III.
PYHÄKKÖ.
Oli yö, kun astuin kammioos, oli aamu, kun heräsin suuteloos, miten kadulle pääsin, ma tuskin muistan; ma seison ja katson ja päätäni puistan.
Ei varmaankaan lie totta tää.
Niin kaunis mun päätäni pyörryttää.
Niin ihana ollako ihminen voi?
Kuin joulukirkko mun sieluni soi.
Sa armas laps! Sa auringon laps!
Sa maailman kirkkaus kiharahaps!
Miten saatoit sa olla niin kaunis ja hyvä,
niin valoisa, lempeä, lämmin ja syvä!
Ah, luulin jo, että päällä maan ei minulla onnea ollutkaan ja ett' olin päivän nurjalla puolla, ei eessäni muuta kuin jäätyä, kuolla.
Ja luulin jo, että syrjähän olin syösty ma pöydästä elämän, mua ettei muistaisi, lempisi kukaan, ei ottaisi muiden ihmisten mukaan.
Ja tunsin jo, ett' olin kummitus vain, hymyn huomasin hyytyvän huulillain, ei käynyt leikki, ei käynyt työ, yli sieluni lankesi ikuinen yö.
Ja nyt! Miten kaikki on muuttunut! Taas kukkivat tuntehet tallatut, taas lyö läpi rintani elämän helke, käy unhotus murheen ja unien välke.
Mut kuinka ma arvata saatoinkaan, sa että voit anteeksi antaa vaan ja että mua muistaisit, lempisit sinä, jolle niin olin tuskaa tuottanut minä?
Ja maailman polkuja matkaten, miten uskalsin, onneton, uskoa sen, mull' että ois ainainen koti siellä, polo, josta ma poistuin niin korskalla mieliä?
HYVÄ PETO.
Peto on minun armaani, vaan peto hyvä, ei haavoita silmänluontinsa syvä, ei tahdo hän tappaa, kynsiä, purra, vain hiipiä hiljaa ja kauniisti surra, pään painaa olkahan lemmityn miehen, elon siirtää kuin laskevan auringon tiehen; hänet kiertää katseella hyväilevällä, niin kärsimys-kirkkaalla, surun-kipeällä, ja heittää maailman yli yön hunnun ja tuntea kuolon ja rakkauden tunnun.
Peto on minun armaani, vaan peto arka, hän askelta säikkyy, hän ääntä jo karkaa, kun kutsut, hän pelkää, kun huudat, hän lymyy ja silmänsä lehvien halki vain hymyy, hänet saada voi saaliiksi ahdistamalla, kun vuori on eessä ja jyrkänne alla, voit vangita hänet ja kotiisi kantaa, mut silloin hän saattaa iskunkin antaa, voi hyväillen hyökätä, suudellen purra ja itse sun haavojas haikeimmin surra.
Peto on minun armaani, vaan peto soma, ei tahdo hän olla pyytäjän oma, hän tahtovi tulla, kun hällä on mieli, ei silloin kun kutsuu lempijän kieli, jos väistyt, hän seuraa, jos hyökkäät, hän haihtuu, jos etsit, hän elämän-murheeksi vaihtuu, hänet parhaiten voitat, kun suot hänen mennä, et itkuas näytä, et vastaansa ennä, hän kärsiä tahtoo ja onneton olla ja yöstänsä tummasta syliisi tulla.
LEIKKIÄ.
Leikkiä lyöden
sun luoksesi tulin,
mutta mä murheesi
hehkuhun sulin.
Nyt olet iloinen,
nyt olet vapaa,
enkä mä tummaa
neittäni tapaa.
Antanut oon
ilon päärlyn mä sulle.
Miksi et murheesi
huntua mulle?
Haihtui huntu,
kun itse sa haihduit.
Vaihduin, kun itse
sa valkeaks vaihduit.
Jälleen nään
sinut entisin silmin,
naljaillen nauran
ma lempeni ilmi.
Menneet on iltani
itkun ja huolen.
Leikkiä lyöden
sun eteesi kuolen.
RINTASOLKI.
Mi sulo, kun taloustoimissa liikut, mi lempeys, kun leikkien polvella kiikut, mi puhtaus mun sieluni ympäri saartuu, mi kauneus, mi korkeus mun ylleni kaartuu!
