VI.
HOVIN HERRA.
Hovin rouva sairasti kauan, mutta jäi kuitenkin eloon. Ja Musti jäi
Hovin kartanovahdin peljättyyn ja kadehdittuun kunnia-asemaan.
Aluksi tunsi hän tietysti itsensä hiukan oudoksi täällä. Oli niin paljon uusia asioita opittava, niin monista uusista ihmisistä, eläimistä ja esineistä mielipiteitä muodostettava. Tuli erottaa vallasväki palvelijoista, mahtavammat heidänkin joukossaan vähemmän vaikutusvaltaisista, etsittävä syiden ja seurausten lait talon sisäisessä ja ulkonaisessa elämässä sekä niitä sitten järkähtämättömästi noudatettava.
Sanalla sanoen: arvattava oma tilansa ja annettava arvo toisellekin.
Aina ei se ollut niinkään helppoa. Mutta siihen tottui kyllä, kun piti vain mielessään, että jokaista rikosta seurasi rangaistus ja että hyvä tuli usein hyvällä, mutta paha aina pahalla palkituksi.
Hänen muinaisen lapsuudenkotinsa muisto haihtui pian hänen mielestään. Muutamia kertoja sinne karattuaan ja saatuaan kelpo selkäsaunan torppari Taka-Möyrylän vinhasta tuppivyöstä hän päätti pysyä kiltisti Hovissa ja sopeutua mahdollisimman myötätuntoisesti näihin uusiin olosuhteisiin, jotka itse asiassa olivatkin verrattomasti paremmat kuin hänen entisensä.
Täällä oli ruokaa kylläksi ja aina hyvää, erinomaisia liemiä, harvinaisia makuluita, usein maitoakin, varsinaisista herkkupaloista, kuten linnun- ja jäniksenjätteistä puhumattakaan. Sitäpaitsi tahtoivat talon naiset halkaista hänen vatsansa sokerilla ja makeisilla. Hän lihoi, hän varttui ja voimistui sekä hyvissä tavoissa että arvokkaassa, kiiltokarvaisessa pyöreydessä, saipa hän vielä tuon hitaan, juhlallisen ja laiskansekaisen käynnintyylinkin, josta oikeat siistit herraskoirat tunnetaan.
Pian ei hänen talonpoikaista suomalaista alkuperäänsä olisi outo voinut arvatakaan muusta kuin pöksyistä, kuin takavilloista, jotka pysyivät auttamattomasti takkuisina ja antoivat koko hänen teerevälle, pystykorvaiselle, sepelikaulaiselle olemukselleen erittäin hullunkurisen sivuleiman.
Musti huomasi ennen pitkää itsekin, että hänessä oli jotakin hullunkurista. Hän huomasi sen siitä, että kaikki ihmiset täällä enimmäkseen nauroivat, kun häntä puhuttelivat, pyrkivätpä perheen nuoremmat jäsenet suorastaan häntä housuntauksista tuttavallisesti pudistelemaan. Mutta kun ei tuosta mitään sen pahempaa seurannut kuin hyväilyjä, vieläpä usein kaksinkertaistettuja ruoka-annoksia, oppi Musti pian ottamaan asian leikillisesti ja yleiseen nauruun pienellä, valkohampaisella hymyllä tai muutamilla tahallisesti kova-äänisillä, riemunraikkailla haukahduksilla yhtymään.
Silloin nauroivat ihmiset hänen ympärillään vielä enemmän. Ja heidän silmistään paistoi niin viaton ja vilpitön ilomielisyys, että Musti vähät välitti siitä, kenen kustannuksella tässä oikeastaan leikkiä laskettiin.
Ivaa sensijaan hän ei sietänyt ollenkaan. Jos joku hänen uusista tuttavuuksistaan vain tuohon äänilajiin erehtyi—ja Mustilla oli tarkka korva siinä suhteessa—suuttui hän heti, suuttui ja häpesi niinkuin vanha Väinämöinen, luikki loukkaantuneena ja häntä koipien välissä tavalliseen piilopaikkaansa portaiden alle eikä tullut esille päiväkauteen. Tarvittiin paljon hyväilyä ja maanittelua, ennen kuin hän jälleen suostui asianomaisen öykkärin ystäväksi rupeamaan.
