KALEVALAN KANKAHILTA.
Siell' on maata kyntäjällä, vettä viljoin soutajalla.
MARJATAN LAULU.
Keinutan kehtoa, laulatan lasta vaulussa vemmelpuun. Nukkuos tähtiä katselemasta, vaipuos kuusia kuuntelemasta, uinuos äitisi lauleluun, keinuhun vemmelpuun!
Harva on soimi ja hieno on loimi, kuurassa kiiltävi maa. Lämmitä lempi, äityen lempi, varjele lastani valkeaa!
Ihmiset emollesi kantavat kaunaa.
Saanut en kylpyä, saanut en saunaa.
Pysty on kulkea pyytäjän tie—
sulleko loivempi lie?
Harva on soimi ja hieno on loimi, kylmä on yö kuni sois. Hengitä halla, kohtalon halla, hengitä orponi onneton pois!
Nukkuos äityen nurmilintu, tuuti, tuuti lulla! Uiunuos pakkasen untuville, armahille, harmahille, painuos yöhyen parmahille— tais jo Tuoni tulla?
Miksi et nuku oma kukkani, rukkani? Itket—kylmäkö koski? Kylmäkö on?— Ihme! Lämmin on lapseni poski, sulanut seimin on seinä, allasi, allasi angervon kuumana huokuvi heinä.
Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?— kas, mikä sajastus seinällä häilyy?— Seimen päällä on tähti, tummempi päivää, kirkkaampi kuuta, selvempi, suurempi tähteä muuta— Luojako lähetti tähden sen suojaks lapseni valkoisen?
Keinuos kehtoni vemmelpuinen, tuuti, tuuti lulla! Tuutios lapseni tuiretuinen, armahuinen, naurusuinen, tuutios rinnoille rakkauden— tais jo Unetar tulla?
VELLAMON NEIET.
Soutakaa, soittakaa ihmislapset vaan! Täällä huolet haihtuu, vaahdoks surut vaihtuu, nuoret riemut nuoren rinnan täällä pulppuaa.
Laskekaa, laulakaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa— kultakatto Ahdin linnan tuolta pilkoittaa.
Leikkikää, leikkikää ihmislapset vaan! Sinne käypi tiemme, sinne teidät viemme Vellamoisen vierahiksi Ahdin linnahan.
Lempikää, lempikää ihmislapset vaan! Siellä kullat välkkyy, helmet, päärlyt helkkyy, siikasien siskosiksi sinne joutukaa!
Nauttikaa, naurakaa ihmislapset vaan! Untuvaiset vienot, höyhenpatjat hienot helmahansa hempeähän siellä odottaa.
Uinukaa, uinukaa ihmislapset vaan! Tuuli, laine laulaa, taivas merta kaulaa— siin' on linna, matka tähän päättyä jo saa.
LEMMINKÄISEN ÄITI.
Tuima on tuuli ja pimeä on taivo,
suuri on ulapalla aaltojen raivo.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Kussa mun kotkani kulkeekaan?
Joudu jo kotihin ja lentosi heitä!
Taikka jo ajeletkin aaltojen teitä,
poikani pieni ja hentoinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Heitä jo haukkojen sotakisat kerran!
Kustapa löytänet itsesi verran,
poikani suuri ja kaunoinen?
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Anna jo pääskyjen rauhassa lentää!
Tuostapa emollesi surusanat entää,
poikani synkeä, syyllinen.
Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ihmiset pahaks sinut parjaavat mulle— paha lienet muille, mut hyvä olet mulle, poikani lempeä, puhtoinen. Lahti on tyyni ja rauhainen.
Ulkona ulapalla myrskyt ne pauhaa,
täällä on lämmintä, täällä on lauhaa.
Lahti on tyyni ja selkeä vaan.
Laske jo lahtesi valkamaan!
POHJAN NEIEN KUOLO.
Se musta lintu lens puusta puuhun, lens Imatran rannoilta Ruijan suuhun.
Näin saapui murhe se matkallaan myös Tieran mökkihin matalaan.
Hän astui saunansa kynnyksellä ja kannel polvella helisi hellä.
Kun kukkui kuusessa lintu kumma:
Jo Pohjolan neien vei Tuoni tumma.
Niin värähti oudosti vanhan mieli, niin kajahti kummasti kannelkieli.
»On aika laata jo laulamasta.
Jo katosi kauneus Kalevalasta.
On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.
Hän paistoi päivänä talvi-öissä, hän kuulti kullassa, kirjovöissä.
Hän tuoksui tuomena tanhualla ja urhot leikki sen lehvän alla.
Hän kukki kumpuna Suomen suossa, hän lauloi koskena laakson vuossa.
Nyt syys on manssa ja sydämissä ja kansa kaipion kyynelissä.
On suurten sulhojen aika poissa, on laulu kuollut ja murhe koissa.»
Näin äänin murtuvin laulaen hän ripusti naulahan kantelen.
Ja kuusi huokas ja humisi tuomi:
Nyt Pohjan impeä surevi Suomi.
KIPUTYTÖN LAULU.
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!
Vilise Tuonelan virran vuoksi, kohise kolmikopru! Tuo'os tuskien tähkäpäitä, rikosten viljoja, rinnan jäitä— kohta juodahan Häijyn häitä Tuonelan kosken alla.
Kohta jo täysi on Tuonelan paasi— karpio, kahmalo vielä! Silloin se paatero paukahtaa, tuskien vaahtohon vaipuvi maa, kuolema kutsua kansat saa Tuonelan immen häihin.
Jyrise Tuonelan tumma paasi, järise vaivojen vaara! Jauha kaunoja katkeroita, surujen, tautien talkkunoita, keitä ailutten atrioita valtojen valiopöytään!
SUKKAMIELI.
Kaks istui palolla paimenta, yks verevä, toinen vaalea.
Se verevä soitteli torveaan, se vaalea vaieten istui vaan.
Niin saapui kolmas ja kaukaa huus:
»Hei, veikot, hei, mull' on sanoma uus!
Tuoll' äsken mä Sukkamielen näin, kun astelin aamunkoittohon päin.
Hän oli niin viehkeä varreltaan yli kunnahan korsien kulkeissaan.
Sinikellot soi hänen silmistään, katinkullat kuulteli päällä pään.
Ja kun hän kulki, niin, aatelkaas, hän viittas mulle ja viittas taas!»
Näin kolmas se haasteli riemuiten.
Ja kaiholla kuuli se verevä sen:
»Ken miekkonen näkis hänet kerrankaan!»
Se vaalea vaieten istui vaan.
Se vaalea istui itkien.
Hän oli jo nähnyt immen sen.