Ma muistan, kun näin sinut ensi kerran: Sa katsoit kuin katsoo enkeli Herran, mut silmäsi nurkasta kyynele kiilsi; niin raskaasti, ah, se mun rintaani viilsi.
Ma kysyin: »Miks itket sa ihana, sorja?»
Sa vastasit: »Oon pahan maailman orja,
ma itken ihmisten kovuuden vuoksi.»
—»Tule pois, tule hyvien ihmisten luoksi!»
Älä luule, sen että sun tähtesi tein ma! Oman itseni vuoks sinut kotiini vein ma, oman onneni vuoks sinut kukkasin koristin, puin silkkiin ja kultaan ja soljilla soristin.
Mut ah, pian kuihtuvat kukkaset runon!
Siks uusia aina sun päähäsi punon.
Ja kohta ne laulun kullatkin putoo:
ei lempi, mi laulut ja kukkaset kutoo.
Sua lemmin, mut en kuin lempinyt oisin, jos oisin sun kohdannut ennen ja toisin; sua lemmin kuin kauniimman maailman kuvaa, mun vuoks, pyhän pyyteeni vuoks punastuvaa.
NEITI INKERI.
Keinulaudoilla kesäisillä nähtiin Inkeri-neiti tuo, tukka keltainen Inkerillä, kieli vilkas kuin virran vuo, kissankellojen kilinä soi, kussa katseensa karkeloi, mutta naurunsa missä helkkyi, kastehelmissä lehto välkkyi.
Hänellä veljiä kymmenkunta. Veljet vierivät maailmaan, satoi taaton jo päähän lunta, maammo vietihin alle maan, mutta puutarha Inkerin kukki kaunis kuin ennenkin, siellä asterit, kurjenmiekat, suorat käytävät, hienot hiekat.
Kerran yö oli, ukkos-yö. Valvoi Inkeri kammiossaan, eessä silmien iskee, lyö, tyttö seisovi hurmiossaan, ei hän ukkosta pelkää; silloin puiston polkua nousee mies, hän, tuo itketty talvi-illoin, josta vain sydän neidon ties.
Hän, tuo ainoa, jolle antoi kerran lempensä nuoren hän, joka kanssaan sen kauas kantoi, viskas virroille elämän, luotaan kuin kukan turhan heitti, sitten sen syli aallon peitti, eikä Inkeri saanutkaan raukkaa konsana rakkauttaan.
Häntä vuosia itseksensä itkenyt oli Inkeri, vihdoin kuivannut kyynelensä; sentään veljiltä tiedusti vieläi joskus hän kirjeissänsä miestä, min kuva sydämellänsä neiti korkean kartanon tahtoi kulkea kuolohon.
Mutta mies salamoiden kesken. puiston polkua kohoaa kohti huonetta lemmen lesken, kohti Inkerin ikkunaa, katsoo Inkeri kalpeana; seisahtuu uros kumarana, äänin kuiskivi murtuvin, takaa kukkivan syreenin:
»Kulta Inkeri, keltatukka, vaimo valkea nuoruutein, kuihtui pois elon onnen kukka, omas sentään on sydämein, katso, ikkunas alle tänne mun on lingonnut lemmen jänne halki ukkosen, halki yön, tuiman keskeltä arkityön.
Kulta Inkeri, keltakassa, totta muistanet vielä mun? Venhon muistatko valkamassa, jolla kauaksi sousin sun? Pienen muistatko Pyssyluodon, missä sai punapursi vuodon, täytyi yöpyä alle puun kuun ja aaltojen kuunteluun?
Kulta Inkeri, keltahapsi, miksi vastaa sa mulle et? Olin nuori, sa olit lapsi, meiltä särkyivät sydämet, pois me leikimme lemmen onnen, pois me tanssimme tuskan ponnen, huomaan, vasta kun myöhäist' on liian kalliiksi karkelon.
Kulta Inkeri, keltatukka, kuule, kuuntele armas mua! Vaikk' on syömmeni syönyt hukka, ijät päivät ma rakastan sua. Tiedän nyt, mit' en ennen tiennyt; mult' on tää talo järjen vienyt, ei, en lähde, ma poistu en, ennen kuin sua suutelen.
