ILOISTA TIEDETTÄ.
TRUBADUURI.
Talo puuntaa rantamalla, kesä-ilta lankeaa, hehkuu kuuset kukkulalla päivän viime suudelmaa, lahden laine pitkä päilyy, kaukaa käenkukku soi, ulapalla purje häilyy, saaret hiljaa unelmoi.
Saapuu työstä niittykansa päivän kortta kaattuaan, istuu vallat kuistillansa riippumatot maattuaan, naiset kauniit, herrat hienot, keskikesäin vierahat, posket puhtaat, äänet vienot, sormet hoikat, soreat.
Vait on metsä. Niityt, pellot vartoo yötä valkeaa, kilkattavat karjankellot suven aikaa suloisaa, saunan savu rannan alta kertoo raatajista työn, hattara vain taivahalta haavehista pohjan yön.
Silloin, katso: pursi outo puikoo kohti valkamaa, vaan on kumma venhon souto, siivet sitä kuljettaa, ei, ne joikuu joutsenina, kaartuu kaulat korkeat, päilyy lahden lumpehina linnut päivän-paistavat.
Viiltää rannan alle venho, vieras maihin astuvi, katsehessa kaukotenho, ryhdiltänsä ritari, hatun heiluu sulka, vyössä olkapäällä luuttu on, ja hän laulun laulaa yössä kuulla kaiken kartanon:
»Notkui neiti nuori kerran, kasvoi täältä kaukana, kaunis niinkuin kukka Herran, pyhä niinkuin Maaria, liitti yhteen laulu meidät, luutuin hänet hurmasin, vaan hän toista lempi, heidät säilälläni surmasin.
Kuolleet on he kumpainenki, vaan ei kuollut rakkautein, siksi niinkuin haudan henki yhä harhaa sydämein, siksi samoon maata monta, vellon vettä vierastai, laulan osaa onnetonta, harvoin lempi säälin sai.
Eivät ajan lapset tunne enää, mit' on murtumus, tiedä itse eivät, kunne heiltä haihtui rakkaus, katoo uljuus, lempi, maine, kaikki kaunis raukeaa, menee niinkuin merten laine kohti paatta harmajaa.
Laulunikin lie jo turha, sentään virren viritän, tunnollani vaikk' on murha, murhasitte enemmän, koska loppui lemmen loihdut, heitän taistohansikkaan: saitte elon suuret soihdut sydämistä sammumaan.
Teitä kiehtoo hyöty lähin, teitä aine tenhoaa, nautiskella voitte vähin, ette enää rakastaa, ette surra, ette huolla, ette luoda elämää, siksi tarvis pohjan puolla tiedettä ei hilpeää!
Ah, ne auvot kenpä tietää kerran kahden autuaan, maan ei mataluutta sietää enää saata milloinkaan, hän on mennyt maailmalta, irti ihmisistäkin, miesi, tullut tuonelalta, tuonne käypä takaisin.»
Nukkuu talo rantamalla, niityt, pellot unelmoi, punapursi rannan alla, kaukaa airontahti soi, järvi peilityynnä päilyy, peittyy lahdet terheneen, illan, aamun ruskot häilyy päällä metsän, maan ja veen.
Kesä-yön on hetki herkin, aatos untuu unelmiin, viittoo viita nuorin kerkin tuulentupiin utuisiin, liehuu lempi, herää hempi, aitan uksi narahtaa, tyttö, joka ennen empi, sulhon kaulaan karahtaa.
Miesten, naisten mielialaa hiiltää outo himmeys, aaltoo aatoksissa salaa niinkuin tähkän täyttymys, poven polttaa nuoret kummut, kuvat heljät heijastuu, arat aukee unten ummut, sielunsilmät seijastuu.
KULKUSET.
Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.
Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.
En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.
Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.
Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.
Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.
Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.
SYYSKYLVÄJÄ.
»Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies?
Pian peltosi kattaa jo talven ies.»
