MIERON TIELLÄ.
MAANTIELLÄ.
Yksi tuli sieltä ja toinen tuli täältä, idästä, lännestä, pohjan päältä.
Yksi tuli hevosin ja välkkyvin valjain, toinen tuli kävellen ja kyynärpäin paljain.
Eri oli matka ja eri oli määrä, kellä oli oikea, kellä oli väärä.
Maantien varteen me yhdyimme yössä, siinä oli toiset jo tulenteon työssä.
Kohta me istuimme veljien lailla ympäri valkean, huolia vailla.
Sanaleikit lensi ja eväsviinat kulki, toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Yksi tiesi kertoa kevättuulten mailta, toinen taisi tarut Lapin tunturin lailta.
Tuo tiesi lännestä sotasanat uudet, tämä idän impien kuvas ihanuudet.
Toisen suu jo odotti, kun toinen suunsa sulki.
Otava se kääntyi ja yön hetket kulki.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tulehen me tuijotimme yössä.
Minkä tuli mielehen vielä emovainaa, minkä mieltä yhä muisto murhien painaa.
Yksi mietti kavaluutta ystävän armaan, toinen suri syksyä sydämensä harmaan.
Orpo itki emoa ja murhamies rauhaa, kaikki kaipas kotia ja lapsuutta lauhaa.
Ei ole suuri apu mieron nuotioista, toista puolta polttaa, kun jäätää jo toista.
Metsä oli pimeä ja tie sumuvyössä.
Ääneti tuhkaan me tuijotimme yössä.
PIHLAJAN ALLA.
—»Miks äkkiä vaikenit, impyein, miks silmäsi kyynelöi? Mikä pilvi peittävi päivyein, mikä onnesi ontoks söi? Kas, kuinka kukkivi kaunis maa ja laulavi leivonen ja kuinka pihlaja tuoksuaa— sinä vain olet murheinen!
Sa oothan umpussa nuoruuden ja rintasi raikas on ja elämä viittovi hymyillen— siis olkosi huoleton! Ja jospa huolien häivä vois sun taivosi synkistää, sen paistais lempeni päivä pois ja taas olis suukkossää.»—
—»Ma muistin syksyä synkeää, kun harmaja taivas on, kun nurmen kukkaset peittää jää ja metsä on lauluton. Ma elämän syksyä aattelin, kun harmaja taivas on, kun poiss' on poskien ruusutkin ja ääni on soinnuton,
Ja syksyn-synkeä aatos tuo se hiipi mun rintahain: Lie silloin jäässä jo lempes vuo ja tuntehes tuhkaa vain. Sa lemmit säihkyä silmien ja ruusuja poskipään, kun niiden näät sinä kuollehen, kuin käynevi lempes tään?»—
—»Oi, ällös itke mun armahain! mun Ainoni armainen nyt kukkivi lempeä tuoksuttain kuin pihlaja keväinen. Sen tuoksuja hengin mä vallaton ja kukkia poimin vaan, kun taivas siintävä, kuulas on ja nuori on nurmi maan.
Niin, talvi saapuvi kerran kai ja kukkaset kuolla voi, mut pihlajassapa talvellai taas tilhien laulu soi. On sorja kukkiva pihlajapuu, mut sorjempi marjassaan, kun kylmä, kuollut on luonto muu ja poissa on marjat maan!»—
MA OON KUIN AALLOILLA PURSI—
Ma oon kuin aalloilla pursi jo puoleksi täyttynyt. On ulkoa ulapan laulu sen tunkenut sisähän nyt.
Ne ulapat toistahan etsii, ne toistahan toivoelee ja läpi mun purteni laidan ne suukkoja suihkaelee.
Ma päivät pumpussa seison, yöt valvon ja mittailen, ja tuskasta vavisten tutkin ma pohjia sydämen.
Yhä vaan mun venhoni vaipuu, yhä nousevi sydämen yö— Oi, kohta ne yöt jo yhteen yli purteni haudan lyö!