Kulta Inkeri, kutrikelta, anna anteeksi pyytehein, varmaan vaikutan kuollehelta; palajan jällehen purrellein. Mutta uskoisit mua sa varmaan, pääni nähdä jos voisit harmaan, kuulla itkuni ijäisen polon pohjasta sydämen.»
Poistui mies kuin oli hän tullut, haihtui taivahan salamaan. Silloin Inkerin huulet hullut kiertyi nauruhun katkeraan, nauroi hetken ja nauroi kaksi, nähtiin aamulla sairahaksi, mutta huulilta hourupään nauru poistu ei vieläkään.
Pirtin portailla pimenevillä nauraa Inkeri-neiti nyt, tukka takkuinen Inkerillä, katse kuin lasi himmennyt; menneet onkin jo pitkät ajat; peittyneet monet lehtimajat, keinulaudoilta laulut laanneet, naiset kaunihit maassa maanneet.
SYYSLEHTIÄ.
Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee.
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien pian päässä ma lempeni, lauluni tien?
»Ole huoleti, vieras veljemme!
Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se.»
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin ilonpuustani irti ja elämästäin?
»Pysy tyynenä! On elo unta vaan, ilo ainoa itkeä unelmataan.»
—Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin päin haihtua haaveita nousevan koin?
»Tule viisaaksi, vieras veljemme!
Koi koittavi, mutta ei murheelle.»
Yli lentävät poloisen kulkijan pään, mi kaipaa kaunista elämätään.
SYYSSÄTEITÄ.
Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mikä lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen? Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu, suru kaihoksi vaihtuu ja muistoksi päivien menneiden.
Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan.
Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: »Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa.»
Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan: »Et taas elonvaivaan saa pois meiltä mennä, et tummua pois; vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi, niin kohtalo sääsi, sen huolimme huntuun kuin onnea ois.»
Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut, jo saapuvat tunnut nuo elämän mennehen arpeuneen. Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon maan lapsien lehtoon, elon onnea anna ei uudelleen.
SIMON PYLVÄSPYHIMYS.
(Varhainen aamu erämaassa. Päivä koittaa.)
Nouseva Aurinko, ainoa ystäväin, kuinka sua kiitän sielusta, mielestäin!
Ah, miten armaat on kasvosi mulle jälkehen pitkän yön! Kamppaelin taas peikkojen kanssa, saapuivat suhisten luolistansa, tahtoivat tyhjiksi tehdä mun henkeni pitkän työn. Ah, miten armaat on valkeuden parmaat sille, min maailma mustaksi meni ja synkkeni syön!
Nouseva Aurinko, uskoni, kirkkautein, taivahan airut synkälle sydämellein!
Kakskymmentä vuotta jo seisonut oon ja mahtanut mahdotonta, muut käyneet on leikkiin ja karkeloon, ma kestänyt taistoa monta; nyt enää kestä mä en, ma tiedän sen, olen uupunut, murtunut miesi, lien sammunut, lien tummunut kuin hyljätty nuotio metsässä tai kodin aution liesi.
Ja taasko mun täytyis lämpöä, valkeutta antaa ja kuormani yksin kantaa?
Ei, riittää jo. Suo, kohtalo, mun mennä pois, pois sinne, pois, lepo missä ois! Kakskymmentä vuotta olen ollut jo kansan pylväs, kakskymmentä vuotta pyhä, synnitön, syytön ja ylväs, olen ollut suotta, sen tunnen nyt, sen tuntea sain yön tuskissain, tuon tunnen nytkin ma valveillain.
En rukoilla saata, en etsiä maata Isän ijäisen.
Siks rukoilen sua Aurinko! He tulevat jo, kas, kansaa, kansaa, ne tulevat kohti!
Valo heille ma olin, mi taivaalta hohti; nyt pelkkää yötä ja epäilystäkö tarjota heille?
En voi, en saata, en palata myöskään taas elämän teille. Mitä tehdä, mitä? Yhä toivoa sitä, joka tule ei koskaan, vai jättääkö kaikki ja päänsä syöstä paasihin korven? Näin pääsen yöstä, näin pääsen tästä sydäntuskasta, kauhusta, häpeästä!
Pyhä Aurinko, ota vastaan minut! Minut siunaa, niinkuin ma siunaan sinut.
(Syöksyy alas pylväänsä päästä.)