II.
SIELLÄ PUUT PUNALLE PAISTOI
Kesäkuvia.
1.
VENERETKI.
Kelmeä kesäinen yöhyt yli maiden, merten; veno vettä viiltämässä.
Kaunoista venossa kaksi; toinen sulho suuri, toinen morsian totinen.
Soutelevat, joutelevat.
Neiti vieno virkkaa:
»Minne matka morsiamen?»
Syttyvi urohon silmä: »Katso kaikkianne, nää etkö utuista nientä?»
Luo silmän selälle neiti: »Kuin kuparilanka hämärästä häämöttävi.»
Soutelevat, joutelevat.
Mies väkevä virkkaa:
»Etkö jo enempi nähne?»
Katsahtavi hiussorea: »Kuin hopeasolki idän alta kuumottavi.»
Soutelevat, joutelevat.
Onnen poika puhuu:
»Koht' eikö koti jo paista?»
Helkähtävi hienosormi: »Niinkuin kultavanne kaartuvi sylistä vetten.»
Meren sankari sanovi: »Siell' on Terhensaari, siellä korkea kotimme
nousussa punaisen päivän, laulussa sinisen linnun; siell' on matkan määrä.»
2.
TERHENSAARI.
Tuosta rantahan tulevat; kultakaislat kaikkialla häilyy, soittavat somerot alla askelien onnellisten, hiekat heläjää, mullat muhajaa, veenvalamat, raakunkuoret jalan alla rauskaa; laituri lahen perällä, siinä ulpukat utuiset.
Polku lahden pohjukasta, puron vartta vastamaata nousu, siinä on lempeä lepikko, tuomilehto tuoksuvainen, viita vipajaa, kaste kimaltaa; polun kaidan kahdenpuolen vesiperhot leijaa, leikkivät sudenkorennot lehdillä pajun ja raidan.
Kunnahalla kuusimetsä, kuusten alla talo niinkuin linna, teräksestä portti tehty, porras silkillä silattu, sametilla tie, marmorilla maa; peräseinä peuran luusta, ovi osmon luusta, akkunat merenvahaiset, katot kissankultahiset.
Katselevat, kummastuvat: »Oishan tuossa tupa onnellisten, vaan on mennä liian pieni, liian pieni tulla tuonne, kun on kyynärää kahta kaikkiaan koti korkeuinen. Lieko linna kääpiöiden, lasten leikkimaja? Ei meille sijoa siinä meren suuren soutajille.»
Istuvat sydämin synkin polun päähän, linnan portin eteen.
3.
SININEN LINTU.
Se lauloi sininen lintu: »Ihmis-, ihmiskullat, kuinka teiss' on tuhma tieto autuudesta elon!
Kuinka nousta nuori kukka voisi vanhan mieleen, suven henki heilimöidä syksyisessä puussa?
Suljettu on suuri onni, taivas kiinni hälle, jok' ei lapsen lailla tule Terhensaaren linnaan.
Lähtehessä kylpekäätte kuusikummun alla, virran vienon paaterella päivää paistatelkaa.
Murhemuistot entisyyden tuonne kaikki jääkööt, tuskat öitten tummien ja hikihelmet päiväin.
Elo niinkuin ensi kerran silmillänne nähkää, kun ei huolta huomenkoiton eikä eilis-ehtoon.
Maan ei liene mahtajille Terhenlinna tehty, tehty vain on tulla niiden, joill' on unhon lahja;
joill' on kyky kummastella, ilo ihmetellä, usko aina uudistua, toivo toinen olla.»
4.
METAMORFOSI.
Kuulivat he virren kumman; käsi kädessä kulkivat kivistä tietä linnunlaulu-laaksoon, siinä lähde läikkyväinen, vesi vailla pohjaa.
Katsoivat kuvastimehen; kuvan näkivät kumpainenkin itsestänsä, elon entismuistot otsillensa uurtunehet, surut sielunsilmäin.
Koettivat kädellä vettä; iho värähti, valvahti pyhä vavistus sydänkammioissa, kulki verta kumpaisenkin kasvot kalventaen.
Virkahteli valju impi: »Sydän minulla sykkyräksi sylkähtävi, kun ma tuumin tuonne syöksyä sylihin aallon syvän, pohjattoman.»
Vastasi vakava sulho: »Veri minulla niinkuin seinä seisahtavi auvon aavistusta, uskallusta onnen uuden; sylitysten syöstään!»
Verhot vaatteiden valahti; hetevesihin heilahti heleät varret, painui alle pinnan, nousi kohta päätä kaksi virran vienon kalvoon.
Päätä kaksi kaunokaista, hyvä-hymyistä, auvon nuoren autuasta, unho-onnellista; katsoi taivahan sinehen, sukeltausi jälleen.
5.
LUONNONLAPSET.
Leikkivät nyt lapset kaksi Terhensaaren tanterella, liepeellä utuisen linnan.
Kiittävät kiloa päivän: »Armas aurinko, antaja pyhän elämän, aina paistaos, ällös polttele poroksi ihmis-onnea, kukkia ijäisen niitun!»
Kumartavat Luojan kuuta: »Kaunis kumppani, kaitsija elon unien, herätä haaveita, älä ärjyjä sydämen, sielun peikkoja; ole oikea toveri!»
Yötäkin ylistelevät: »Tähdet kirkkahat, kynttilät Jumalan juhlan, olkaa lempeät, älkää ankarat ijäti kuin on kohtalo, kuin sen vaskiset vasamat!»
Kuuntelevat kuu ja päivä, tähdet lempeät lupaavat.
Meri yksin ympärillä huoahtaa ja huutaa raskahasta rinnastansa: »Luonnon laajan lapset! Kaikki on katoova kerran, unen saaret uppoo, painuvi paraskin haave, pilvilinna hienoin.»
Laulahtavat lapsikullat: »Niinpä kauniisti nukumme pohjalla meren sinisen, lummekukkien lomassa.»