HUONOA SEURAA.
Sill' lohtua tarjona kyllin on, joka lempensä multahan peitti, se ei ole orpo, ei onneton, jonka ystävät yksin heitti; voi seestyä lientynyt onnen koi ja syttyä toivojen karsi ja lippunsa vieläkin nostaa voi, jos tuulessa katkesi varsi.
Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta ja riemusi, rauhasi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks ees saat yksin jäädä sä illoin ja huonohon seurahan joutunees sinä inholla huomaat silloin.
SONETTI LEILALLE.
Mua syytät Leila siitä, ett'en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.
Ja väität, etten sua lemmikään ja tuhkana on tunteheni taula ja että löyhä lie sen lemmen paula, mi aina ihannoi vain itseään!—
Ei taide taivon päivää luoda saata, vaikk' kyllä tähden. Siks se kuvaa ain vaan päivän heijastuksia ja maata.
Ma ennen kyllä lauloin neitojain, mut sinun eessäs täytyi laulun laata ja itseäni ilmi tuoda vain.
SOUTELEMASSA.
Yli tyynen lampuen soudeltiin suvi-illalla immen kanssa, ja silloin Laina se lausui niin alas katsoen aatteissansa:
»En tahdo ma katsoa taivaaseen, vaan katselen järven pintaan; on aurinko astunut alle veen ja laskenut lammen rintaan.
Ja päälläpä päivyen heijastuu siell' untuvahattara hieno ja rantaman lempeä lehmuspuu ja ulpukan umppu vieno.
Niin, maailma aaltojen allakin on
ja maailma kaunihimpi.
Mut tiedätkö, miksi se kauniimpi on?»—
Näin hiljaa haasteli impi.
Ja se soutaja vastasi huoahtain: »Niin, neitonen armahainen, vale kauniimpi paljasta totta on ain ja tuo on valhetta vainen.
Ja siksipä nuoruus kaunis on ja armas on kevään aika, mut syksy ja vanhuus synkät on, kun poissa on valheen taika.
Näät tuoksut ja laulut ja kukkaset ja onni ja lempi ja nainen ja unelmat, uskot ja toivehet— ne kaikki on valhetta vainen.
Vain totta on halla ja myrsky ja mies ja murhe ja murheen muisto ja totta on sammunut toivon lies ja lehdetön lemmen puisto.
Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.
Mut multa on haihtunut harhat nuo ja kaunihit kangastukset, on suljettu mulle jo taivas tuo ja kiini on onnen ukset.
Olen heittänyt uskoja haaveineen ja joutunut uskohon uuteen, olen pyrkinyt, pyrkinyt totuuteen ja saapunut—todellisuuteen.
Mut yksin en pyrkinyt, taistellut, minä taistelin tuhanten kanssa, ja saman on valkaman saavuttanut koko aikani taistostansa.
Ja siksipä halla nyt hallitsee ja kruunu on talven päässä, siks sydämet syksy nyt vallitsee ja tunne on järjen jäässä.
Ja siksi nyt toivo on turtunut ja riemu on ruostehen syömä, siks uskon muuri on murtunut ja lempi on leinin lyömä.
Niin, ällös yllesi katsokkaan, vaan peilihin lammen pinnan. Siell' onnesi taivahat onkin vaan ja rauha ja riemu rinnan.»
—»Sua luulenpa melkein pelkääväin—»
niin leikillä lausui Laina.
Ja se soutaja hymyten vastasi näin:
—»Suvi talvea pelkää aina.»—
—»Mut etkö sä usko, ett' talvikin ain toki pelkää kevättä juuri?»— »Niin, totuus valhetta pelkää vain ja valheen valta on suuri.»—
Niin leikki se lens kuni lempeä tuul' yli öisen lampuen pinnan. Suu leikkiä löi, hymys uhmaten huul', mut yö oli pohjassa rinnan.
