MAININKEJA.
Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.
Vanhenin vuosia kuukausissa.
Mistä sen saatan tietää?
Siitä että jo suuttumatta
voin loukkauksia sietää.
Siitä, että on mieleni murhe mun suurempi tunteeni tulta, että jo kiellän itseltäni, mitä ennen en kieltänyt sulta.
Pitkät, kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus— kuolema tunkiolla.
Merkitse mulle ei enää, mi muille, ei mulle se merkkitapaus, ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta, vain sieluni ijäinen vapaus.
OUDOT.
Outoja ollaan ja oudommiksi ain yhä käymme. Miks, ah miksi?
Tuskin sa muistat enää mua, tuskin ma ymmärrän enää sua.
Sanat on saanehet toisen mielen, sydän on oppinut oudon kielen.
Kauan vierailla ovilla ollen olemme tullehet turmiollen.
Sulta mennyt on mieles herkkä, multa kuihtunut kevään kerkkä.
Leiki et enää, et enää läiky, mulle ei taivahankaaret väiky.
Etsimme toisesta itseämme, entistä, kaunista elämätämme.
Et sinä löydä enkä minä.
Käyt niin minulle sääliksi sinä.
Suuri, summaton, tuhma lapsi!
Etkö näe, jo harmeni hapsi?
Etkö näe, jo elämä meni, nuoruutes ja nuoruuteni?
Emme me toistamme koskaan tapaa.
Ah, mikä vaiva: olla vapaa!
Ah, mikä tuska: tuntea, että elämme, kuolemme kyynelettä!
KAKSI KÖYHÄÄ.
Ääressä takkavalkean me kaksi turvatonta, sill' aikaa kuin on ihmisillä niin monta turvaa, monta.
Ääressä takkavalkean me kaksi koditonta, sill' aikaa kuin on maailmalla niin monta kotia, monta.
Tiedätkö, sentään en vaihtaisi ma elämääni tätä: jos sinne ma vieraihin vietäisiin, mun siellä tulisi hätä.
Tulis hätä mun sieluni siveydestä, sen vaikka ne muuksi sanoo, tulis tuska olla kerjäläinen, mi almuja pyytää ja anoo.
Ja sentään ma annan ja annan vain, vaikk' ei sitä ihmiset huomaa, suon alati sielusta, mielestäin vain runsautta Luojan luomaa.
Ääressä takkavalkean me mieronköyhää kaksi; joka päivältä, joka vaivalta sa käyt mulle kalliimmaksi.
Ääressä takkavalkean me ruhtinaallista kaksi; jos maailma ei sitä huomaakaan me teemme sen rikkaammaksi.
Me teemme riemusta rikkaammaks ja kaihosta kauniimmaksi; ääressä takkavalkean sua suutelen kerran ja kaksi.
Sua suutelen, itken ja iloitsen ja tuumin: hän kaikki kantoi; hän voi mua sietää tuokion, siks ijäisyyden hän antoi.
SUVI-ILLAN VIENO TUULI—
Suvi-illan vieno tuuli huokaa vuoren alta, hongikon polkua hopeoipi kuuhut taivahalta.
Hiljaa huojuu korven honka, kaukana käkö kukkuu, vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu.
PAISTA, PÄIVÄ!
Paista, päivä, köyhän päivä, paista päälle päivän lapsen, siniviitojen välitse; paistat päälle yönkin poian, halki mielen hallaisenki, keltalehtien lomitse.
Paista päivä, suuri päivä, paista suurta sunnuntaita saarelle suven ijäisen; paistat työnkin paahtajalle, elon arki-askareihin, joista voimani väsähti.
Paista, päivä, lämmin päivä, paista mulle, paista muille, koko kylmälle kylälle; anna mulle uusi usko, muille armas aamurusko, enin orjille elämän.
TALVINEN TARINA.
Tuo tiainen, lieto lintu, se hyvin vilussa viihtyi, sentään kaipasi sisälle, ihmislieden lämpimähän.