—»Kylvän ma keväitä uusia varten, antaudun armoille kohtalotarten.»—
»Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma
Sun eikö jo maassa maata ois soma?»
—»Kannan ma kuorman riemun ja huolen, siementä kylvän, siks kuni kuolen.»—
»Näin uskoen uutehen keväimeesi sa uskotko myös ylösnousemukseesi?»
—»Tiedä en. Teen vain tehtävääni.
Soi läpi sieluni ijäinen ääni.»
»Mitä sulle virkkavi ääni tuo?
Se kauhua kuolon vai lohtua luo?»
—»Virkkaa: On valhetta vain moni verho.
Totuus on kotelo, toukka ja perho!»—
KUVIA RAUTALAMMELTA.
1.
ILTATUNNELMA.
Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.
Ah, rinta rauhaton, jospa levon täältä se löytää vois ja muistoistaan jos pääsis eik' ollut toivoja ois!
Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja välke veen!
2.
YLISKAMARISSA.
Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suvi-yötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.
Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, lempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.
3.
VENEMATKA.
Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan, vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.
Metsät kaikki jo kellastuivat, talvi jo tulla taitaa; jättää ystävät yksiksensä, aatoksiinsa aitaa.
Ihmiset hankihin hautautuvat, miettivät talvitöitään, tutkivat elonsa tarkoitusta, synkkiä sydän-öitään.
Tuumivat, seulovat selviöitä, jäljelle jää vain hyvyys, ylle yöllinen taivaankansi, alle tähtinen syvyys.
Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.
Kesällä 1915.
UUDEN VUODEN MIETTEITÄ 1916.
Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin, upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.
Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein mentäis mullan alle.
Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?
Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse?
CONCEPTIO ARTIS.
»Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon» ensimmäiseen vuosijuhlaan '/, 1917.
Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat— mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydänverta.
Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee?— Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen harjantehelta.
Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää— Hän yksin on! Eikä armoa saa hän ylhäältä, ei matalalta.
ISTUIN JA ITKIN—
Istuin ja itkin vuoteeni laidalla, muistelin jällehen Sua. Miksi mun hylkäsit? Miksi et sietänyt sietämätöntä mua?
Istuin ja itkin elämäni itkua rinnassa rikos ja rauta. Emmekö yhdy? Emmekö tapaa? Herra armias, auta!
UKKOSPILVI.
Ukkospilvi mun pääni päällä— mitä se tietää sulle? Outoja onnen vaiheitako vaiko murhetta mulle?
Ukkospilvi sun pääsi päällä— mitä se tietää mulle? Onnea vaiko onnettomuutta— saman se tietää sulle.
NIMETTÖMÄLLE.
Eräs elegia.
En tunne, en tiedä, en etsi ma Sua, et tunne, et tiedä, et etsi Sa mua, mut sentään mun on kuin ois suvi suuri, kun tahtomattamme me tapaamme juuri.
Olet virpi Sa outojen viidakkojen. Sua tuntenut en, Sua kaivannut en, on kuitenkin kuin oisin kotiini tullut, kun lasken ma helmaasi haaveeni hullut.
Ma tunnen: mun viisainta vieriä ois
Sun luotasi pois, ikipäiviksi pois,
ja sentään ma viivyn, ja yön hetket entää,
Sua katson ja katson, ja aatokset lentää…
Olen etsinyt, kaivannut, surrut ma Sua, ja sentään on kuin oisit surrut Sa mua, Sa tuttu, Sa tietty, Sa ijäinen iki, jota aavistin ain, joka tullut ei liki.
Saat tehdä Sa mulle, mit' tahdot ja voit,
Sua aattelen yöt, Sua aamuni koit,
tulit tähtenä taivaalle tähdettömälle,
Sun kauttasi synnyin ma taas elämälle.
En etsinyt, tiennyt, en kaivannut Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, siks seison Sun eessäsi silmät nyt veessä kuin seisoisin lapsuuden Eedenin eessä.
