VII.
AMPIAISPESÄLLÄ.
Musti ei ehkä olisi voinut niinkään hyvin Hovin herran kaikkiin mielijohteisiin sopeutua, ellei heillä olisi ollut niin paljon yhteisiä myötä- ja vastatunteita.
He eivät kumpikaan esim. kärsineet kissoja. Siksi ei myöskään niin kauan kuin Hovin herra eli talossa kissaa siedetty, neitosten ja heidän ystävättäriensä, nuorempien ja vanhempien monista palavista esirukouksista huolimatta. Vaikka Hovin herra muuten oli hyvinkin herkkä naisten naurulle ja kyyneleille, hän oli tässä suhteessa järkähtämätön.
Musti oli hänelle siitä hyvin kiitollinen. Sillä hänelläkin oli voittamaton vastenmielisyys noita pieniä, äkäisiä, epäpersoonallisia olentoja kohtaan, jotka haisivat pahalle ja joista ei koskaan tietänyt, mitä ne ajattelivat salaperäisesti, salakavalasti kehräilevässä sydämessään.
Taka-Möyrylän torpassa hänen oli vielä kaiken kasvinaikansa täytynyt hillitä tuota intohimoista vastenmielisyyttään. Siellä oli ollut nuori kissanpoika nimittäin, joka oli saanut juoda samasta maitokupista kuin hänkin, jonka kanssa lapset olivat leikkineet samalla kuin hänenkin, joka oli milloin ripustettu hänen selkäänsä, milloin pantu hänen hännänpäätään kiinni nappaamaan. Ollut todellinen kiusanhenki, toisin sanoen.
Eikä sille ollut voinut mitään. Sillä heti kun hän yritti sitä, heilui tuppivyö.
Mutta täällä kuului Hovin herran tai hänen keskenkasvuisten poikiensa äänet, niin pian kuin vieras kissa oli poikki pihamaan vilahtanut:
—Musti! Kissa! Pus, kiinni!
Eikä Mustille tarvinnut sitä kahta kertaa sanoa. Salamana hän oli perässä, oli sitten ollut vaikka kaukana rannassa tai makuupaikassaan portaiden alla. Se oli sotahuuto! Mentiin vilauksena yli aitojen ja pellonpientareiden.
Tavallisesti päättyi jutun tosiasiallinen puoli siihen, että kissa kiipesi puuhun tai riihen katolle, josta se aina sittemmin itsensä jollakin tapaa turvallisempaan tilaan keinotteli. Mutta joskus häätyi se ojan pohjaan tai seinän nurkkaukseen, vaikka eihän Musti siinäkään sille sen enempää mahtanut. Jos liki yritti, oli heti silmänsä menettää… Sitäpaitsi mourusi se niin pahasti, että pyrki selkäpiitä kummasti karmimaan, niinkuin joku isiltäperitty, tuhatvuosien takainen vaisto heidän rotujensa muinaisista vihollisuuksista olisi äkkiä muistuttanut hänen mieleensä kaukaisten, troopillisten viidakkojen himmentyviä hämäriä…
Vaino oli pantu hänen ja tuon toisen siemenen välille. Ainoastaan ihmisen kaikkiruokainen, kaikkikäyttävä, kaikkiymmärtävä kaikkivalta oli voinut saattaa heidät saman katon alle asumaan…
Sikojen laita oli hiukan toinen. Niitä ei Musti vihannut varsinaisesti, mutta inhosi sitä enemmän. Tässäkin yhtyivät hänen mielipiteensä merkillisesti Hovin herran kanssa, joka kaikesta tämän taloudellisen kotieläimen tuottamasta hyödystä huolimatta ei koskaan suostunut sitä karjojensa joukkoon liittämään.
—Ne ovat siivottomia, väitti hän naapureilleen, jotka häntä tuosta kevytmielisestä vastatunteesta pyrkivät joskus tuiki kiivaastikin nuhtelemaan. Jos niitä pitää kiinni, ne vinkuvat ja röhkivät koko päivän, niin ettei niiltä kukaan kuule omaa ääntään koko kartanossa, ja jos ne päästää irti, ne tunkeutuvat joka aidan raosta peltoihin ja puutarhaan. Ei, pitäkööt läskinsä! Minä tulen kyllä toimeen omillanikin.