Ja sydänten yöstäpä pulpahtain jo nyt kastehelmyet nousi; ja ääneti impi se istui vain ja vaieten soutaja sousi.
KUIN MUSTA JA VALKEA—
Kuin musta ja valkea perho yli kukkien yhdessä leijailee, niin yhdessä riemu ja murhe mun henkeni tuutua heijailee.
Kuin yhdessä yö sekä päivä suvi-iltaman pilvillä karkeloi, niin onnen aamu ja ilta mun päiväni päärmiä purppuroi.
Kuin kuolon ja elämän immet syyskuutamon kullassa leikkiä lyö, niin syksy mun sieluni yössä jo kerkeän kevään kukkia syö.
TAI EN ITKIS OLLENKAAN—
Tai en itkis ollenkaan, rakentaisin majan vaan niemen kaiskun kainaloon, huojuvahan hongistoon. Souteleisin, jouteleisin lainehia lahden vaan, salmen poikki verkot veisin, paulat kautta korpimaan. Siellä kanssa äityeni, armahani, harmahani eleleisin yksin vain tuuditellen tuskiain; puhtehilla syksy-illan lohdun langat kehrättäis, kuuhut kultais pirtin sillan, sirkat yötä ylistäis;— hiljaa honkain huminoiden, hiljaa lahden laulun soiden äidin armaan sylihin pääni raskaan painaisin, hiljaa kulkis kutrejani käden vienon viihdytys, sammuis poltto poskiltani, verten kiiman kiihdytys, vaipuis aallot valtimoiden, tyyntyis tyrskyt unelmoiden, himon kosket hiljeneisi, synnin häivät hälveneisi, sammal surun lammen sais, hanki syksyn hautoais. Kuulla ehkä voisin noin elon alku-äänet vienot, pyhät, puhtaat, hellät, hienot, niinkuin lasna, kulta-hasna, kun ma äidin rintaa join.
KADOTETTU YSTÄVÄ.
On meitä kaksi lapsuusystävää, hän toinen vieno, puhdas, puron lainen ja hento niinkuin kielo helmipää, ma toinen rauhaton ja riehuvainen.
Me oomme kumpainenkin syntyneet tuoll lehtolahden tyynen rantamalla ja kummun kuusta lasna kuunnelleet ja leikkinehet rantakoivun alla.
Näin vieri vienot leikkivuodet nuo ja lapsuus lensi niinkuin perhon lempi ja koitti aavistusten aika tuo, kun kevät kutsui, mutta umppu empi.
Jäi silloin lapsen leikit. Rintahan sai kaihot, ennen oudot, kaukomielet, ja häipyi ääret kotimaailman ja soimaan alkoi uudet sydänkielet.
Ja kuuhut-öin, kun tunne siivet saa, me lahdelmalla yhdess unelmoimme ja soutelimme taivaan rannan taa ja tarinoita purren täydet toimme.
Kun vienot haave-yöt mä muistan nuo ja leikit, venematkat, marjaretket, ne sydämeen kuin sadekaaren luo ja uudelleen ma elän lapsuushetket.
Ja silloin mietin aina: Miksi on nuo ajat muisteloita vain nyt mulle, miks en ma jäänyt kotilaaksohon, vaan läksin kylätielle tarvotulle?
Hän kielsi kyllä, kielsi kyynelein mua lähtemästä kodin lehtoloista, mut tulta uhkui nuori sydämein ja tahtoi taivasta ja maata toista,
Ma läksin. Hän se seuras. Maailmaan näin kasvinkumppania kaksi kulki, mut hetken aikaa oli käyty vaan, kun toisiltaan he sydämensä sulki.
Ja ystävyyden ylle laski jää kuin syksy-yönä lammen hyytää halla, ei hyytäjää, ei hyytämistä nää, mut aamull' aalto itkee ikeen alla.
