HEIMOKANNEL.

HELEÄ HEIMO.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdosta 30/1 1917.

Astuvat heleän heimon urhot entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin töineen, lapset päivänlaskun, jotka sortui sotakesiin.

Kulkee ylitse kuolon virran kansaa uutta, kummaa, hämäräistä, himmeäistä kohti kuolon rantaa, antimensa antaa, kääntyy taasen takaisin pois porraspuuta tummaa.

Ah, te laskevan päivän lapset! Ettehän enää haihdu, ettehän enää menne meiltä Tuonen tuollepuolen, taakse huomishuolen? Eikö jo kerran kansan yökin valkeudeksi vaihdu?

Eivät vainajat vastaa mitään. On kuin kimmeltäisi hymy siellä, kyynel täällä, peittyy Tuonen lehtoon, himmetessä ehtoon; mutta on kuin valojuova jälkehensä jäisi.

TERVEHDYS SHAKESPEAREN KOTIMAAHAN.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
23/4 1916.

Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.

Tunnen toisetkin urohot, kuvat kullan-kangastuvat kautta maailman sydämen: Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat keralla Suomen muistoa merisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, niin mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!

SUOMEN SÄVEL.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten tuskin muisti muinaistansa. Kansa kantelon pyhäisen ihaili, imehti noita rikkahien rihkamia, kauppasaksojen kaluja, verkoja Venäjän, Ruotsin, jumalia Juutinrauman.

Kuitenkin joka sydämen kautta kulki tieto tumma, soi sävel alinomainen: »Emme liene eilisiä, liemme suurtakin sukua, kansoa valon väkevän, tuutimata vuostuhanten, oli meillä onni kerran, aika auringon sävelten, sukukilpi kirkkahampi, sukukannel kaikuvampi.»

Astuivat alas urohot, nuo suuret Kalevan sulhot, neuvotonta neuvomahan, orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.

KESÄKANTAATTI.

NÄKY MERELTÄ.

Haaksi merta kyntelevi.

Helmasta meren sinisen kaukotornit kangastuvat paisteessa suvisen päivän; virkahti tulija vieras: »Lienevät tupia tuulen, pilvilinnan liepehiä.»

Lausahti tulija tuttu:
»Varro, vierimme lähemmä!»

Helmasta meren sinisen päädyt korkeat kohosi keskeltä kesäisten puiden; outo tuota tuumimahan: »Ken pani palatsit tänne maille pohjan pakkasien?»

Kotiin-saapuja sanovi:
»Laskemmepa laiturihin!»

Laski laiva laiturihin, kaupunki etehen aukes, liike kaunis ja iloinen; mietti miesi muukalainen: »Mistä on Lappi kullat saanut, Suomi kirkkahat hopeat?»

Tiesi maan oman asukas:
»Takoi kaikki kansan tarmo.»

SUOMEN TARU.

Kertoi hän tarun totisen, tarun kumman kuulla miehen muukalaisen kansasta välillä vetten maasta hallan, mahdista sanan ja taian.

Kansan kohtalot kuvasi, taistokaudet, kurjuudet alinomaiset kunnes paistoi päivä hengen, armo-luojat antoivat ajan paremman.

Rauha siitti siunausta, tarmo takoi, rakkaus teki tehoa, maa varttui, levisi leipä, Suomen hongat tulivat tueksi Suomen.

Hoiti korpi heimoansa, Suomen kosket luomislaulua kohisi, saip' on pyörät pyörimähän, kauppa kasvoi, kirposi kipinät sähkön.

Tuosta työn virsi virisi, loihtulaulu noususta sorean Suomen, kansan nuoren kasvannasta, pää-kylästä nenässä utuisen niemen.

NUORI KANSA.

Vaikka on nuorta kaikki täällä, sure siitä emme, lautuva niinkuin hongan latva kosk' on nuoruutemme.

Vaikka ei paista kauan päivä Suomen sydänvesiin, ehti se luoda Suomen hengen ja Suomen onnen esiin.

