MAAILMALLA.
VIIMAN VIEMÄ, TUULEN TUOMA.
Minä koito kun synnyin maailmaan, oli tyyntä ja rauhaisaa, kuin alkavan ukkosen eellä on vaan— sitä tiennyt en aavistaa.
Mut kohtapa pilviä kokoutui mun taivoni tummentain ja ukkonen löi, vesi vaahtona ui— minä suojoa turhaan hain.
Kuin rikkasen pienen mun viimat vei pois kauaksi maailmaan; mut tullevi loppu se tuulellei— rikan heittävi helmahan maan.
PUHTAHAT PURJEET.
Mit schwarzen Segeln segelt mein Schiff
wohl über das wilde Meer.
Heine.
Poikana purjehdin purrella kerran laineilla lakkapäillä, silloin ma näin lumivalkeat purjeet, neitoni laskevan näillä.
Syömeni syttyi ja henkeni hehkui armahan immen luoksi, mut oli pilkkuja purjeen täynnä,— tohdinko niiden vuoksi?
Silloinpa pilvehen päivyt peittyi vaatetta valkasemasta. Pilkkunen myös oli neitoni purje, varjossa näin sen vasta.
Pois päin, purteni murhemielin käänsin mä aavaa kohti— kaukaa ehkäpä immelleinkin puhtailta purjeeni hohti.
Voi kun et paistanut päivyt silloin, kaikki nyt toisin oisi, mullakin oisi nyt puhtahat purjeet, jäljellä ihanne oisi!
AUER JA USMA.
Ei päivyen auer ja yöhyen usma voi yhdessä leikkiä koskonkaan, näät toinen se lämmön ja lemmen on lapsi. ja toisen on kehtona kylmyys vaan.
Suvipäivyen suukosta syntyvi auer ja aikansa kaiken se leikkiä lyö, niin kaunisna päällä sen kaartuvi taivas ja aalloton selkäin on sinivyö.
Sinä impeni oi, olet aamunen auer ja syntynyt lietona leikkimähän, et tiedä sä tuulista, ukkossäistä, olet lapsonen päivyen pilvettömän.
Minä syntynyt oon kuni yöhyen usma vain palteella rantaman hallaisen, ei kehtoa huolinut hellivä päivä, ma laps' olen yön sekä pimeyden.
Sun kehtoas kierteli haltiat onnen ja maailma tarjosi aarteitaan, mut äityen itkut ja näljän ja tuskan ma lapsuudestani muistan vaan.
Sinä kasvoit kummulla yhteiskunnan ja ruusuja vain oli elosi tie, minä laaksossa synnyin ja laaksossa kasvoin ja kulkenut en yli kukkien lie.
Ei marmori-otsasi puhdasta lunta ole huolet ne konsahan uurrelleet, ei tummunut itkusta silmäsi taivas, ei poskea kyntänyt kyynelveet.
Olet untuvakehdossa uinunut aina ja keijuset kehräsi untesi vyön— ja sentään koito ma toivoa koitin ja luottaa liittohon päivän ja yön.
Oli houreita haaveet ja turhia toiveet, ma hullu kun kummulta kukkaa hain, ei kukkine mulle ne kunnahan ruusut, saan laaksosta onneni etsiä vain.
Ei päivyen auer ja yöhyen usma ne yhtehen yhtyä konsana vois— kun joutuvi ilta ja usva kun nousee, niin auer jo pilkaten häipyvi pois.
SUURET AATTEET.
Elontaistossa, tuulispäissä nuo aattehet suuret vain voi ihmishenkeä nostaa— näin oppia lasna ma sain.
Mut aika ja alkava miehuus jo mulle sen tiedon toi, ett' aattehet liian suuret, myös painaa maahan voi.