X.
KAIKEN HÄVIÖ.
Musti kierteli sitten kauan maailmalla.
Aluksi pysytteli hän kotikylällä. Siellä ihmiset tunsivat hänet vielä ja antoivat säälistä ruokaa hänelle. Mutta vähitellen ne alkoivat vieroa häntä sielläkin ja hän oli pakotettu loitompaa sekä omin neuvoin elatuksensa etsimään.
Oli kuin hän olisi jollakin tapaa henkisen keskipisteensä kadottanut. Hän lähti kenen matkaan hyvänsä, joka vain vilkutti hänelle leivänpalaa, ja hän heilutti häntäänsä jokaiselle, joka vain viitsi vaivautua hänen päätänsä edes ohimennen silittämään. Musti ihmetteli aluksi itsekin usein sitä, mutta vähitellen se tuntui hänestä varsin luonnolliselta.
Niin köyhäksi hän oli äkkiä tullut. Niin köyhäksi ulkonaisesti ja sisällisesti.
Häntä paleli. Suuri murhe oli murtanut hänet. Häntä värisytti tässä oudossa ja tyhjässä maailmassa, jossa mikään ei ollut hänen omaansa enää ja jossa kukaan ei enää kutsunut häntä omakseen.
Siksi oli koko maailma, myöskin hänen omat vastaiset vaiheensa ja elämänkohtalonsa käyneet hänelle niin sanomattoman samantekeviksi. Olihan hän kadottanut kalleimpansa. Samalla oli kaikki oman arvon tunne, vieläpä itsesäilytysvietti ja oman edun vaistokin hävinnyt häneltä, ja hän olisi ollut valmis nuolemaan kättä, joka olisi kiinnittänyt häneen edes senverran huomiota, että olisi häntä kurittanut.
Hän nukkui mieron nuotioilla. Hän lämmitteli toisten liesien lämpimässä. Hän ei hävennyt kerjätä armopaloja, vaikka hän tiesi, että hän ei millään tavoin ollut ansainnut niitä, eikä häneen tehnyt mitään vaikutusta enää, vaikka häntä uloskin häädettiin ja kulkukoirana sormella osoitettiin.
Niin nöyräksi saattaa tulla koira, joka on kadottanut kotinsa ja kotiväkensä.
Hän, joka vielä äsken oli ollut niin miestä mielessään! Hän, joka vielä äsken oli tuntenut itsensä niin tarpeelliseksi elämäntaloudessa ja tuosta tarpeellisuudestaan niin ylpeäksi, että hän ei ollut viitsinyt edes vilkaista sinnepäin, missä näki jonkun nykyisen onnettomuustoverinsa häntä koipien välissä poikki takapihan luikahtavan.
Nyt hän tunsi itsensä täysin tarpeettomaksi. Mikä hän oli? Vain loiskasvi, vain elämän kasvannainen. Pahka puun kyljessä, heinä, valmis tuleen heitettäväksi…
Hän oli kuollut, hän oli henkisesti kuollut. Hän aavisti hämärästi, että hänen velvollisuutensa olisi ollut oikeastaan kuolla myös ruumiillisesti, mutta hän ei jaksanut vielä. Sen verran olivat kovat kohtalottaret jättäneet vielä elämäntahtoa ja elämänuteliaisuutta hänelle.
Hän tahtoi nähdä, kuinka hänen kävisi. Hän inhosi itseään, mutta häntä huvitti nähdä, kuinka kävisi tässä maailmassa olennon, jolla ei ollut enää mitään aseita elämäntaisteluun.
Eikä näistä aseista tärkeimpiä: ei itseuskoa eikä itseluottamusta, kaikista kannattavista ajatuksista ja pyrkimisen arvoisista päämääristä puhumattakaan, jotka olivat häneltä tyystin hävinneet tuossa hänen yleisessä henkisessä haaksirikossaan.
Musti parka! Hän ei tiennyt vielä silloin, että sellaisen olennon käy aina hullusti.
On lupa inhota itseään, jos inhoaa samalla muita, voi vielä tulla toimeen maailmassa itsevihaaja ja itsehävittäjäkin, kun vain muistaa samalla lingota vihan ja hävityksen salaman myös joka taholle itsensä ulkopuolelle.