Vaikka ne myrskyt mylvähtäisi huomentuulen tullen, totta on täällä toimi-alaa sullen ynnä mullen.

Vaikka se seilais vastahankaan Suomen suuri pursi, totta se aallot korkeammat muinoisin jo mursi.

Vaikka ei paina kansat paljon aikakautten va'assa, varmaan on säilyvä laulun mahti kauan laulun maassa.

Vierivä kauan on maailmalle virsi pohjan yöstä, kertova kauan aamunkansan toiveista ja työstä.

VANHOJEN VAROITUS.

Kumahti kumpu, helähti hiekka, taatot haudoista havasi: »Mikä on miesten? Tajua emme mieltä heimon noin puhuvan:

Kalevan kansako nuori? Meidän laulumme, meidän loihtumme nekö eilisen ikäiset?

Kuulkatte humua honkien: ne on nuoremmat! Kuulkatte kohua koskien: olemme vanhemmat! Tuolta me tulimme, mailta ennen mahtavan etelän, alta palmun päivälatvan: suuri, suuri Suomen on sukuperintö!»

SUVIVIRSI.

Niinpä kaikki yhtykäämme, työhön rinnan ryhtykäämme, nuori, vanha kansa vaikka haudastansa, virkkaa vienot äänet sieltä äidin kieltä, taaton mieltä.

Maa on meille armas suotu, vaan ei valmihiksi luotu, paikat täällä riittää kylvää ynnä niittää, heleässä Helsingissä sekä Suomen sydämissä.

Vaan on vasta voimaa luovaa mies, ken uudet muodot muovaa, muodot hengen, aineen, nostaa maansa maineen, uskaltaa ja alkaa uutta vaikeampaa vastaisuutta.

Heinäkuulla 1916.

SUOMEN PÄIVÄ.

Soi päältä Pohjan sankean nyt taika talvi-yön, maan kaiken kautta ankean lyö liekki laulun voittoisan kuin tähtikalpa Väinön-vyön tai mahti hengen työn.

Jo rauta, vaski vaipuvat, kun kultakannel soi, yön tahdot julmat taipuvat ja vainon haamut vaipuvat, suur' Rakkaus, min Tieto toi, myös Suomen päivän loi.

21/2 1917.

SUOMEN LINNA.

Prologi Kalevala-viikon yleiseen kansalaisjuhlaan
Suomen Kansallisteatterissa 25 p. helmik. 1917.

Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: »Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!»

Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: »Siispä saamme nyt tapella!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: »Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!»

Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turjan tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.

Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.

Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: »Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!»

Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: »Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!»

Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: »Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!»

Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paukkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.

Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: »Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!»

Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.

Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.

Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.

Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: »Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?»

Puhui kannel puusta tehty: »Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun.»

Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.

Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.

Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan. Kaikui mahti maan povesta: »Nyt me nousemme, tulemme, nyt on hetki Päivän heimon!»

Toinen raikui taivahalta: »On nyt hetki Hengen iskun, tuokio valon vasaman!»

Turja, tuulien kuningas, Pakkanen, Puhurin poika, Routa, ruhtinas nevojen, kaikki tuota kauhistuivat: »Mittyinen tämä on kansa, tulevi Tuonelta takaisin, Tiedon tapparat tanassa, kilvessänsä kuolon-kirjat?»

Jumahti Jumalan kannel: »Se on kansa kaikkivoipa uskossa esi-isien, heimo huomenen huminan sekä illan himmenevän!»

Teki työnsä, tiesi tiensä, jätti kansojen merehen Väinämön venehen jäljen.

VAPAUDEN VIRSI.

Murheen, tuskan, uhman virsi tottuneesti kaikuu täällä, harvoin väistyi hallan kirsi, paistoi päivä Suomen päällä, minkä paistoi, petti senki, jälleen jäähän, yöhön heitti, minkä kukki kansan henki, kaakon tuuli, tuisku peitti.

Kuinka? Meitä vaaditaanko laulantaan nyt riemuvirren? Valkeusko voitti? Maanko mahti nousi alta kirren? Suomen oikeus, Suomen vapaus tunnustettu tuolta puolen, mistä joka merkkitapaus meille oli aihe huolen?

