JUMALIEN JUHLA.
Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita, Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen. Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.
Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit, haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.
Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m. palvelusväkeä.
Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.
Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta, kohotti maljansa ja loihe lausumaan.
—Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen, lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä. Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.
Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä, miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen, me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä tilaisuus, missä—kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta— tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen ja syntyy kala hänessä.
Kukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo kauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä ominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä voitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita, että hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään lämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut sen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on kelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan kuningassukuun astumaan.
Syökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä ennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät meille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.
Hänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.
Puhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki vetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä ole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman najaadin kanssa.
Ottipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen kultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että purret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli laidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.
—Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei ole hyvä olla laineilla ihmislapsen.
Ja he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.
Mutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan kaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman soitannon kohoavan syvältä sydämestään.
—Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä ihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä ja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?
—Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan syöksyisimme heti syvyyteen.
Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa mukaan pitää puoliaan.
Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen välillä.
Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.
Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.
Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta syleilystään.
Kaikki nauroivat.
Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.
Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia, enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.
—Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo, vanha merisika!
Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota itsestään pois johdattaakseen:
—Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?
Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja röyhtäisi röyhkeästi:
—Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi maistua sulhasmiehelle.
Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.
Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin viittaustaan.
Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi? Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin alkamisesta?
Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.
Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi ylpeästi ympärilleen.
Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.
—Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.
Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin kuuli niitä enää.
Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin, jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.
Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet. Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen…
—Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.
Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.
Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.
Minne?
Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne, missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.
Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.
Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään. Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä. Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna huojahteli.
Mutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli laivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat tuskin kuuluvasti:
—Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.
—Luoja laupias meitä armahtakoon!
Risti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen kerallaan hiljaiseen rukoukseen.
Sen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:
—Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me voimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja luottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.
Kävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja kumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.