Musti oli aivan samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin pian kuin kujalle ilmestyi »Tornion vieraita», kuten kylänsikoja yleensä paikkakunnalla kutsuttiin, oli Musti kuin Jehu niiden kimpussa. Ne tunsivatkin hänet jo kaukaa ja syöksyivät heti portin taakse päästyään röhkäisten katajikkoon.
Lehmä oli hirveä eläin Mustin mielestä. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka tuollaisia petoja ollenkaan siedettiin sivistyneessä yhteiskunnassa.
Annapas olla vain, että ne sattuivat kapealla kujalla tai kruunun maantiellä vastaan tulemaan, niin eikös ne pysähtyneet joka sorkka ensin tuhmasti töllistelemään, sitten noilla pelottavilla otsakoristeillaan häntä keihästämään. Eikähän siinä haukkuminen auttanut, täytyi vain vilistää pakoon, minkä kintut kannattivat, jopa usein yli aidankin henki kurkussa loikata, jos mieli päästä asiasta pelkällä säikähdyksellä.
Mustin ainoa lohdutus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt Hovin herran itsensä niitä ruokkivan tai hyväilevän. Siitä päätteli hän, että ne eivät mahtaneet olla sen enempää isännänkään suosiossa, vaikka tämä jostakin selittämättömästä heikkoudesta hameväkeä kohtaan ei kyennyt niitä kokonaan tiluksiltaan karkoittamaan.
Lampaita sensijaan olisi ollut hyvin lysti ajaa takaa, samoin kanoja, mutta sitä ei saanut tehdä, sillä siitä sai selkäänsä ja voi joutua säkki päässä lammasläävään teljetyksi.
Hevosista Musti piti. Ne olivat kauniita ja komeita eläimiä ja niiden kanssa oli niin hupaista juosta kilpaa. Ilokseen hän oli huomannut isännänkin niitä usein taputtelevan ja suksuttelevan.
Mutta oli yksi eläinlaji, jota Musti sekä pelkäsi että vihasi, niin hullunkurista kuin oli hänestä itsestäänkin, että niin pieni elukka saattoi niin suuria tunteita niin mahtavassa ja itsetietoisessa olennossa herättää. Se oli ampiainen.
Syynä siihen, että hän oli tullut juuri noihin siipilintuihin mitään erikoista huomiota kiinnittäneeksi, oli oikeastaan talon nuorin poika, joka kerran oli tässä suhteessa tehnyt kepposet hänelle.
Samaisessa tenavassa, vaikka hän ei ollut paljon Mustia korkeampi kasvultaan, ei ainakaan turpeampi, oli jo tosin Mustin mielestä monta muutakin pahaa tapaa näyttäytynyt.
Kerran hän esim. oli varastanut Mustin makuluun, jonka tämä juuri oli joitakin laihempia kasvispäiviä varten talon naurismaahan varovasti piilottanut. Musti oli kyllä nähnyt hänen jotakin siellä samoilla tienoin hääräilevän, mutta ei hän sentään olisi uskonut, että parempain ihmisten lapsi kehtaisi suoranaisesti toisen omaan koskea. Tunnettuaan mielensä kuitenkin omituisen levottomaksi, hän oli odottanut vain tuon viikarin poistumista ja mennyt sitten etsimään makuluutaan, sen kaiken varmuuden vuoksi johonkin turvallisempaan piilopaikkaan kätkeäkseen. Mutta eikö mitä? Makuluu oli poissa!
Hän oli kuopinut ja kuopinut, haistellut ja haistellut, mutta mitä siinä tyhjässä oli haistelemista. Makuluu oli ja pysyi poissa. Tuo toinenkin oli siihen muka saapunut auttamaan ja multaa penkomaan. Silloin oli Musti katsonut hänen silmiinsä niin surullisesti ja nuhtelevasti, että tuonkin jo nuorena paatuneen pahantekijän kivikova sydän oli sulanut siitä.
Olihan se vienyt aivan toiselle taholle naurismaata hänet ja osoittanut erästä paikkaa. Musti oli kuopaissut vähän käpälällään, ja siinähän se olikin hänen makuluunsa. Mutta ei se ollut enää mitään vilpitöntä iloa hänelle tuottanut. Pois hän oli sen lönkytellen kantanut tosin, mutta raskaissa mietteissä tuollaisen miehen-alun tulevaisuudesta, joka meni toisten rehellisesti hankituille kassoille kuin omilleen.