Kysyy, katsoo Suomen kansa: Naapurissa nähdään unta! Vaiko ollaan valveillansa, vapaa koko kansakunta? Ihmis-oikeus istutettu maahan, missä äsken vainen viihtyi hukka, viihtyi kettu, vaan ei kunnon kansalainen?

Kaikuu hurraahuudot vastaan: »Vapaus, vapaus meille, teille! Vangit astuu vankilastaan, mahti siirtyy marttyyreille, katkes kahleet vuosisatain, sortui vanhan vallan pylväs, aamuruskoon uutten ratain rientää Volgan heimo ylväs!»

Kuulee, katsoo Suomen kansa: Tokko tuo nyt lienee totta? Harvoin työssä haaveitansa tarkistetaan tappiotta. Moni näkee suurta unta, löytää haudan hangen alta, taivas heittää päälle lunta ja hän kuolee maailmalta.

Raikuu miljoonitten mielet: »Vapaus, vapaus! Etkö usko? Palaa idän ilman pielet, hehkuu ajan huomenrusko! Pestään jäljet veljesveren, koittaa päivä meille, muille, rantaan Tyynen, Mustan meren, Väinän, Vienan virransuille!»

Verkkaan nousee Suomen kansa. Oisko onnen armas aika? Kaiuttaako kanneltansa tässä taivaan Luojan taika? Vaikk' on teillä valta eri, toinen kansa, toinen kieli, sylkähtää mun sydänveri, lämpenee jo läyli mieli:

»Tuota toivoin tuon ikäni, katsoin kautta aikakauden koittavaksi, voittavaksi vapauden Venäjän maassa, kun oli kaunis kansa siellä, vaan oli orjana pidetty, pantu rengiksi pajarin, piestäväksi tsaarin piiskan.

Ja tuota ikäni toivoin heräämistä kansan hengen rannoilla Nevan rämeisen, Donin, Volgan vieremillä, kun oli kolkkoa asua, outo olla naapurina talon suuren ja pimeän, liki tuiman linnanherran.

Löisin nyt käden kätehen, virittäisin virren uuden kunniaksesi, Venäjä, veljien vapaudelle, vaan olen itse orja vielä, outo maassani isien, kiviriippa rinnan päällä, suukin suljettu minulta.»

Vastaa riemun raikahdukset: »Eikö muuta? Sitten sulle kohta aukee auvon ukset kovan onnen koetetulle! Katso! Katso! Vapaa olet, vapaa sinä, vapaa minä, polkuasi omaa polet, yhdytähän ystävinä.»

Jop' on uskoi Suomen kansa, kouraan tarjottuun jo tarttui, lieto luontui laulantansa, kaikkialla riemu karttui, kuuli hongat kummaksensa, kuinka lauloi maassa hallan kansa virttä vapautensa kerran kera vieraan vallan.

21/3 1917.

JUHLAVIRSI

Yleiseen kansalaisjuhlaan Kansallisteatterissa 25/3 1917.

Aron himmeän helmasta aurinko nous, kuin oikeuden juhlaan sen soi sotajous, se leimusi lempenä syntymämaan, se vaati koko maailman valkenemaan, ja vapautta, veljeyttä kansain se soi, se työmiehen rintahan toivoa toi, liki kansaansa liitti taas sotilaat ja keveämmin hengähti heimot ja maat; yli maanpiirin astuu nyt armeija työn läpi myrskyn ja kauhun ja kuolon ja yön, mut kasvoilla kaipuu ja uskonto uus ja sydämissä valtioiden vastaisuus.

Säde singahti maahan myös talven ja jään, sen sai sydänlähtehet lämpenemään, moni haavekin vainottu valveutui, viha väistyi ja kosto, mi nyrkkiä pui, ja kyynelsilmin ihmiset yhtehen sai, me kaunista unta vain nyt nähnemme kai, sama sallimus oikeutta antane ei, mi valtaherran valtikalla kaikkemme vei, ei lahjaksi elämäänsä kansakunta saa, sen vasta uljas uskallus valloittaa, ja kauniimpi kuin tuli tarjottu lie, on urholiekki uhman ja salamoiden tie!