Pilkkaajista pahin oli Hovin herra itse. Ainoastaan Mustin erikoinen rakkaus ja mielenkiinto häntä kohtaan teki jatkuvan toverillisen seurustelun heidän välillään mahdolliseksi.
Eihän Hovin herra itse hänelle juuri koskaan ruokaa antanut, palkitsipa vain harvoin häntä tehdyistä tempuista ja palveluksistakaan muulla kuin parilla voimakkaalla, joskus liiankin voimakkaalla taputuksella kylkiluiden kohdalle tai hyväksyvällä naurunhohotuksella. Eikä Musti kuitenkaan pitänyt kenestäkään koko talossa niin paljon kun hänestä, kun hän vain tavallisen siivouden rajoissa pysyi eikä ruvennut aivan julkeasti koirankurejaan esittämään. Sillä Hovin herra oli kaikesta ulkonaisesta arvokkaisuudestaan ja jo harmenneesta, pitkäpartaisesta ijäkkäisyydestään huolimatta suuri koiranleuka.
Hän oli aivan epäluotettava kaveri. Täytyi olla hänen suhteensa aina varoillaan, ellei mielinyt tulla tuiki pahasti nolatuksi ja häväistyksi.
Eikä Musti voinut koskaan saada oikein päähänsä, kuinka niin iso herra kehtasi olla niin pikkumaisista keinoista huvitettu. Mutta koska hän ei ollut pitkävihainen, hän antoi ne anteeksi jälleen, toivoen, että jatkuva ikä ja sen keralla lisääntyvä elämänkokemus voisi ehkä kerran edes valaa vakavuutta tuon hilpeäsilmäisen, tulisieluisen 60-vuotiaan poikaviikarin päähän.
Musti sai sen pahempi koko elämänsä turhaan odottaa. Sillä Hovin herra ei ainakaan hänen suhteensa osoittanut koskaan minkäänlaisia oireitakaan parempaan ja vakavampaan käytöstapaan.
Ja kuitenkin hänen täytyi pitää vasten tahtoaankin tuosta miehestä. Vaikka tuleen hän olisi mennyt Hovin herran vuoksi! Ja usein, kun hän jälkeenkinpäin joskus itsekseen muisteli kaikkia kolttosia, mitä tuo toinen oli hänelle tehnyt, pyrki häntä väkisinkin naurattamaan.
Se nyt ei olisi vielä ollut mitään, jos tuo toinen petti hänet suolanrakeella sokerin asemasta tai sai salavihkaa lusikallisen kitkerää sinappia parin ihanan voileivän väliin sipaistuksi. Sellaiseen tottui pian ja sellaisen voi välttää, kun muisti aina vain katsoa hänen iloisiin silmiinsä ja epäillä hänen aikomuksiaan.
Mutta se nyt oli jo julki jumalatonta, että hän ei voinut olla varma koskaan edes omalla vuoteellaankaan portaiden alla, sillä saattoi milloin hyvänsä tapahtua, että juuri kun hän päivän helteestä ja työn rasituksista väsyneenä veteli parhaita uniaan, kuului tuolta ylhäältä sellainen pauke ja jyrinä, että olisi luullut maailmanlopun tulevan!
Musti karkasi tietysti henki kurkussa ja unenpöpperöisenä paikaltaan. Syöksähti puoleen pihamaata samalla vauhdillaan, niskakarvat pystyssä ja haukkuen vimmatusti, mutta aina valmiina, aina uljaana ja uskollisena puolustamaan kotia, kontua ja omaa henkeään, tai toisin sanoen kaikkea, mikä hänelle oli hyvää, oikeaa ja pyhää maailmassa…
Ja mitä hän näki? Talon isännän tietysti, joka nauroi täyttä kurkkuaan eikä ollut jälleen malttanut olla ulos mennessä ystävänsä pään päällä jalkojaan jytyyttämättä.
