KRUUNUNNEUVOSTO.
Valtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt ja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi kuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja varsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön y.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes etevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.
Heidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:
1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi ihmiselle?
2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?
3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim. ihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?
4:o. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?
Kuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta puolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja syvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi isänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle vaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja viisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen maassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli kysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen sekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi häneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.
Sen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean omakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen kruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.
Heti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.
—Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus, koko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen omistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin onnettomuus ihmiselle.
—Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä totuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä nehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.
—Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka ovat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä kunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.
—Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti luonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä kaikkea enempää väittelyä mahdottomana.
Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja välittävästi siihen.
—En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia, annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia—omaa tai muiden, se seikka on vielä selittämättä—: hän tahtoo nähdä oikeita ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset. Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä me epäröimme, sillä jos me joskus elämässämme olemme toisillemme jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin tasoille kohoamasta.
Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun, tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan onnettomuudeksi ihmiselle.
Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää tuskaa ja onnettomuutta.
Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.
—Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus. Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi: se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia näyttää äärettömän yksinkertaiselta—kuten kaikki suuret totuudet— mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim. räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta, sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat tapahtuneet sattumalta.
Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.
Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.
—Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja, ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta sitä on kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.
Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan puolelleen.
Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.
—Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.
Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.
Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen syvämieliseen lausuntoon.
—Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten näennäisesti lunta valkeampi.
—Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko siinä mitään logiikkaa?
—Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.
—Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.
Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta, joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:
—Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen, hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli. Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen? Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa, ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi todellisuutta todellisempi?
Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista vastalauseista vähääkään välittämättä.
Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas itse omalla arvovallallaan.
—Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!
Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.
—Ja tuokaa sitten kultakala!
Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.
Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli antanut niille.
Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä peräkkäin:
—Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt. Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.
Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen päätöksensä pysyi järkkymättömänä.
Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista, oikeita, luojanluomia ihmisiä.
Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.