Ma jouduin joutorahvaan tungokseen, ma eksyin, outo, elon markkinoille, ma takerruin sen kauppaturhuuteen ja puutuin narrein pöytähaasteloille.
Pois niistä saada mua koitti hän ja kutsui luokseen ilta-unelmoihin, mut enää pauhinasta elämän en joutanut, en malttanut ma noihin.
Näin erottiin ja moneen aikaan en mä sitten kuullut hänen kohtaloistaan, jos joskus satuttiinkin yhtehen, niin tuntenut ei enää toinen toistaan.
Oi, jospa sovintoon taas ryhdyttäis ja kaksin taasen iltaa istuttaisi, jos unten maailmoissa yhdyttäis ja sointuun oikeaan jos sielut saisi!
Niin paljon, paljon meillä kummallai ois toisilleen nyt kertomista uutta, ois sulia tuoreet kotiviestit kai, ja mulla elon huolta, katkeruutta.
Siis joudu luoksein Fantasia vaan, siis istu vierelleni virren henki!— Mut eipä ystävääni kuulukkaan, lie elon myrskyt murtaneet jo senki.
JO LOPPUVI ÖLJY—
Jo loppuvi öljy mun lampustain.
Ulos ikkunan yöhön ma tuijotan vain.
Ma katson ja katson ja aattehet ne lentää, ne lentää kuin kuplaset.
Ja kuplat ne kulkee ja kuplat ne käy, mut ei minun onneni kuplaa näy.
Nään ikkunan yöstä ma itseni vain.
Jo loppuvi öljy mun lampustain.
MIEROLAISEN JOULU.
Pois joulukuuset, kynttilät ja riemulaulut lasten ja äidin tortut lämpimät— pois juhla onnekasten!
Tää päiv' on päivä sydänten ja sisarusten silta, tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.
Mut meille mieron miehille ja onnen kerjureille on muiston musta juhla se ja tuskan tuoja meille.
Nuo joulupuut ja kynttilät ja lasten laulajaiset ja äidin tortut lämpimät ja annit armahaiset—
Ken niitä muuten muisteleis, kun elon aallot pauhaa! sen venhon merten meuru veis— vain aallon all' on rauhaa.
Mut joulujuhlan tullessa kun taiston aallot vaipuu, niin on kuin rinnan pohjasta taas nousis kaiho, kaipuu.
Ja on kuin huone kylmä ois ja jäässä mieron liesi ja on kuin hetken olla vois taas lapsikin kentiesi.
Ja sydän pyytäis lämpöä ees hiukan, oven suusta, ja tekis mieli leikkiä ja nähdä joulukuusta.
Mut suljetut on ovensuut ja rinnat kiini meille ja ikkunoista joulupuut vain ilkkuu mieron teille.
Pois kaiho, kaipuu sydämen, pois rinnan riemupouta, taas tunnon päivä pilvehen, taas rintaan talven routa!
Tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta, mut meille mieron köyhillen vain muiston musta silta.
Siis tulkaa, vanhat ystävät, mun ainoat, mun armaat, te syksyn tunteet synkeät, te mieron katseet karmaat!
Ma myöskin kanssa tuttavain tään illan tahdon olla— ne saapuu, saapuu sadoittain, ne joutuu joukkiolla.
Ne kasvaa, täyttää sydämen, ne tuntuu tuhansilta— tää päiv' on päivä rikasten ja ilollisten ilta.
SAMETTISILMÄ.
Oi, sinä impeni samettisilmä, neitoni kaurihinkatseinen, miks on ilmehes arka aina, aina käyt kuni säikkyen?
Puhdas tunto on pulmun turva— niinhän vanhojen virsi soi— kun ei rintoa rikokset paina, kulkea kuoleman matkat voi.
Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät, maailma kuorehen katsovi vain: Miks on perhosen pelko, jonka kukkanurmelta kiini sain?
Miksi herkkä on jänösen korva, miksi pysty on oravan pää, miksi kaino on karitsan mieli?— siks on impeni arka tää.