Tuohon temppuun ei Musti tottunut milloinkaan. Se onnistui aina hänen suhteensa ja teki aina häneen saman yllättävän, tyrmistyttävän ja pöyristyttävän vaikutuksen. Hän ei ollenkaan voinut ymmärtää, kuinka talon isäntä itse viitsi noin väärinkäyttää hänen kartanokoirallista intoaan ja asianharrastustaan.
Jos se olisi ollut edes joku toinen, vallaton renkipoika tai muu nulkki, olisi se vielä Mustin mielestä ollut käsitettävää ja siis myöskin anteeksiannettavaa. Mutta talon isäntä!… Hyi, häpeä!
Ja Musti ilmaisikin mielipahansa aina tuon tempun johdosta voimakkaalla, nuhtelevalla haukunnalla.
Ei ollut hauska myöskään saada sieraimiinsa paksu savukiehkura, jonka tuo toinen oli onnistunut taitavasti suupielessään salaamaan. Mutta siitä pääsi pari kertaa aivastamalla ja sitä oppi varomaan, kun vain piti silmällä itse pahuuden lähdettä, Hovin herran pitkää piippua nimittäin, joka tällä aina oli mukanaan kuin valtikka ja jolla hän todellakin johti koko taloa, jaellen sen leppoisalla letkuvarrella sekä hyväntuulista tunnustusta että pikavihaista paheksumista niin hyvin rengeille, piioille ja alustalaisilleen kuin omalle kotiväelleen, talon emäntää lukuunottamatta. Myöskin Musti sattui joskus saamaan siitä takalistolleen, joka ei suinkaan ollut omiaan vähentämään hänen pelonsekaista kunnioitustaan tuota kiusankappaletta kohtaan.
Ikävä temppu oli myöskin se, jos isäntä otti häntä kiinni kuonosta, puristi toisen kätensä torveksi sen ympärille ja lupsautti toisen kämmenensä sen päälle kuin pohjan suppiloon. Se tuntui aina niskanikamiin asti ja kutitti niin vietävästi sieraimia. Mutta pääsihän siitäkin aivastamalla ja tottuihan sitäkin varomaan. Sitäpaitsi huomasi Musti pian, että se oli tarkoitettu suosionosoitukseksi, eikä hän siitä senjälkeen enää niin pahasti piitannutkaan.
Vallan kamalan tempun teki Hovin herra eräänä kauniina kesä-iltana hänelle.
Musti oli runollinen luonne ja vaipui mielellään haaveisiin. Valkea, kesäinen yö, luonnon tyyneys, laaja, päilyvä vedenpinta, hyttysten hyrinä ja etäisen, salaperäisen kosken kohina virittivät hänen herkässä mielessään epämääräisiä mietteitä ja tunnelmia, joita hän silloin mieluimmin tahtoi hautoa kaikessa rauhassa ja yksinään.
Siihen ei itse kartanossa eikä sen välittömässä läheisyydessä ollut paljoakaan tilaisuutta. Siellä häiritsi aina jokin, jos ei muut niin talon nuoret, jotka näin kesällä eivät näyttäneet nukkuvan koskaan, eivät ainakaan ilta-yöstä, jolloin Suomen luonto juuri oli hiljaisimmillaan ja kuulakkaimmillaan.
Musti oli sentähden valinnut talon pitkän laiturin pään näiden yksinäisten haavehetkiensä tyyssijaksi.
