarat raikuu— kun valtias se nousi vaunussaan ja viittas lempeästi kädellänsä ja loihe lausumaan:
»En maahan polvistaa ma tahdo teitä, vaan tahdon korkealle kohottaa. En vaadi teiltä muita seppeleitä, kuin joita kasvaa hyveen kukkamaa. En avaroita teiltä ano teitä, mut sydämenne mulle avatkaa, ja kaikin seuroineni majoitusta ma siellä pyydän sekä siunausta.»
Hän päätti näin. Ja riemun huuto nous, kuin tuulispäässä aalto ulapalla, se kasvoi, karttui, paisui, kauvas sous ja vaikes maininkina vaipumalla. Mut kuningas se astui vaunustansa ja läksi katsomahan kansoansa ja lapset eellä kulki laulaen ja vanhat seuras vaiti siunaten.
Näin kulki kuningas se kautta maan, ei vieraellut luona valtojen, ei poikennunna palatseihin vaan, mut usein mökkiin muonarengin astui ja yöpyi torpan majaan matalaan. Ja kaikkialla kunne kulkikaan ol' ovet auki selkoselällään ja suli sydämet ja silmät kastui ja rauha, riemu seuras jälkiään.
Ja kansan onni kaikui ouruten ja siunausten siimesvöiden alla ja kukkasilla nuorten toivojen näin Suomen päivä kulki kunnialla.