Pelkäät perhoni siipes kultaa, väistelet silmiä vainoojain, katselet kyttää, kuuntelet nuolta, lehden lentoa säikyt vain.
Oi, sinä impeni samettisielu, kaunoni kaurihintunteinen, kauvanko säilyt, kauvanko päilyt, syöttinä silmien ahnaiden!
ERÄÄLLE YSTÄVÄLLENI.
Niin, yksinäisyys, surun ystävä ja suurten aattehien äiti hellä, sen läheisyys se on niin lämmintä ja armas vierellään on viivähdellä.
Kun sydän synkkä, sielu rikki on ja ilma ahdistaa ja elo painaa ja uskon kukka kun on tuoksuton, kun riemu vaipunut ja toivo vainaa—
Voi, kuinka silloin ihmeen ihanaa on käydä yksin, yksin talvi-öissä ja nähdä eessään laaja erämaa ja kauvas harhaella haavevöissä.
Niin suuri, tyyni siell' on hiljaisuus ja elon aate kaikuu korkealta: Työn rantamilla kasvaa rauhan kuus ja hyve nousee murheen mullan alta.
Mut sulle, veikkoseni murheikas, ma neuvon seuraa sekä—ilta-unta! Sa erämaata kannat povessas ja yötä, talvea ja talven lunta.
METSÄÄN NUKKUNUT.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
Ei tiedä koito hän, mik' aika on, ei tiedä miss' on koti, kussa tie. Käy teitä kyllä kautta hongikon, kun tietäis vaan, mi äidin luokse vie.
Niin jylhä, kaamea on korpi, huu, niin kaikk' on hiljaista ja harmajaa, ei tunnu tuulonen, ei liiku puu, ja kuusten takaa peikot kurkistaa.
Ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa ja nousee, lankee, nousee jällehen. Mut pien' on poika, suur' on metsämaa ja kaukana on koti kultainen.
Ma oon kuin lapsi, metsään nukkunut, mi hämyn tullen herää huudahtain, mut pois on veikko, sisko hukkunut ja huutohonsa vastaa kaiku vain.
JOUTOTYÖTÄ.
Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, niin' ympärill' on puisto ihanin, mut puiston kaiken kaartaa musta muuri.
Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.
Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi ja kummat yrtit tarjoo tuoksujansa.
Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, näin milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.
Hän haaveksii ja katse harhailee ja sulaa kauvas kaihon autereeksi; hän varmaan tehdä jotain aikonee, mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.
Mut aika vierii, hetket lentävi ja yhä tuumii linnan herra tälleen; ja loppunut kun yks on sikaari, hän toisen, ottaa—sekä tuumii jälleen.
Miks ei hän päätä? Miksi aikansa näin turhaan tuhlailee hän patjoillansa?— Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala ja linna tää on hänen taivahansa.
Hän aikonee kai nousta toimimaan ja tehdä kohta oikein miehentöitä, mut niitä miettien hän joutessaan vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.
Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki ja samoin tuumii taivaan Herra vaan ja samoin lentää savupyörösetki.
Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä lapsenleikistänsä?
HATARA SYDÄN.
Voi, voi sinun sydäntäni, tyttöparka, ja voi mua onnetonta, kun sydämesi ikkunat aina on auki ja niitä on liian monta.
Minä myös olen ollunna kerran siellä ja istunut illan ja toista. Mut huu! sitä vetoa ja prrr! sitä tuulta— en, en ole nähnyt mä moista.
Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa, ja minä en käske, en kiellä,— mut sitä minä ain olen ihmetellyt, miten itse sa tarkenet siellä.
YÖ.
—Mun rintani on niin raskas ja synkeä niin mun syön— oi äiti, en yksin tohdi ma jäädä kanssa yön.
»On päivä jo laskenut ammoin ja hiipinyt hiljaisuus, oi nukkuos poikani nuori, taas huomenna työ on uus.»