Ma tahtoisin olla sun eessäsi nyt, mitä kertoo sun katseesi kyyneltynyt, uni kaipauksen, hämy mielesi, milloin mua muistaen muista et itseäs illoin…
En tunne, en tiedä, en pyydä ma Sua, vain jotakin kaunista kadotettua, joka kulki mun ohi, joka tullut ei liki, jota aavistin ain, joka pois meni iki.
ROCOCO.
Kesäkuva Helsingin saaristosta.
Yli Turholman tyynten vetten sävel soiton ja karkelon soi; vene valkea salmen suussa kuin ulpukka unelmoi.
Sen tuhdolla impi istuu niin kuulas kuin illan kuu, min paiste piirtyvi mereen kuin keijujen porraspuu.
Mut airoilla mies on nuori,
hän huokaa, hän haaveksii.
Hän vihdoin vienosti virkkaa:
—Ah, neiti de la Gardie!
Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää elon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan?
Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?—
Hymy huulia immen kaartaa, mut silmänsä sirkentäy: —Ah, kreivi Creutz, niin kauas ei miettehet minulla käy!
Toki tietää tahtoisin sentään, mitä kuiskisi armaalleen tuo Atis, jos Camillan nyt kohtais hän yksikseen.—
Mies nuori vaieten katsoo vain taivahan rantoja päin, toki vihdoin vienosti virkkaa: —Ma luulen, hän kuiskais näin:
»Ma mättähän tiedän, min kaiho luo kutsuvi kulkijaa, siell' leikkiä meidän on armas ja autuas unhoittaa.
Nuo unhoittaa hovin herrat ja naisetkin naurusuut ja muistaa vain lumot luonnon, tarut lemmen ja illan kuut.»—
—Ja jos Camilla nyt vastais:
»Mätäs onnelan miss' on tuo?»
mitä vastaisi Atis hälle?—
—»Sydän lempivä vain sen suo.»
—Ja jos Camilla nyt päänsä hänen painaisi parmaalleen, ja virkkais: »Vie minut sinne!» mitä vastais hän armaalleen?—
Yli Turholman tyynten vetten tuli tuuli ja äänet vei. Mitä vastaisi silloin Atis, sitä kukaan kuullut ei.
Mut päin Kulosaaren rantaa vene valkea käännähtää. Joku kitara kaukana helkkää; vana aamunkultahan jää.
1916.
ERÄS KAJAANI-MUISTO.
Syystunnelma.
Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.
Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma: jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma… tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.
Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.
Nytkö muistelo vain mulle eessä, muistot siitä, mit' on takanain? Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?… Sammuneet on riehut rinnastain. Katson elämään kuin ruumislautaan: tähän asti, tästä eespäin ei! Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan kaiken, minkä mielen murhe vei.
Siispä astua ma aion täällä, siks' kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut… Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!
Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin… Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työn! Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön…
SYYSKUVIA.
Syyskirjavat kuvat kuin tuulien tuvat mun sieluni silmien ohitse käy, monet mennehet muistot kuin kuolevat puistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Olen tottunut tuohon: näin nääntyvän ruohon ja kuolevan kukkien sydämestäin, mut mistä, ah mistä sävel soi kevähistä— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin?
Runon raikuvan kuulen ja nuoreksi luulen taas itseni, taas elon karkelo käy, taas viittovi taistot, veren kuohuvi vaistot— punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Taas nään sinut illoin kuin näin sinut silloin elonliekissä seisovan seppelepäin, mua vaativan sinne, mihin jyrkin on rinne— taru lempeni, jonka jo loppuvan näin.
Taas voimiini uskon, taas huomenen ruskon kerä kultainen henkeni taivaalla käy kuin auringon hymy, jumal-aatosten jymy— punahehkunta, jolle ei loppua näy.
Se leimusi kerran kuin lempeys Herran, taas onnesta orvoksi yöhön jäin Pois tummunut multa on maan-elon kulta— taru rakkauden, jonka nyt rauniot näin.
