MOLEMMAT MORSIUSPARIT.
Vieri sitten aikaa vähäisen.
Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.
Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.
Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä kuluttaessa.
Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.
Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella, salaperäisellä hyminällään.
Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä olivathan he niin sen päättäneet.
Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille kummallekin.
Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta. Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä vallan vertaisenaan.
Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko komeudella vietettävät.
Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa. Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
—Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle, toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni…
—Toinen? Kuka toinen?
—Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän venevalkamaan…
—Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.
—En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme. Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä luota minuun! Heitä, hylkää minut!
—Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin varma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta. Äitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni minulle.
—Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. Minä en sinua ansaitse, ymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä … minä kurja olen moneen osaan paloiteltu.
—Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö totta?
—Älä ole niin varma siitä. Jos hän tulee…
—Meren sulho?
—Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja ruumiineni.
—Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!
Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.
Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.
Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.
—Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.
—Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet näkemään minut vain iloisena.
—Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku muisto muinaisesta?
—Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä!
Huomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.
—Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te kärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te itse olette.
—Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.
—Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä, missä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni iloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit minun vierelläni. Mistä se johtunee?
—Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet kuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka eivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja kärsimys nautintoa.
—Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla ihanaa.
—Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.
—Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?
—En. Minä en kadu mitään.
—Mutta miksi?
—Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku osa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.
—Kärsimyksen valtakuntaan?
—Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.
—Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?
—Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille mitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes iankaikkisuudessa unhottaa.
—Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!
—Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat muistot minulta haihtuneet.
—Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?
—Minä lupaan.
Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.
Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.