Mutta eihän Mustilla mitään sellaisia varokeinoja ollut.
Hänkö olisi vihannut, hänkö halveksinut ihmisiä ja eläimiä ympärillään? Päinvastoin hän rakasti. Hän janosi rakkautta, hän kerjäsi rakkautta, vaikka hän ei saanut sitä, ja siksi katsoi hän jokaisen vastaantulijan, jokaisen uppo-oudonkin tai hetkellisen tuttavan silmiin niin etsivästi, niin pyytävästi ja surullisesti…
Siksi oli hän niin kiitollinen myös jokaisesta ystävällisestä sanasta ja äänenpainosta, joka joskus sattui hänenkin osalleen, vaikka ei sen takana ollutkaan sen enempää eikä kukaan sillä mitään sen vakavampaa tarkoittanut. Mutta Musti luuli aina, Musti toivoi silloin aina löytäneensä jälleen sen suuren rakkauden, joka hänellä kerran oli ollut ja jonka hän niin selittämättömällä tavalla oli kadottanut.
Silloin syttyi riemu, silloin paistoi päivä jälleen hänen sydämeensä. Syttyi ja sammui samassa, ja sellaisina hetkinä tuntui koko maailma hänestä taas kahta mustemmalta.
Musti parka! Hän oli tuomittu menemään perikatoon.
Hänessä oli kuollut kaikki, mutta ei murhe, häneltä oli mennyt kaikki, mutta ei muisto onnesta, jonka hän oli elänyt, eikä kaipaus jostakin toisesta paremmasta maailmasta, missä tuo kaikki hyvä ja kaunis vielä kerran voisi uudistua.
Musti ei käsittänyt vielä täysin kuoleman armottomuutta. Ei oman orpoutensa lopullisuutta eikä loppumattomuutta sen elämän-ikävän ja elämän-yksinäisyyden, johon sokea kohtalo oli heittänyt hänet.
Niin tuli hän vielä senkin käsittämään.
Oli vielä murhe ja onnen muistokin menevä häneltä, eikä jääpä jäljelle hänestä muuta kuin ontto kuori, kuin kuivanut karahka … kuin kummitteleva puu yölliselle palolle, kuin itsestään liikkuva kuvajainen kalman kankahille…
Mutta se ei tapahtunut enää kaukana Suomen saloilla, vaan niissä suurissa kylissä ja kaupungeissa, minne Musti joutui rauhattomilla, kaikkea päätä ja päämäärää puuttuvilla harharetkillään.
Siellä täyttyi hänen kärsimystensä mitta, eikä hän voinut kärsiä enempää.
Siellä murtui hän lopullisesti. Siellä laukesi hänen henkensä jänne kokonaan. Siellä tuli hän täysin tuntemaan, mitä elämän-yksinäisyys on, ja mitä merkitsee olla outo itselleen ja kuitenkin muille tuttavana liehakoida ja häntää heilutella.
Olihan Musti ennenkin kaupungissa ollut ja suuressakin väenvilinässä. Mutta se oli tapahtunut kauan sitten, hänen autuaampina nuoruusaikoinaan, jolloin hänellä vielä oli ollut koti ja kontu sekä niiden yhteydessä tieto siitä, ketä vihata ja ketä rakastaa.
Nyt hänellä ei ollut mitään. Nyt oli hän vain lantti lanttien, kulkukoira muiden kulkukoirien seassa, ilman mitään yksilöllistä leimaa tai omaperäisyyttä.
Hän kului. Hän oli nyt arveluttavasti kulunut.
Hänen henkensä hammasrattaat eivät iskeneet toisiinsa enää yhtä lujasti kuin ennen. Ne niin somasti ja mukavasti vain ikäänkuin nuljahtelivat sivukkain. Mutta samalla hän ei kärsinyt enää yhtä paljon kuin ennen. Tottumus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen.