Siinä oli hyvä miettiä. Siihen näkyi paljon vettä, taivasta ja vastarannan korkeaa havumetsää. Siihen sattui suven ensimmäisen tähden silmä, joka niin lystikkäästi vilkutti toista silmäänsä tuolta alhaalta vedenkalvosta; siihen helotti myös kelmeä kuu, joka aina sai aikaan lahdenpinnalla kuin tuhansien hauskojen, hopeankarvaisten kalojen tanssin. Siinä saattoi Musti istua joskus tuntikausia, korvat pystyssä, liikkumattomana, vaipuneena luonnon äärettömyyteen, ollen itsekin osa luontoa, samaa taivasta, maata ja vedenselkää, joka välkkyi hänen ympärillään.
Jos Musti olisi ollut ihminen, jota myös luomisen kruunuksi nimitetään, voisimme sanoa, että hän silloin palveli Jumalaa. Mutta koska hän vain oli kurja luontokappale, joskin tavallista älykkäämpi, sanomme mieluummin, että hän aprikoi silloin elämän arvoitusta. Ellei hän sitä ehkä saanutkaan aivan täydelleen selvitetyksi, se ei suinkaan varsinaisesti kumoa tätä väitettä, sillä muutenhan olisikin Musti ollut pätevämpi kuin moni muu ajattelija suoraan yliopistollisen viisaustieteen kunniakkaaseen oppituoliin astumaan.
Joka tapauksessa voimme sanoa, että hänen sisällinen hartautensa tuollaisina hetkinä oli aivan tavaton ja kaikesta arkipäiväisestä poikkeavaa, siis uskonnollista laadultaan.
Epäilemättä täytyi tällaisinakin harvinaisina elämän juhlahetkinä muistaa aina ympärillä vaanivat vaaranpaikat ja pitää huoli ajallisesta turvallisuudestaan. Sitä ei tosin tässä tilanteessa uhannut muu kuin mahdollinen kylmä kylpy, eikä sekään muussa tapauksessa kuin siinä, että joku talon nuoremmista pojista sattui laiturille pistäytymään. Mutta Musti ei uinut mielellään ja hän oli tottunut tässäkin suhteessa tuiki varovaksi ja epäluuloiseksi.
Kerran oli tuo temppu noille veitikoille onnistunut, mutta ei useampia. Jo ennen varsinaisen laiturin alkamista oli siinä erään maakuopan kohdalla eräitä narahtavia lankkuja, jotka tässä suhteessa tulivat Mustin avuksi ja ilmoittivat hänen herkkään korvaansa heti kutsumattoman tulijan lähestymisen. Kun silloin pisti pieneksi juoksuksi, ehti vielä varsin hyvin, jos näytti pakko vaativan, toisen arkun kohdalta maahan loikkaisemaan.
Musti istui tuona kauhun iltana tavallisella paikallaan aivan laiturinpäässä ja liki vesirajaa, mutta ehkä tavallista syvemmissä mietteissä, koska hän ei ollenkaan kuullut tulijaa, ennen kuin kuuli tutun rinta-äänen sanovan takanaan:
—No, hei Musti!
Musti ehti juuri parhaiksi kääntyä, mutta ei enempää. Sekin silmänräpäys oli kuitenkin omiaan hänet jo puolikuoliaaksi säikähyttämään.
Olihan siinä hirviö, alaston hirviö hänen takanaan, punainen ja höyryävä, jonka ääni tosin oli epäilyttävästi sama kuin Hovin herran, mutta hajukin jo vallan toisenlainen. Eikä hän ehtinyt siinä enempää tuumimaankaan, kun hän tunsi vankan käden niskaturkissaan, ja sitten…!
Sitten mentiin kaarena ilmassa, tehtiin välillä pari kuperkeikkaa ja pudottiin suinpäin keskelle lahtea, niin että vesi soi koskena korvissa ja nuo pienet hopeankarvaiset kuutamokalat näyttivät joka suuntaan peljästyneinä pakenevan.
Kerran vain ehti Musti kiljahtaa mennessään.
Ja sitten … sitten tuli kaikista pahin.
Tuo punainen, höyryävä hirviö paiskautui myöskin veteen ja näytti pärskyen ja kohisten lähtevän häntä takaa ajamaan. Nyt karmivat kylmät väreet todellakin Mustin selkäpiitä.
