XI.
HÖYHENSAARILLE.
Musti oli päättänyt tarinansa.
—Etkö sitten koskaan käynyt kotona enää? kysyin.
—Kävin, kävin kerran, virkahti Musti surumielisesti. Mutta siellä oli kaikki niin vanhaa ja rapistunutta. Portti oli kallellaan, puutarhan polut umpeen sammaltuneet, portaat kasvoivat sieniä ja laituri oli puoleksi vajonnut vesirajaan… Joitakin outoja kesävieraita siellä näkyi kartanolla vilahtelevan, niillä koira, typerä, itsetyytyväinen keskinkertaisuus, joka ei tainnut mitään temppuja edes. Eihän siellä voinut elää… Lähdin pois…
—Kävitkö entisen isäntäsi haudalla edes? kysyin vielä.
—Kävin. Aikomukseni oli oikeastaan siihen kuolla, kuten olen kuullut kaikkien kunnon koirien tapana olevan, ja paneuduinkin jo siihen pitkälleni. Olin hyvin väsynyt näet ja minua nukutti. Mutta enhän minä ollut mikään kunnon koira! Maattuani vain pari päivää siinä, tunsin itseni jo täysin levänneeksi, ja silloinhan olisi ollut sulaa hullutusta jäädä siihen enää turhan tautta loikomaan…
—Ja niin matkustit sinä jälleen maailmaan?
—Niin. Ja alotin jälleen entisen kulkurielämäni.
—Mutta sen koommin sinä et ole haukkunut.
—En. Se tuntui minusta niin joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä. Ja kun en itse haukkunut enää, en voinut ymmärtää niitäkään, jotka vielä viitsivät samaa virkaa harjoittaa.
—Sinä, joka itse olit ennen niin kiivas ja koppava olevinasi?
—En tuntenut enää entistä itseäni. Tosin muistin, että jos ennen joskus lähikaupungin markkinoille pistäysin, näin ympärilläni joka taholla jo niin paljon haukuttavaa, etten ehtinyt sanoa muuta kuin hau!, niin jo toisaalla joku toinen yhtä väärä ja moitittava asia vaati huomiotani… Tuolla ketunkauppias … tuolla karuselli … tuolla hevonen, jota akka ajoi…!
—Ja sitten?…
—Sitten näin suurten kaupunkien kaduilla niin paljon saastaa ja irstaisuutta, ettei minulla ennen ollut siitä aavistustakaan, mutta se oli minusta vain surullista eikä muuta…
—Ja nyt?… Minusta tuntui kuitenkin kuin sinä olisit haukkunut äsken?
—Nyt istun minä tämän sinisen sillan päässä ja vartioitsen tietä Höyhensaarille. Jos haukun, haukun vain huvikseni ja iloani osoittaakseni, kuten äsken sinun tullessasi.
Syntyi hetken hiljaisuus.
—Kuules, Musti, virkahdin ajatuksissani. Kenties sinä sittenkin olet kuollut?
—Niinkö arvelet? kysyi Musti hiukan surullisesti. Voi olla.
—Kenties sinä sittenkin kuolit sinne isäntäsi haudalle, vaikka et itse tiedä siitä? Voihan sellainenkin olla mahdollista.
—Sitä ei voi tietää niin tarkalleen, myönsi Musti. Sitten olisi tämä vain unta. Mutta silloin olet sinäkin aivan varmasti kuollut ja meidän on parasta lyödä kättä toisillemme.
Teimme sen tukevasti. Unhon virta vieri menojaan, kuplat kimmelsivät kuutamossa sillan kaarten alta.
—Sinulla on karhun kämmen, virkahti Musti irvistäen. Oikea Nallen kämmen!
—Voi olla, virkahdin hajamielisesti. Mesikämmen minä olenkin. Mutta yö on jo pitkälle kulunut ja on aika mielestäni, että nyt molemmat lähdemme Höyhensaarille.
—Tulen ainakin sinulle tietä näyttämään, vastasi Musti.
Ja niin lähdimme me molemmat sillan sinisiä palkkeja myöten taivaltamaan, Musti edellä, minä perässä, hyvä mieli kummallakin.
Välillä kääntyi hän aina kallella päin taakseen katsomaan, seurasinko minä todellakin.
—Mitä mietit? kysyi hän häntäänsä heilauttaen.
—Runoa, vastasin. Taikka oikeammin, meidän yhteistä hautakirjoitustamme.
—Ja se kuuluu?
—Näin.
Ja pian hyräilimme me molemmat kohti Höyhensaaria samotessamme:
»Musti tarjoo käpälää, käppyrässä hännänpää, panee päänsä kallelleen, näyttää tietä Nallelleen…»