Ei viel' ole meidän, min onnetar suo, sen omaksemme vasta työ, taistelu tuo, sua auta ei armo, jota ansaitse et, siks hukkaan sa vapautta huokaelet, mut nähty viel' ei aamua sen armaampaa, jos itseensä uskoo mun unelmaini maa, tää kansa on itkenyt, laulanut yöt, se täyttääkö päivän myös paahtavan työt, tään heimon nyt kourassa kohtalo on, nyt Kalevalan kansa on kahleheton, mut niin jos tahto taivahan on Jumalan, se hurmehin kastaako maan vapahan?

PEKKA SVINHUFVUD.

Hän tuomaripöydästä vietiin pois— hän, kansan mies, joka oikeutta säätää ja muillekin jakaa ties, ja oli kuin Suomesta sortunut ois lujin turva lain, väkivalta ja vääryys jäljelle jäänehet vain.

Hän tuomaripöytähän istuu taas— mut hallitsemaan, hän, oikeuden vartija, kalpa nyt kansan ja maan, hän valvovi siinä kuin harmaja paas, vakavarma niin, teräskatse kantava myrskyihin kaukaisiin.

Kun tuomaripöydässä istuu hän— ties Suomi sen, ties valkeat vallat kansojen oikeuden— valo on hän illankin himmenevän, tulenpatsas yön, jota seuraavat joukot hengen ja ainehen työn.

Kun äänensä tuomaripöydästä soi— liet päällä veen jylyn kuullut loitolla vyöryvän pauanteen— niin rauhassa maamies raataa voi, petos, vilppi vaan käy piiloonsa mustaan peittäen muotoaan.

Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas.

31/3 1917.

VAPAA SUOMI.

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, jylhä niinkuin jyske korven, soipa niinkuin kutsu torven, viepä luota lehdon, viidan virransuille vainon, riidan.

Eipä juokse jouten virta, suotta suihka laulun pirta, kertoo kevätvetten työstä, talven maasta, kansan yöstä, ottaa, ahmii yltään, altaan, luottaa heimon vapaan valtaan.

Kas, kuin kaikki pyörät pyörii, askar joutuu, joukot hyörii, kaikkialla taisto tuima, riemu työn ja riento huima; kesken myrskyn, kesken vahdon, seisoo paasi Suomen tahdon.

Vannokoon nyt mies ja nainen, kansan vapaan kansalainen: »Tahdon olla siinä myötä, missä tehdään Suomen työtä, tiedän suunnan, tiedän retken, totta löydän paikan, hetken.

Yhteistyöhön työni liitän, tuosta kaitselmusta kiitän, että antoi päähän järjen, jolla teljet tieltä särjen, murran muurit, auon aidat, ratkon vieraat pakkopaidat!»

Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, kaunis niinkuin kansan tarmo, armas niinkuin taivaan armo; missä kuljen, minne kaadun, tuon ma tunnen laulun laadun.

6/5 1917.

VAPAA VIRO.

Terve, Eesti, terve, veljet, terve, siskot Suomen sillan, terve, että murtui teljet, päättyi puhde pitkän illan! Taara auta kansaa kahta, jotka kaitsee Suomenlahta!

Kansa Kaupin, Lemmitynkin, kauan kestit, kauan kärsit, etpä kuollut, vaikka synkin mielin orjan leipää järsit, heilui heinä taikka olki maata vieras valta polki.

Niin ne saartoi saksan-linnat niinkuin raaka rautamyrsky, niin ne nyyhki Lindan rinnat niinkuin laulun laajan hyrsky, säilyi valtas pihtipieli, Eestin mieli, Eestin kieli.