NIIN KAUKAA JA SENTÄÄN LÄHELTÄ NIIN—
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin soi armas, tuttava ääni, mun kiertäen unihin kirkkaisiin ja päivyen kultahan pääni.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin käy käteeni armas käsi kuin kerran kuollut kätteleis sua lapsuuden ystäväsi.
Niin kaukaa ja sentään läheltä niin mua muistovalkea vainoo: hän nyt on ylin ystäväin, mut muinen armas ainoo.
TALVIPÄIVÄN PAINUESSA.
Te talvisen taivaanrannan puut, mitä tiedätte meistä, elon hallavan hankihin eksyneistä? Punakeltaiset saaret ja salmien suut, miten katsotte miestä, jok' on kantanut ain ilonkaipuunsa iestä?
Ja aurinko itse, mi laskulle käyt, mitä mietit minusta, jok' en ymmärrä, saa en selkoa sinusta? Kuin rakkaus sa minulle suurelta näyt, sen uskoisin taikaan, mut onneni painui jo entiseen aikaan.
Se painui, kun petti mun ystävä ylin; minut jätti hän yöhön ja päivien päättömien pakkotyöhön. Vain talven nyt tunnen ja pakkasen sylin, ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!
Hämy hangille lankee. Mut rantojen puut ne laulavat laulun kuin elämäni viimeisen, talvisen taulun; ja tummuvat saaret ja salmein suut, ne lohtua tarjoo kuin kukkaa, mi vaivaisen kumpua varjoo:
»Miks murehdit, onneton, mieletön mies? Sua lempivi hän kuin haavetta valkean yön hämärän. Olet hälle kuin hiljaa hiiltyvä lies; sait rakkaudelta, min päivältä saa nyt yön punakelta.»
Yö tummuvi yhä ja pakkanen kiihtyy. Hän ei konsana tule, en konsana häntä ma syliini sule. Mun mieleni murhe niin oudoksi viihtyy … ah, aurinko meni, mene pois, mene pois polo rakkauteni!
TÄHTI.
Yksi etsii viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.
Virkkaa vanhin viisas yössä: »Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.
Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.
Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi.»
Huokaa toinen tietäjistä: »Tunnen, että palaan, vaan en tiedä: minne? mistä? Toki tuonne halaan, minne painui päivä ehtoon taivaanrannan palmulehtoon.
Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.
Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran.»
Jatkaa kolmas jaksajista: »Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.
Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.
Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon.»
Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.
Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.
RITARIT.
Ne lempi ne ritarit uljahat, ne huokasi aamuin ja illoin, he samaa impeä rakastivat, tuo virkkoi vanhempi silloin:
»Mun palaa rinta ja palaa pää, minä matkaan suurihin sotiin, siell' aika on säiläni välkähtää, sinun lie paras jäädä kotiin!»
Veli vanhempi matkasi maailmaan, teki töitä hän miesten ja miekkain, veli nuorempi jäi kotinurkkahan vaan, mut hän oli veljistä viekkain.
Kun tähdet syttyy ja saapuu yö, hän impensä ikkunan alla niin hiljaa luuttunsa kieliä lyö sydänhaaveella hartahalla.
Veritöistä hän veljensä laulut luo, oman lempensä noihin liittää, pian ikkunaan käy impi tuo, sen aukaisee sekä kiittää.
—»Runo laulaos töistä Rodrigon taas, sa ruhtinas lauluniekkain!» —»Hän kunnia kaiken on kansas ja maas, tarun kerron ma keskeltä miekkain.»
—»Ah, luuletko, uljas mun unhottaa vois kalpojen karkeloissa?» —»Jäis' ennen mult' unhoon taivas ja maa, jos itse ma oisin noissa.»
—»Sun hehkuiko mielesi milloinkaan myös haaveista sankaritöiden?» —»Isabella, ma lemmestä hehkun vaan, käyn aaveena kuutamo-öiden.»