Hän oli tottunut vähitellen ulkonaiseen ja sisäiseen kurjuuteen… Makaamaan taivasalla, pyytämään armopaloja, vieläpä niitä sieppaamaan ja varastamaankin, ja sitten hyvin nopeasti pakoon pötkimään, ettei saisi liian kalliisti maksaa pientä, hetkellistä nautintoaan…
Hänen koko käytökseensä oli tullut jotakin luihua ja raukkamaista. Hänen silmissään, jotka ennen olivat olleet niin suorat ja rehelliset, kiilsi nyt vilpillinen, mielistelevä ilme, joka heti seuraavassa hetkessä oli valmis myös salamannopeaksi salavihaisuudeksi muuttumaan.
Hänestä oli nyt tullut todellinen kupinnuolija. Hän kuului nyt kirjaimellisestikin niihin raamatun koiriin, jotka rikasten pöydiltä putoilevilla muruilla itseään elättävät.
Eikä hän uskaltanut enää haukkua ollenkaan. Hän vain ulvahteli joskus omaa kurjuuttaan ja kohtalon leppymätöntä kovuutta, joka ei sallinut hänen edes henkäistä, ennen kuin jo antoi hänelle uuden iskun takaraivoon kuin rautakurikalla. Kuitenkin hän oli ennen ollut parhaita haukkujoita. Mutta haukkumisenkin, samoin kuin kaiken muunkin ulkopuolisen toiminnan lahja on sellainen, että se vaatii asianomaiselta käyttäjältään eheää ja keskitettyä personallisuutta.
Hän oli särkynyt. Hänessä oli sälöjä, jotka menivät hänen sydämensä syvimpään. Siksi korahti, siksi särähti hänen kurkkunsa kummallisesti, jos hän joskus koetti vielä nuoruutensa hilpeää, elinvoimaista äänilajia alottaa.
Siksi lakkasi hän siitä kokonaan.
Mutta samalla sanoi hän myös viimeiset jäähyväisensä koko elämänkutsumukselleen, sillä olihan hänen suuri ja pyhä tehtävänsä juuri haukkumalla huomauttaa, missä hän näki jotakin perin väärää ja paheksuttavaa tapahtuvan.
Kyky, jota ei käytetty, kuihtui piankin pois. Hän tylstyi vuosien vieriessä niin, että hän ei nähnytkään ympärillään mitään haukuttavaa.
Olihan kaikki hyvin! Olivathan kaikki hyviä, ihmiset, eläimet, vieläpä hänen omat elämänkohtalonsakin, kun vain osasi ottaa ne hyvältä kannalta ja sulkea silmänsä kaikilta niiden puutteilta ja raadollisuudelta. Miksi haukkua? Miksi aina moittia ja irvistää ikeniään? Miksi ei mieluummin hyväksyä kaikkea sellaisenaan kuin se oli sekä koettaa parhaansa mukaan olla itsekin hyvä ja tulla toimeen maailmassa?
Olihan kaikilla niin raskas kuorma kannettavanaan. Miksi sitä vielä moitteella, ivalla ja pilkalla raskauttaa? Eiväthän he olleet itse luoneet itseään. Eihän ollut heidän syynsä siis, jos heissä olikin ehkä joitakin puutteita ja vajavaisuuksia.
Tahtoivathan kaikki hyvää. Tarkoittivathan kaikki omaa parastaan, ja siinä sivussa muidenkin parasta, mikäli se ei nimittäin sattunut ristiriitaan tuon edellisen kanssa.
Siis oli maailmanjärjestys hyvä oikeastaan. Oli parasta ainakin myöntää se hyväksi ja oikeudenmukaiseksi, sillä vain siten oli mahdollista saada rauha sielulleen. Ja oli parasta ilman muita mutkia siihen alistua. Sillä olihan parempi tehdä se nöyrällä, iloisella mielellä ja omasta vapaasta tahdostaan kuin tehdä se nyrpeänä ja jonkun korkeamman voiman tahdosta, koska siihen jokaisen, joka elämään kuului, kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, tahtoen tai tahtomattaan, oli pakko alistua.
Musti oli löytänyt elämän avaimen. Hän oli saapunut henkisillä ja ruumiillisilla harharetkillään sille suuren rauhan portille, jonka takana häämöttivät jo ikuisen rauhan ja autuuden asuinsijat.