Tuo kanarialintu kaunis se hyvin sisällä hyötyi, sentään kaipasi ulomma, luonnon laajan laulupuille.
Toinen toistansa rakasti, toinen toisen maailmoita.
Tuo tiainen, lieto lintu, usein istui ikkunalle, kovin ruutuhun koputti; niin kerran sisälle pääsi.
Tuo kanarialintu kaunis näki akkunan avoimen, sen takana talvipuiston; uskalsi ulos jo tuonne.
Tavannut ei toinen toista, oli kurjat kumpainenki.
Tuo tiainen, lieto lintu, iski päänsä ikkunahan, maahan kuolleena putosi.
Tuo kanarialintu kaunis kiinni jäätyi oksallensa, kuolinvirtensä viritti.
Rakastivat toinen toista.
SYDÄN-YÖN LAULU.
Kaikki on käynyt niin kummalliseksi; uutta en enää ma uskoa keksi, laulan ma siks, mitä ennen ma lauloin, kun ijän kultaisen impiä kauloin, mietin ma taapäin, taapäin ma taivun, muistojen muinaisten helmahan vaivun,
Uskoin ma ennen ihmisten sukuun, nyt olen joutunut tähtien lukuun, jotka ei aattele, jotka ei tunne, kiertävät, muistamatta mistä ja kunne, kohta jo itsekin unhotan elon, jään vilun valtaan ja jäätävän pelon.
Mulla on pelko, ett' oon jo kuin kuollut, että se Minä, jok' on riemuinnut, huollut, kärsinyt, lempinyt, työtäkin tehnyt, joskus jo ammoin on hautansa nähnyt, tunne en enää itseä, muita, laulelen muinaisen ajan lauleluita.
Näinkö käy kaikille? Siinäkö satu? Niinkö on lyhyen elämämme latu? Niin! soi yltämme, altamme kuoro; mutta se, jolle jo sattuvi vuoro, painavi päänsä kuin tehnyt ois murhan, tuomiten turhaakin turhemmaksi turhan.
Yhtä en sentään ma laulamatta jätä, en sydän-yötäni yksinäistä tätä, missä mun ympäri suitsuvat soihdut, muinaiset niinkuin muistojen loihdut. vaikka ne oiskin vain virvatulta, saakohot virteni viimeisen multa.
Huomaanhan, että jo kaikki on toisin; mutta jos harmajapääkin jo oisin, nousen ma vieläi laill' elon aaveen, kuulutan kunniaa helkkyvän haaveen, kuink' oli kaunista uskoa kerran kukkahan kauneimpaan elon Herran!
Maaria, Maaria, ah, emo Luojan! Löysin sun luonasi turvan ja suojan, näin sinut ihmisten joukossa täällä, lemmin ja lauloin pilvien päällä, siksi kuin itsekin haihduin ma pilveen, unhotin kaikkeni kuin unen ilveen.
MIELITIETYLLENI.
Tiedän, tiedän, mielitietty, miksi luotain läksit pois: kova, kolkko, lämmin, vieno kuinka yhteen soida vois?
Sentään tässä sydämessä asuu itse aurinko, vaikka pohjan pilvet, hallat kaihti siltä kasvot jo.
Voi en kantaa kämmenellä enää esiin sydäntäin, piilotan sen sinne, missä mietin ypö-yksinäin.
Liekö lemmen aika mennyt, kosk' en vihata ma voi, vaiko tuska valkeaksi muinen tumman mielen loi?
Paistan yhteis-ymmärrystä yli kaiken kauniin maan, elon ulkopuolla itse, elämää luon maailmaan.
Taikka jos ma vielä virkan: elän, vaikk' en entinen, elän tähtein tuollapuolla, tunnen kauhut tyhjyyden.
Mutta myöskin riemut, hurmat, joist' ei tähdet tietää voi: heill' on pakkokierto, mulla vapaus, jonka taisto toi.