Hän vilkaisi kuitenkin vielä taakseen, tullen nyt vaaran koko suuruudesta täysin vakuutetuksi. Eihän se ollut enää kuin muutaman sylen päässä. Nyt, nyt, nyt se päästi jo riemuhuudon:
—No, hei Musti! Tuleeko sinusta uimamaisteria?
Päälle se pahuus tulee! ehti Musti ajatella. Tästä on leikki kaukana.
Tässä on henki kysymyksessä. Tässä ei auta muu kuin käyttää käpäliään.
Musti oli lähtenyt uimaan vinoon kohti kotirantaa. Hän ei ollut suinkaan mikään halveksittava urheilija, mutta tuo toinen tuntui olevan vielä parempi. Nyt, nyt, nyt se jo sulki maihin pääsyn häneltä…
Tuossa se pärskyi ja polki vettä jo hänen edessään. Ja jälleen sama rajattoman, pakanallisen riemun karjahdus:
—No, hei Musti! Terveisiä saunasta. Tiedätkö, että minä olen
Vesi-Hiisi itse, ja nyt mennään suoraan alas minun valtakuntaani.
Musti kääntyi kauhulla pois hänestä ja lähti viivana pitkin lahtea viipottamaan.
Hän oli aina peljännyt ja hävennyt alastomia ihmisiä. Se mahtoi olla joku perinnäinen, vuosituhansien takainen tunne hänessä. Rengit olivat joskus saaneet hänet saunaan narratuksi, eikä Musti unohtanut tuota tapausta milloinkaan. Puhumattakaan siitä, että siellä oli ollut kuuma kuin helvetissä eikä koskaan voinut tietää, saiko kuumaa vai kylmää vettä saparolleen, olivat kaikki nuo oudot, alastomat, eläimelliset haamut hänen ympärillään täyttäneet hänen sielunsa syvällä tuskalla, häpeällä ja ahdistuksella…
Eihän luomisen kruunun sopinut noin esiintyä. Eiväthän ne olleet edes ihmisen näköisiä. Kuuluihan ihmisen olemukseen kuumimpanakin kesäpäivänä ainakin paita ja housut, jotka tosin voi pahimmassa tapauksessa korvata myös hameilla, mutta jotka olivat ehdottomasti välttämättömät, jos mieli Mustin voida ketään edes vertaisekseen, saati sitten itseään ylemmäksi ja paremmaksi olennoksi tunnustaa.
Nuo olivat, noiden täytyi olla alempia olentoja! Mistä lienevätkin olleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät kauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä täytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan kirkkaan taivaan alle.
Hänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se auki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle kirmaisemaan.
Mutta siitä asti hän tiesi varoa saunaa eikä häntä saatu enää koskaan sinne sisälle houkutelluksi. Koko löylyn haju oli hänelle vastenmielinen. Ja kun rengit lauantai-illoin astuivat alastomina, vain koivunvasta verhonaan, pihan poikki, siirtyi Musti aina murheella syrjemmälle tuumimaan, kuinka ruma ihminen itse asiassa oli ja kuinka vähän tuo poloinen näytti sitä käsittävän.
Eihän Musti itsekään alastomana käynyt. Olihan hänelläkin turkki, ja hyvä turkki olikin, siistinä ja sopivaisena pukimenaan. Kylläpä hänkin mahtaisi olla kaunis kuvatus, jos hänet äkkiä vedettäisiin siitä ulos ja heitettäisiin tuonne tunkiolle kuin nyljetty oravanpoika!
Eikä Musti voinut olla kauhistuen ajattelematta, mikä hirveä hetki se olisi, jos häneltäkin äkkiä kaltattaisiin karvat päältä noin visusti eikä jätettäisi muuta kuin joku haiven sinne tänne vain pilkan vuoksi…
Mutta kaikki nuo vastenmieliset tunteet ja kauhunkuvat olivat vain pelkkää lastenleikkiä niihin verraten, jotka tällä hetkellä tärisyttivät hänen sydäntään ja munaskuitaan.