Eikä hän kuitenkaan voinut arvata edes lähestulkoonkaan vielä silloin, kuinka syvälle synti itse asiassa oli iskenyt kourukyntensä samaisen vensperin sydämeen.
Hän tuli liian myöhään sen oivaltamaan.
Ampiaiset olivat rakennuksen matalaan kivijalkaan, jonkun irtipäässeen vuorilaudan väliin, eräänä kesänä pesänsä rakentaneet. Talon nuorin poika oli nähnyt niiden tulevan ja menevän sitä tietä, olipa kuullut sieltä myös kummallista surinaa. Niin oli pimeyden juoni syntynyt hänen päässään ja sielun vihollinen voittanut hänessä.
—Musti, seh! Musti! Miesi, miesi, tule tänne!
Miksi ei Musti olisi tullut, kun toinen niin sulavasti ja ystävällisesti maanitteli?
—Musti! Tule! Kuuletko? Sum-sum-sum…
Miksi ei Musti olisi kuullut, kun toinen pään aivan kivijalan ääreen toi ja painoi korvan kiinni vuorilautaan? Kuuluihan sieltä ihan selvään: sum-sum-sum…
—Hau! yllyttänyt vielä tuo pannahinen. Hau, hau, hau!
—Hau! siihen Mustikin oikein ison sanan sanonut, ja jäänyt sitten pojan silmiin tutkivasti katsomaan, ikäänkuin tiedustellakseen, mistä tässä nyt oli kysymys.
—Haetaan, Musti, haetaan!… Pus kiinni!
Ja vielä kepakollaan raottanut avuksi vuorilautaa.
Silloin oli Musti ymmärtänyt. Tomahuttanut ensin molemmat etukäpälänsä sammaliin ja sahajauhoon, jota sieltä vuorilaudan välistä oli valunut maahan, pistänyt sitten kuononsa sinne, tullakseen vakuutetuksi, että hän todellakin oli oikealla tolalla, ja ruvennut sitten intohimoisesti haukahdellen kuopimaan…
Sieltä oli ensin tullut esille vain yksi ampiainen ja kaksi, jotka Musti helposti oli hampaittensa väliin ilmasta naksauttanut. Mutta sitten oli niitä tullut niin sakea parvi, ettei Musti ollut luullut koko maailmassa niin paljon ampiaisia olevankaan. Ja mikä pahempi, ne olivat vuorostaan ruvenneet naksuttelemaan häntä, mikä kuonoon, mikä hännänpäähän mikä muille hellemmille ruumiinosille, jotka hänellä tuiki turvattomina hilkkasivat.
Musti oli aluksi koettanut pitää urhoollisesti puoliaan, joka hänelle hänen paksun turkkinsa avulla ei ollutkaan aivan mahdotonta. Mutta nyt! Nyt osui juuri joku noista äkäisistä pikkulinnuista hänen herkimpäänsä, juuri hänen kostean kuononsa, päähän, johon se jäi kuin nappi kiinni riippumaan.
—Voivoivoi!
Musti pakeni parkuen pitkin pihamaata, koko vaapsahaisparvi jäljessään, koettaen vuoroin molempien etukäpäliensä avulla saada nenältään tuota takkiaista, vuoroin taas tulisissa tuskissaan pitkälleen heittäytyen ja piehtaroiden. Ja samalla nauroi tuo toinen täyttä kurkkua kuistilla, jonne hän oli raukkamaisesti takki korvissa heti vihollisten ensi rynnäköllä paennut.
Mustin kuono paisui tästä leikistä paksuksi kuin potaatti, vaikka hän koettikin hoidella parhaansa mukaan savella ja kostealla mullalla sitä. Eikä tarvinnut sen jälkeen kuin sulkea kouransa ja sanoa hiljaa »sum-sum-sum», kun Musti jo ärähti äänekkäisiin ikävien muistojen ja mielipahan ilmauksiin.
Tavallisella hyväntahtoisuudellaan hän ei silti nytkään jaksanut varsinaiselle syylliselle, talon nuorimmalle pojalle, sen pitempää vihaa pitää. Mutta hän kohdisti sen sitä kiihkeämmin ampiaisiin, kuten ehkä oikein olikin, sillä usein on pahan juuri ja alkuperä niin kaukainen ja välillinen, että oikeutetuinkin viha menettää oman välittömän voimansa sitä etsiessä.