Meillä ruotsi, teillä saksa, sama vihdoin tsaarivalta! Kertoa ei kieli jaksa, kuink' ei kuoltu maailmalta, riittää, että rinnan tiellä kohdataan nyt riemumiellä.

Yhtä ollaan veljesverta, puuta yht' on kanteleemme, yhteen kuuluttiin me kerta, siispä vapausliiton teemme, tasavallat kansan kahden poikki laajan Suomenlahden.

Vala suuri vannokaamme Suomen, Eestin Jumalalle, ettei koskaan meidän maamme enää mahdu sorron alle sortajankin sortumatta, muukalaisen murtumatta.

12/5 1917.

SUOMEN PARTIOVÄEN MARSSI.

Me vapaan Suomen vartiot maan vastaisuutta kannamme, me sille suunnan annamme, kun vanhain päättyy partiot, siks viivat, kulmat, kartiot me tarkallensa tiedämme, säät myrskyisetkin siedämme kuin vuoren harmaan hartiot.

Me turvaa tuomme heikkojen, me tuumimme, me toimimme, me oomme yhteisvoimimme myös suoja yhteisseikkojen, näin parvet siskoin, veikkojen kun kasvavat, kun karttuvat, maan vartioiks ne varttuvat ja surmaks Suomen peikkojen.

Me armahdamme, autamme, me emme pyydä hyötyä, saa saalista, lyö lyötyä ei kelpo keihäsrautamme, on laaja astinlautamme maailman santa raikuva, siks vapaa viel' on kaikuva tää laulu päällä hautamme.

ERÄS PANTHEON.

AKSELI GALLEN-KALLELA

26/4 1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä, myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

Europan, Afrikan emiiri! Vallata maat monet, taidetta huonoa tallata työs oli: kun sotavankkuris vyörivät, päällänsä mustat ja valkeat pyörivät.

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme, templimme, patsaamme, soittomme, laulumme kaikki nyt sinulle kantavat veroa: On osa niissä sun henkesi neroa.

PEKKA HALONEN.

21/9 1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy, kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien,

Ja suurta suutelemaan morsiantaan, yön vallatarta, Jupiter nyt käy, ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat vain hiljaisuuden sopusoinnut soi, syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat, jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu, maa merta, taivas maata heijastaa, maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu, ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, niissä yö, päivä yhtä pitkän määrän sai, elämä kaartui värein välkkehissä: Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

JEAN SIBELIUS.

8/7 1917.

Dityrambi.

Varrella Sääksmäen vienojen vesien, kohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä miettivi mies, silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, taivahan neiet huntuja neuloo, sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita, tummia tuntuja, maailman-aatteita muinahisuudesta, aamusta uudesta; kuiskivat korvaan miettivän miehen, loihtivat, laulavat sankarin tiehen kukkia, kumpuja houkuttavaisia, untenkin umpuja, kauniita naisia, suvi-yön lempeä, liljojen hempeä; soittavat säveltä toistenkin virsien, soittoa pohjolan hallojen, kirsien, talvien taikaa, revontuli-aikaa, vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja, valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja, maineita turhia, sielujen murhia, ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa; näyttävät elämän kaaret ja pielet, maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää, kauas ja kauemmas henkensä entää, honkien huminat heimojen laulut, luonnon ja elämän kirjavat taulut taipuvat yhteen yksilön mielessä, kaikuvat uudessa, oudossa kielessä, helkkyvät ijäistä ihmettä monta, kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee: hulluksi luulee miehen, mi miettien valtoja viettien kaikessa katsoo vertausta vaan, jättää jo suuren, kukkivan maan, sentään ei seppeltä kulmiltaan.

»Minne on ties?» monet äänet ne raikuu. »Käänny jo mies!» monet kansatkin kaikuu. »Et mene eespäin, taapäin sa kuljet, onnesi, maineesi tiet, ovet suljet, suurt' olet tehnyt, suuri sa lienet, kunnias kuulun nyt hautahan vienet!»

