KOMPIA.
1.
RUNOILIJA-YSTÄVÄNI HUOKAUS.
»Konstiko lauluja laatia on, kun on laulajan lahjat!— vasta se tietävi työn, kell'ei lahjoja oo.»
2.
ERÄS ARVOSTELU.
Tunnustan mielelläin, täss' että on aate ja muoto, kun sinä tunnustat, keltä ne ottanut oot.
3.
HELMIÄ KYLLÄ.
Kainosti laulusi nuo »Helohelmiksi» ristinyt oot sa, helmiä kyllä ne lie, mut hikihelmiä vaan.
4.
ERÄÄLLE KIRJAILIJALLE.
Ajatusviivoillaan hän peijaa, pentele, meitä aatetta etsimähän sieltä, miss' ei sitä oo.
VASTAMYRKKYÄ.
Hän lauluja laatien istuu yöt ja päivin hän lausuvi yönsä työt— mä kääntyen, nääntyen kuulen. Mihin, polonen poika, ma turvaudun, kun hukkua oon runotulvaas sun?— On keksitty keino jo, luulen:
Kun astuvi majaani rauhaiseen tuo vietävä taasen vihkoineen ja viereeni istahtaapi, omat lauluni tempaan ja armotta hänen kuultensa niit' alan lausua— hän kauhulla kaikkoaapi.
FILOSOFEERAAVA YLIOPPILAS.
Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas ihmiskunta, sua säälin mä niin, ett' taasenkaan koko yöhön en saane unta.
Mikä on tään elämän tarkoitus?
Mikä kansan ja yksilön määrä?
Mikä absoluuttinen oikeus
ja absoluuttinen väärä?
Ja löytyykö mitään jumalaa, ja jos löytyvi, minkähän moinen? Hän itsekö ohjaa maailmaa, vai tehnee sen joku toinen?
Jos Jumala onkin, on mahdoton ett' oisi hän immanentti… Ei! nythän tää, hiis vieköön, on kuin »pikku teoloogin» tentti.
Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan, on reistata maailmassa, kun laina jo huomenna lankeaa ja tyhjä on miehen kassa.