Hovin herran hahmossa pitkine, kahtia jakautuvine partoineen ja hujanhajaisine hapsineen oli jotakin niin vauhkoa ja hurjistunutta, kun se vedenpintaan ilmestyi, että se vaikutti Mustiin todellakin hitonmoisesti, vesihirviön tapaisesti. Jos tuo nyt saa minut kiinni, niin olen hukassa, ajatteli hän… Mitä, mitä? Eikö se peto jo tarttunutkin häntä hännänpäähän?
—Näkki vie, Näkki vie! kuului jo voitonvarma kiljaisu hänen takanaan.
Musti kääntyi hätäisesti puraistakseen vaikka häntänsä poikki, mutta vapautuakseen kaikin keinoin tuosta ilmetystä paholaisesta.
Hän oli joka tapauksessa päättänyt myödä henkensä kalliista. Mutta kun hän kääntyi iskeäkseen leppymättömään viholliseensa, olikin tämä kadonnut, uponnut kuin kivi syvyyteen.
Musti ensin ilahtui suuresti tuosta ja käänsi heti kurssin suoraan kohti kotirantaa. Mutta pian hän kuuli altaan tuolta syvyydestä epäilyttävää porinaa. Hän vilkaisi sinne, ja nyt vasta hän tiesi, mitä paanillinen, luonnon pyhistä onkaloista kumpuava pelko oli.
Uihan siellä hänen allaan tuo uponnut vesihirviö, tuo kuollut, valkea vainaja pitkine partoineen, ui yhtärintaa hänen kanssaan, vaikka kyynärän verran vedenpintaa alempana… Se oli kamala näky. Sydän seisahti, jäsenet jähmettyivät. Jos se nyt, nyt juuri tarttuisi hänen koipeensa ja alkaisi vetää häntä mukanaan yön ja pimeyden valtakuntaan…
Eikös tarttunutkin? Nyt se veti!
Nyt mentiin, Musti kulta. Hyvästi nyt, ihana maailma!…
Hän seisoi jo pystysuorassa, pää enää vain hiukan vedenpintaa ylempänä.
Se oli hirveä hetki.
Jumalille kiitos, pulpahti tuo turman henki jälleen vedenpintaan. Ja ikäänkuin katuen äskeistä käytöstään, hän ei enää päästänytkään Mustia yksin vedenvaraan, vaan toisella kädellä häntä tukevasti kannattaen veteli toisella heidät kumpaisetkin suoraan kohti kotirantaa. Apu saattoikin olla tarpeellinen, sillä Mustin sydän läpätti vielä äskeisestä säikähdyksestä aivan haljetakseen.
—No, hei Musti! Nyt sitä mennään oikein höyryn voimalla.
Ja eikös pahalainen ruvennutkin vielä viime tingassa puksuttamaan kuin höyrylaiva!
Musti välitti viisi hänen puksutuksistaan, kun vain kuivalle pääsi ja sai enimmän veden turkistaan pudistetuksi. Pari kolme kertaa sitten kovasti haukahdettuaan tätä jo hengenvaarallista hevosenleikkiä hän lähti kiitämään pitkin pihamaata koko saunaväen suurimmaksi iloksi, joka oli siihen törmälle heidän maihinnousuaan nauramaan kokoontunut.
—Hei, hei, Musti! Nyt me kumpikin taas kymmenen vuotta nuorennuimme.
Mutta Musti ei ollenkaan pitänyt tämäntapaisista nuorentamis-yrityksistä. Kului pitkä aika tämän jälkeen, ennen kuin hän saattoi vilpittömästi ja hyvällä omallatunnolla Hovin herran kättä pudistaa, ja vielä kauemmin, ennen kuin hän tohti vanhalle mielipaikalleen laiturinpäähän istahtaa.
Mutta aika kaikki haavat parantaa. Niin tämänkin.