LEMMEN KAIKKIVALTA.
Kumpikin he olivat kauan hiljaa, kerrottuaan tarinansa ja kuunteltuaan tarkoin toisiaan.
Vihdoin virkahti se maankuulu kuninkaanpoika:
—Siis huomenna?
Helkähti kuin katkeava hopeakieli siihen ääni tuon kuvankauniin kuninkaantyttären:
—Niin huomenna. Mitä minä vastaan hänelle?
Itki silloin hiljaa se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta vihdoin pusertuivat seuraavat epätoivon sanat hänen huuliltaan:
—Kaiketi sinun on mentävä hänen kanssaan naimisiin.
—Vaikka rakastan sinua?
—Vaikka. Ethän sinä voi minua naida. Olenhan minä vain sinun mielikuvasi.
—Niin, olethan sinä vain minun mielikuvani.
Toisti koneellisesti nuo sanat tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja kohta heitä oli siinä kuutamoisen meren rannalla kaksi itkijää.
—Ja sinä? kuiskasi sitten hiljaa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
—Kaiketi on minun jäätävä Ahtolan asukkaaksi.
—Ja mentävä Ahdin kassapäiden karkeloihin?
—Niin.
Lepatti silloin kuin haavanlehti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Kävi hän armaansa käteen ja piti sitä kauan kädessään.
—Eikö mikään, mikään mahti maailmassa, hän sanoi, voi sinua niistä pelastaa?
—Tuskin. Ne ovat ainoa lohdutukseni siellä alhaalla. Ainoa, sen jälkeen kun sinä menet pois minulta.
—Mutta jos minä en mene? Jos minä jään?
—Sinä olet jo mennyt. Sinä rakastat jo oikeaa ihmislasta.
—Ja sinä Ahtolan impysiä?
—Kuulun Ahtolan valtakuntaan. Huvittelen niinkuin näen kaikkien muidenkin ympärilläni huvittelevan.
—Mutta onko sinun pakko kuulua sinne? Etkö ole jo aikoja sitten rikostasi sovittanut?
—Nähtävästi en saa sitä enää sovitetuksi milloinkaan.
—Älä niin sano! Me keksimme kyllä jonkun keinon. Me rukoilemme
Jumalaa…
—Turhaan! Hän on kääntänyt kasvonsa pois minusta, senjälkeen kun olen hänen kuvansa sydämestäni kadottanut.
—Hän on pitkämielinen ja hyvä. Hän, joka tekee laupeuden monelle tuhannelle, ei toki voi tuomita elävää ihmissielua ijäksi pimeyteen!
—Unohdat, että olen elävä ihmissielu vain sinun mielikuvituksessasi. Muuten olen minä ahven, pelkkä ahven. Ja jään ahveneksi kaiken todennäköisyyden mukaan iankaikkisesti.
—Siis ei mitään keinoa?
—Ei mitään pelastusta?
—Kenties. Olisi ehkä yksi.
Lausui raskaasti niinkuin rautaisen taakan alta nuo sanat se maankuulu kuninkaanpoika. Mutta toinen tarrautui niihin kiinni kuin hukkuva oljenkorteen.
—Kuinka? Siis olisi joku keino? hän kysyi. Mikä?
—Minä en voi sitä sanoa sinulle.
—Miksi et? Tiedäthän, että rakastan sinua.
—Juuri siksi. Juuri siksi on minun mahdoton saada niitä sanoja huuliltani.
—Siispä otan minä ne niiltä!
—Et. Se on minun salaisuuteni.
—Siispä tahdon olla sinun salaisuutesi salaisuus!
Suuteli sulhoaan kauan ja kuumasti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta kun hän sitten katsahti hänen silmiinsä, hän huudahti hiljaa, niin kummallisen kuolleet, elottomat ja kuitenkin intohimoisesti vetävät ne olivat.
Nyt oli hän aivan selvillä hänen salaisuudestaan.
—Se vaatii siis niin suuren uhrauksen? hän kuiskasi.
—Kyllä. Ei ole mitään suurempaa.
—Siis on se kuolema?
—On. Minä en voi tulla pelastetuksi pimeyden valtakunnasta, ellei joku rakasta minua niin, että antaa sielunsa ja ruumiinsa minun edestäni.
—Ja muuttuu itse meren kalaksi?
—Niin. Ja sitähän ei kukaan voi. Sitähän ei voi eikä saa vaatia keneltäkään ihmiseltä.
Hymyili silloin omituisesti tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan säilytti salaisuutensa.
Aamurusko kohotti jo yli vuorten sormiaan.
—Niin, meidän on kaiketi sitten erottava, hän sanoi.
—Niin. Ja tänä iltana sinä olet jo toisen oma.
—Ja tänä iltana sinä menet jälleen Ahdin impien karkeloihin.
He erosivat.
Pulahti pimeään valtakuntaansa se maankuulu kuninkaanpoika. Ja palasi takaisin köyhän kalastajan tupaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär, hiipi hiljaa saranan narahtamatta, uksen ulvahtamatta.
Mutta kaikki pienet, siniset lemmenkukat rannalla painoivat päänsä vienosti alas ja virkahtivat surumielin:
—Nuo kaksi eivät näe toisiaan enää milloinkaan.
Mutta kaikki kultaiset aamunsäteet, jotka mailla, metsissä ja merellä karkeloivat, hyppivät hilpeinä kukalta kukalle ja kuiskasivat heille:
—Nuo kaksi eivät eroa milloinkaan. Ettekö näe, että he rakastavat toisiaan? Eikä toinen pääse niin pitkälle meren syvyyteen eikä toinen niin korkealle taivaan valkeuteen kohoamaan, ettei sittenkin olisi heidän välillään silta, jota juoksevat heidän armaimmat ajatuksensa.
Ja pienet, siniset lemmenkukat rannalla nostivat päänsä jälleen ilahtuneina ylös ja sanoivat:
—Päivänsäteet ovat oikeassa. Ei ole syvyyttä niin syvää eikä korkeutta niin korkeaa, ettei rakkaus niitä yhdistäisi.
Ja kohta lauloi koko maa, meri ja taivas Luojan luomisvirttä.