—»Minä miekkojen leikkiä ihailen.»
—»Minä vain olen lempeni orja!»
—»Minä lemmin laulua vapaiden.»
—»Käy sydämessäin sota sorja!»
Hän jälleen luuttunsa kieliä lyö niin kummalla kaipauksella, ja tähdet viittoo ja tuoksuu yö, ei torjua voi Isabella.
He muistavat veljeä taistelevaa, he huokaavat hehkuvin rinnoin, he suutelevat sata suudelmaa he syleilevät sydän-innoin…
MEREN RANNALLA.
Istun, istun, neiti nuori, katselen sinistä merta, ajattelen armastani, muistan suurta sulhaistani, mennyttä meren ylitse keskellä kesäistä yötä. Vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.
Jop' on syttyi syksyn tähti, ei tullut takaisin armas, tuuli pohjoinen porotti, ei tullut keralla talven, meret suuretkin sulivat, ei sulanut poveni poltto, taas on Suomen yö suvinen, ain on armas saapumatta.
Istun, istun, neiti nuori, illan valkean hämyssä, rannan kuohuilta kyselen, tutkin taivon pilvilöiltä, pettikö minun omani, unhottiko uskollisen.
Rannan vaahto vastoavi: »Niin on mieli miehen nuoren kuin aalto meren selällä, tuulen viemä, toisen tuoma, viskoma joka vihurin.»
Hattarainen haastelevi: »Tutki ennen, turha tytti, tuulen tietä taivahalla, polkua suvisen pilven, pihat ilman piirtäväisen!»
Istun, itken, neiti nuori.
Kuulen saapuvan sanoman
ilman pitkiltä pihoilta,
Luojan lempeän tuvilta:
»Mitä itket, turha tytti,
Suomen suuressa kesässä?
Eipä sulhosi luvannut tulla yössä valkeassa, vannoi hän takaisin tulla syttyessä syksyn tähden.»
Jop'on kuivui kyyneleeni, mieli helläksi herahti; vuotan vielä vuoden, kaksi.
KALYPSON SAARI.
Hän saaren rantoja yhäti käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen mielensä oudoksi synkistäy, ei venhoa vapauttavaa vain näy, Kalypso, neitonen saaren, hänet kahlehti kauneudellaan.
Hän aistivi, kuinka myrskyssä merimiehet aavalla laulaa, miten haahdet heittyvät hyrskyssä, veen päällä vellamot tyrskyssä, ja kuinka kuohuista rannan ne nostavat kättä ja kaulaa.
Niin raskaasti rintansa huoahtaa: »Ahot Ithakan, ah, te armaat, teit' enkö siis enää nähdä saa, kotiliettä en koskea korkeaa, mua tervehdi eivät koskaan siis äidin, ei puolison parmaat?
Tuo tuhkahan sortui Ilion, mut Ithaka mennyt on myötä, olen tullut ma suureen turmiohon; kuka voitettu nyt, kuka voittaja on, en tiedä, mut tiedän, että elo maineeton on manan yötä!
Akilleus, ah, olet miekkoinen mies, joka Tuonen lehdoissa lepäät, Agamemnon, hän tiensä varmaan ties, Menelaoksen lauha on taas kotilies, mult' yksin miks kodin armon Poseidon ankara epäät?
Puna häpeän peittävi poskiain, mun rintani kaihosta riutuu, en viestiä saa sotaveikoistain, en poiastain, jään tänne ain kuin kurja mies, kuin Paris, mi lemmen huolihin hiutuu!»
Hän huokaa, hän rantoja raisuja käy, Odysseus, sankari Hellaan, hänen katseensa kyynelin kylmentäy, ei silmäänsä sirkeä neiti näy, mi lähestyy, noin virkkaa hänet valliten vienoudellaan:
»Sun käärin ma kutrein ja sulkkuvöin— mitä on isänmaa, mitä maine? Sun huokaan ma huulias päivin ja öin, Odysseus, ah, sua ain ikävöin, meri ääretön on, yli äärten lyö lempeni kultainen laine!»
