LAULU LAINEHILTA.
Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.
Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle todellakin sietämättömiksi.
Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta, koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä ihmisyydestään kadottanut.
Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.
Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa maailmassa.
Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.
Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.
Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen torvisoittokunta.
Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen, kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.
Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti hänen rinnastaan.
Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri, maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!
Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen, vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan pudistamaan ja heidät tuhoamaan!
Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!
Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä taipuakseen!
Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!
Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.
Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat ihmissanat:
»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä julmuutta ja armottomuutta.
Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.
Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää hetkessä ja sortaa sortajansa.
Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.
Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!
Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.
Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut nuorena raateleva.
Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»
Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.
Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.
Se antoi ahvenen hänelle.
Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.
—Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.
—Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.
Tule ja syleile minua!
Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.
Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä, aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa tuulen nopeudella kiirehtäessä.
Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Milloin saan sinut nähdä jälleen?
Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:
—Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.
Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
—Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?
—Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti kulje.
Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.