—Älä lähde äitini vielä, sa kuuletko ääntä yön?
Se kutsuu, se käskee, se uhkaa—niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, se on laulua lahden vain, se untas tuutia tahtoo kuin, muistatko, muinoin ain.»
—Älä lähde äitini vielä, sa näätkö silmiä yön?
Ne etsii, ne väijyy, ne vaanii—niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, ne on tähtiä taivahan, ne luonas valvoa tahtoo kuin entis-aikahan.»
—Älä lähde äitini armas, kas tuossa on koura jo yön!
Se poikas temmata tahtoo—niin synkkä on lapses syön.
»Oi nukkuos poikani nuori, se hongan on oksa vaan, mi ulkoa kurkistaapi taas leikkikumppaniaan.»
—Niin kaikk' oli ennen ehkä, kun puhdas oli mun syön— oi äiti, äiti, äiti, miks heitit mun helmahan yön?
ON MUNKIN RINNASSANI HONGAT HUOJUNEET—
On munkin rinnassani hongat huojuneet ja soinut soitto siell' on latvain lautuvain, on munkin aatteheni nuorna nuojuneet ja kerkät kertoneet on munkin tunnettain.
On munkin lehvilläni lempi istunut ja onni laulanut on munkin oksillain, on munkin latvassani käkönen kukkunut ja vanamot viihtyneet on minunkin varjossain.
Ois munkin rinnassani voima noussut näin ja tullut tukkimetsä, vankka, vakainen. Mut kirpos kipunainen yöllä metsähäin ja sotasoihduks nous—ma itse iskin sen.
Nyt maa on mustana ja kangas karstana ja onni, lempi nyt ne lentää ohi sen. Mut sieltä täältä toki louhten lomista nään jälleen nousevan ma nuorten virpien.
Ei nouse rinnassani enää, tiedän sen, nyt humisten honkapuu, ei kuusi kukkapäin, mut jospa joskus edes ehtooks vanhuuden vois lemuta lehtimetsä minunkin mielessäin.
MA UNEKSIN—
Ma uneksin, että mun sydämein oli kuollut ja kylmä mun tuntehein.
Ja sydäntä kuollutta tuudittain minä maantien laidalla laulelin vain:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi valvonut armainen.
Tien kulkijat katseli kummissaan.
Niin nousin ja läksin mä vaeltamaan.
En tiennyt, kunne ma kulkisin, mut kuljin ja hiljaa hyräilin:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi itkenyt armainen.
Kuin kauvan jo kulkuni kestänyt lie!
Ma toivon, jo kohta on lopussa tie?
Mut sydäntä kuollutta tuudittain minä kuljen ja kuiskaten laulelen vain:
Ah, nuku mun nuori sydämen'!
Olet aikasi lempinyt armainen.
KUVERNÖÖRIN KOIRA.
Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa— ja kaukaa kiertävi kansa.
Kas, silläpä sitä vasta turkkia on!
Ja entä sen paksua selkää!
Ja milloin ääni sen ärjähtää
koko kaupungin pennut pelkää.
Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä:
»On hänkin laihana laukannut ja ulvonut meidän lailla ja haukkunut, haukkunut näljissään, mut haukkunut kahletta vailla.
Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali— sen vasta me tahdoimme niellä!
Mut silloin kuoli se Maaherran Fox ja silloin meidät hän heitti ja maaherran piikoja mairittain hän jälkensä entiset peitti.
Näin Murre Murreksi se porstattiin ja kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien mainehet jo satavuosihin näyttää voitiin.
Nyt herroille häntää hän heiluttaa ja kansalle karvoja nostaa ja meihin kun tohdi hän koskea ei, niin teille hän koittavi kostaa.
Mut älkää te pentuset peljätkö, jos kuinka sen kiiltävi hammas, kun Murresta vaan häntä muistuttaa, hän lauhkea on kuin lammas.»
Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä!— Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?