ERI TILAISUUKSIIN.
VAPAUS!
Oikeuden marttyyreille omistettu.
Jos on suurta tehty missä, sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla; kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman.
Vapaus, sana meille soipa Vainon virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, mutta elää vapaa henki halki Suomen surujenki.
NELJÄS KÄSKY.
Kalevala-päivän johdosta 28 p. helmik. 1914.
Kaukana, kaukana
kansan on syntymäjuuret.
Tuskin isää, äitiä
muistavi kukaan,
varsinkaan jos ei
ole olleet ne suuret,
jos eläneet vain korvessa
kontion mukaan.
Kaikk' unohtuu;
myös kansojen kauneimmat virret,
Pois lahoaa
kodin yhteisen korkeimmat hirret;
jäljelle jää
vain vaistojen yhteisten touko,
Väinölä, jonka ei urhoa
ampune Jouko.
Korvesta tultiin,
kuultihin myös kodin kuusta,
kauniimpaa ei laulua
laulettu koskaan;
ei runo raiu
nyt pyhän pihlajan puusta,
raikuvi myrskyjä
rautaisen vuossadan, joskaan
emme me ijäti
inhasti uskoa saata,
ettei kauneus
kerran kaitsisi maata,
sois pyhä virsi
vieläkin henkisen mahdin,
sois yli tykkien jyskeen
ja ratsujen tahdin.
Untenko kansa?
Siinä me uskossa kuollaan.
Ei meitä auta
höyry, ei sähkö, ei lento.
Siinä me surraan,
siinä me huomenet huollaan,
siinä on myös vesa toivomme
kultainen, hento.
Muistako sitten
jälkehen jäänehet liemme
vai muut meistä,
sen uskon me hautahan viemme:
ei sovi ihmisen
olla ihmisen herra
muulla kuin hengellä vain,
kuin Väinämö kerran.
Hulluuden kansako?
Sitten on elo turhaa!
Sitten ne harhausi
taatot ja taattojen haaveet!
Mutta niin kauan
kuin on väkivaltaa ja murhaa,
kulkeva haudoilla
on esikansamme aaveet,
etsien vieläkin
virttensä armasta aikaa,
lempeyttä luonnon
ja tahtonsa valtiastaikaa,
soittaen korviin
maailman mahtavienki
korkeutta, jolle
outo on tään ajan henki.
PROLOGI.
Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7/4 1914.
Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma muistan kultahetket, kaikki kauniit hengen retket, jotka meille muille soitte, elämän kun aateloitte, teitte ihmisistä taulut, kaiutitte kauniit laulut kuulla yksinäisen mielen, riemuita myös kotikielen.
Silloin oli onni elää!
Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.
Herää sukupolvet uudet, valkenevat vastaisuudet suomalaisen hengen lennon, myöskin taitehemme hennon; olkoon heille helpompata käydä tämän työmme rata, syödä leipä leveämpi, kantaa kuorma keveämpi.
Mitä vielä virkkaa voisin?
Taitehesta tarinoisin, siitä, jok' on sydämissä, miljoonissa ihmisissä.
Mitä auttais neron aivot, ellei oisi kultakaivot täällä, tuolla, kaikkialla, joka kylmän kuoren alla? Sinne, kumppanit, me käymme, viemme virret, sinne näymme, ihmisien uskoon uuteen, ijäisehen hiljaisuuteen.
Mik' on nykyhetken usko? Aamun vaiko illan rusko punertavi päämme päällä? Tuot' ei tohdi virkkaa täällä. Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme.
PÖYTÄLAULU.
Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa kaikista töistä, niin elon päivistä kuin elon öistä. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro, siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro, kiitämme päivää, kiitämme kuuta, myös kodin armahan pihlajapuuta. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa, naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa, ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret, olkohot vaimomme vanhat tai nuoret. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!
Viimeinen vihdoin on veikkouden malja, olkohon eessämme viini tai kalja, yhdessä istuen oomme me vahvat kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat, Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!