Saavuta äänet ei etsijän korvaa, sointuja uusia sielunsa sorvaa, lauluja armaita auringon lasten, kukkia, kulmilla autuuden kaste, soivat kuin heleät, hohtavat kellot, kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot, läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet, taivahan kullassa lehdot ja virvet, sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut, valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien, mestari menneiden, kauniiden kesien, muinahisuuden, Suomenkin uuden!

VILLE VALLGREN.

15/12 1915.

Niin, Ville Vallgren! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana, Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok' ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s——naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria—niinkuin meillä— mut enempääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, niin jätit saapuessas kotihin.

Rakensi Ranska jo sun voittokaares, Parisin tähdet loisti taivollais, kuin Robinson sa itse asuit saares, lie ollut sullai omat Perjantais, me tiedämme vain, että tulit, taas maan tämän lapseksi ssuit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän tietä kulkemaan, näen siellä mä sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgren! Mitä täyttänetkin, sun kauttas kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi!

KASIMIR LEINO.

17/9 1916.

Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne, missä on mieli musta, polku yöllisin, yksinäisin, talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, päivä paistavi, ruusut puhkee, kaartuu kattohon templi uhkee, pyhät nousevat maasta pylväät, laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan unten suurien urhon vaivaan, kaartukoon elo kaunein hälle, elämän kauneuden etsijälle, jok'ei tinkiä tainnut, joskaan haavehensa ei täyttyis koskaan!

ROBERT KAJANUS.

2/12 1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit taiteesi taistoissa, ja varmennuit. Päämääräs suora oli päivänkoittoon. Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon, itävän nähdä nuoren siemenen, maan yli lainehtivan laihojen. Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit: sydänten sillan maassa rakensit sävelin, jotka kohtaloita tietää tään karun maan, tää kansa min sai sietää… Ja katso! Suomen hongat huminoi ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret, ne vedit poikki nummen paatisen. Vihisi sulle vastatuulten virret, et vaipunut, vaan nousit nostaen. Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa, sun koskaan uupumaton uhraukses, sun koskaan vankkumaton vakaumukses, valoisa toivos vastustenkin takaa, miehuutes, milloinkaan ei epäilevä, iloa ympärilleen säteilevä, kohotti korkeaks sen aatteen sijan, min sulle sääti sielu taiteilijan.

Kas siinä ritar-aseet, joita käytit, kun tietä Suomen säveltaiteen näytit! Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa. Olentos pyhäkössä, missä salat on aartehes, Sa missä säihkyt, palat, ylinnä riemun vapaa liekki lyö kuin helkavalkee, jot'ei voita yö, kaikelle päällä maan mi uljast' on, suurtyötä, joka kestää tappion, mi Luojan luonnossa on nuortuvaa, ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu, veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu, maat, metsät, joissa päivä himmentäy. Iloitset kedon kukka-ihmehistä, jäät niiden eteen kauan ihaillen, saat ilon yrteistä sa pienimmistä, ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki, sen viisas askar ja sen vilkas henki, vain kultakuoriainen vihreä, mi huomaamatta ruusun-lehtiin hiipii ja nopeaan sen kukkeuden riipii, saa sulta äkkisurman säälittä. Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä mi tietoisena kotirantaan lyö, kun kultapilvet iltaretkellänsä mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen, min luonto malliks ihanteelle luo, sen milloin kätkee alle aamunkasteen, taas kukkakuusin korkein ilmi tuo, tok' enin Päivää lemmit, alkutulta Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa— saa Zoroaster-palvelun hän Sulta. Voit kuulla värähdyksen jokaisen, mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan, sävelmään vyöryy aina valtavampaan ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden, miss' soi: »kaikk' ihmiset on veljiä», kuin sinkois laulu enkel-siivillä. Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan, miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan sen runsauden suonenlyönnit parhain sanovat julki salat tähtitarhain…

Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen, se raikuu takaa oman rintas uksen, sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan: Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan! Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy, se mielessäsi miettivässä päilyy; ajattelijan kauneus-elämää alaista elät, suurta, kiihkeää…

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjahansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa— jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjoituksesta muodostettu.)