Ja päivät ja viikot ne vierivät pois, kuut kulkevat niinkuin aaveet, on joskus kuin kuoroa ilmassa ois, kuin laineilta sankarilauluja sois, taas pilvinä päivän tieltä ne haihtuvat kuin kotihaaveet.
TOTTA JA PILAA.
Runonpäitä.
1.
SOPUSOINTU.
Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.
Puske eivät puolueet, onhan kaikki yhtyneet, uni kaiken kansan taattu, yöhön asti päivä maattu.
Joskus joku riehahtaa. Silloin suuttuu koko maa, yhtyy koko yhteiskunta luomaan päälle unhon lunta.
Kuka lukee lehtiä?
Harva taitaa ehtiä.
Poistuneet on polemiikit,
aatepistot, sanapiikit.
Eihän toki loukata saane kukaan toistansa, siksi leikkii kiltit kilit, missä muinen hulivilit.
Aattehia loukatkaa!
Siit' ei järky Suomenmaa.
Henkilöitä karttakaatte,
silloin itse rauhan saatte.
Kansanvalta vaikenee. Kannel yksin helisee, piirtäjien pilkkataito vuotaa vaan kuin lämmin maito.
Yhdyn yhteissointuhun,
kutsun siihen sun ja mun.
Riidelköhön roskaväki!
Meillä kukkuu rauhan käki.
27/3 1914.
2.
ROVASTIN TUPAKKALAKKO.
Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton. Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.
Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: »Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?»
Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.
Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: »On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!»
Urahti. hyväkin ukko: »Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä.»
Lupasivat kättä lyöden.
Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.
Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin: »Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!»
Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhäellen, suu mytyssä.
Tuot' oli tehnyt yöt suviset.
Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.
Huomenna hymyili kaikki: luonto, luoja ja inehmot.
3.
JUHANNUS HELSINGISSÄ.
—»Juhannus on tullut, ja tule tyttö mukaan, valmis ma oon, mua varro ei kukaan!»
—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, vaan mitä kanssas on tekemistä minulla?»
—»Sua kaiken jo talvea katsoin ma, kulta, silmäsi sytti mun sydämeni tulta.»
—»Entä jos seuraisin, siis mitä sinulla?
Minulla on riippuva mattokin, minulla!»
—»Minulla on vene, joka varmana kiikkuu, vaikka sen laidoilla lempikin liikkuu.»
—»Vakavamman varaan mieli on minulla!
Lie kuten lainehet lempikin sinulla?»
—»Lempeni luja on kuin purressa ruori, kun sitä kätesi sun kääntävi nuori.»
—»On joka sormella moisia minulla?»
—»Matkaan menen, jos on toisia sinulla!»
—»Älä mene vielä! Ma tahtoisin jatkaa…»
—»Jatkatko kanssani elämän matkaa?»
—»Juhannus on minulla ja juhannus on sinulla, mutta ei muuta kai tekemistä minulla!»
4.
HELKALAULU.
Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.
Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!
Näätkö varjotonta yötä? Kaikki piiriin, kaikki myötä! Heleällä helkakuulla kaikukoon nyt kaikkein suulla huoletonna laulu Suomen, kunnes koittaa uusi huomen.
Huomen tuopi uutta työtä, työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.
5.
KEVÄTMYRSKY.
Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto?
—Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto.—
Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske?
—Jäät lähtevät, on pyhä vapauden jyske!—
Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii?
—Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii!—
Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä?
—Elon uuden ne nousua kestä ei tätä!—
Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan?
—Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan!—
Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki?
—Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki!—
Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä?
—Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä!—
Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta?
—Siis tarvitset tietoa, oppia uutta!—
Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi!
—Sa raivaa henkesi jokainen soppi!
Mik' on madonsyömää, sen mato syököön,
mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön!—
4/6 1916.