MIEKAN TARU.
Oli miekka vanha mun taatollain, vain tylstynyt virkakalpa, mut sentään vartia Suomen lain, siis arvoltaan ei halpa.
Se kulkenut isästä poikahan oli suvussa vuosisadat, monen rastinut tuomarin toiminnan ja rauhan miesten radat.
Taru kertonut polvesta polvehen: ol' ennen se taistomiekka, kun maassa soi sota hurmeinen, monen ruskotti rannan hiekka.
Ja virkkanut, viel' oli tarina tuo: kunis vankkana hoidat virkas, sinis rintasi sinulle rauhan suo, terä säilän kiiltävi kirkas.
Mut maassa kun väkivalta käy ja sorto ja surma uhkaa, ei missään toivon tähteä näy, vain rikosta, saastaa ja ruhkaa,
ja voimaton kun on oikeus, ei lakia kuuntele kukaan, ja mielet valtaa ahdistus— on miekan mieli sen mukaan.
Se silloin uhaten leimuaa kuin urhojen mieli jalo, mut punaiseksi se purskahtaa kuin surma ja kylien palo.
Tuon tarinan eilen mä muistin, kun ma kalpahan katsoin kerta. Yhä tuota katson ja kauhistun: se ruskottaa kuin verta.
Keväällä 1917.
VELISURMAAJA.
Mistäs saavut, myöhään saavut, poikani metsämies?— Isänmaan illasta, erämaan aamusta, äitini lempeä-lies.
Miksi niin kasvosi kalpeilta paistaa, outo on äänesi, laps?— Paistoi hangilla kuoleman kuudan, valkeni poski ja haps.
Miksi niin rintasi raskaasti huokaa, suihkaen suonesi lyö?— Hiihdin mä kilpaa hiisien kanssa, ympäri surma ja yö.
Miksi niin silmäsi tuimasti tuikkii, autio otsasi on?— Vilkkuivat vinhemmin taivaalla tähdet, tuomarit turmion.
Minne on jäänyt sun luontosi lempee, hellyytes herttainen?— Sauhun kentille, kauhun kentille, valtahan vainajien.
Syöksyikö vieras syntymämaahan, kansaako kaas vihamies?— Ei, oma heimo herjaksi muuttui, oma oli orjuuden ies.
Nousitko vastaan sortajavaltaa, kun sotatorvet soi?— Lasken lautsalle raudan raa'an, veljien verta se joi.
Voitonko liet vai tappion viesti, saata et ilosanomaa.— Itkeä ikäni tahtoisin, vaikka vapaa on kansa ja maa.
Auta, armias! Rikki on rintas, hurmeesi huppeloi!— Sain ma itsekin surman iskun, kuoleman kellot jo soi.
Kaikkiko kadotan lapseni armaat, taasko on taistohon ties?— Lähtevi rauhaan Tuonen rannan poikasi murhamies.
Heitätkö äitisi raukan ja rakkaan, myös pyhän syntymämaan?— Kohisevat korvaani Manalan kosket, siellä ma saan isänmaan.
1918.
VAPAUDEN TEMPPELI.
Kuin airuet Taaton taivaisen, kointähdet korkean aamun, palas Suomen joutsenet jälkeen yön, jään, hallan ja hirmujen haamun, haki muinaista metsälampeaan, sen laineista laulun saarta, näki siellä nyt temppelin valkean päin pyrkivän taivahan kaarta.
»Tuo meille on mielehen!» joikuivat nuo joutsenet auringon kullan, »tuo varmaan on temppeli Vapauden, sen laatinut lapsi on mullan, se että ois merkkinä meillekin, mihin päätyä pilvien tieltä, kun Rakkaus korkein koskettaa polon pyydettä, miettijän mieltä.»
Ja koskena toivojen korkeimpain, valomyrskynä luomisen valtain, alas laski ne lampehen kimmeltävään kivin kallein, marmorikaltain, voi, silloin, voi, veri punainen yli purskui puhtaiden kaulain, kohos korkeuden vieraat siivilleen, pois läksivät laulua laulain:
»Ies konsana kirpoa kansan ei, ei erkane orjuus maasta, min järvillä huuruu hurmeen yö, min mielissä sääli ei haasta, sen turhia templit on Vapauden, sen julmia juhlien hurmat, kun alttarin äärillä ähkyy vain veriteurahat, veljessurmat.»
Soi virtensä vitkaan vaikertain, pois haipui tähtien tarhaan, mut oli kuin myötänsä vienyt ois se vapausriemumme parhaan. Ja kuule! kuin kuorona vankien soi kalske nyt kahlerautain, ja Vapauden temppeli vaipuu pois, sen paikalla paikka on hautain.
31/5 1918.
PERMAN PÄIVÄ.
Eversti A. Sihvolle omistettu.
Ajat ammoiset mieleen muistuu nyt, tuhatvuosien häipyy häivä, moni tarina päättyi, päättynyt ei vielä Perman päivä.
Ja muisto Aunuksen autuaan lie muille vain tyhjä lehti, mut meille, lapsille laulun maan, sydänjuuriin se syöpyä ehti.
Ken kuuli soutaen Laatokkaa, miten lauloi sen laineet surren, hänen sielunsilmissä kuumottaa vain valkamat vainopurren.
Ja kuulitko Kuutamolahdellai, miten kilisi kirkonkellot, saman tuskanhuudon sa tunsit kai kuin Hurtan ja pajarin pellot?
Siks siitä jos nyt taiston tie, jos Vienan virroilla souto, ei varmaan se Sammon ryöstö lie, vain korkean kotihin nouto.
Ja viita jos soi sotakirvehin, kun Uhtuan urhot viiltää, ne tuovat vain tarun takaisin, joka aikakirjoissa kiiltää.
Näät Jumalan temppeli tenhoinen oli saaressa virran vinhan, kuvan poluilta maljan kultaisen vei heittiöt herjan inhan.
Ja upposi Perman kunnia kuin aurinko Vienan vesiin; tuhat vuotta on uinunut aalloissa, nyt uutena astuu esiin.
Nyt säihkyvi säilin ja tapparoin, mitä heimonhenkenä säilyi, mikä kaikui lauluin ja kanteloin tai kyynelhelminä päilyi.
Nyt Jumalan temppeli tenhoinen on rinnoissa Suomen nuorten, kotikansan lempenä leimuten kuin valkeat helkavuorten.
Tuon tauonnut temppelin taika ei, ei loihditun maljan mahti: sen muinoin ahnahat jaarlit vei, nyt valpas on Perman vahti!
1918.
VÖYRIN MARSSI.
Missä marssi Vöyrin koulu muistaa Ristiina ja Oulu, Pohjanmaat ja mantereet; kuinka kuului Suomen usko, kertoo Ruoveen rantain rusko, Tampereenkin tantereet.
Missä vaara suurin saarti, siinä nähtiin Vöyrin kaarti, kaikui jääkäreiden työt; harvoin maattiin, harvoin syötiin, päivät päälle käytiin, lyötiin, seistiin vartiolla yöt.
Monta Hämeen hankiin haipui, Messukylään kylmään vaipui, monta Kurun metsät vei. Aina eespäin! käsky kaikui. Voittoon, kostoon! korvet raikui— taikka kuoloon, taapäin ei!
Kunniata kaatuneille! Hetki vannoa on heille kautta kauniin synnyinmaan: Sen jos vapaus vaipuu milloin, nousee Vöyrin kaarti silloin, taasen meitä tarvitaan.
1918.
SAKSAN KUMPU.
(Sankarihautaa Helsingin Vanhankirkon puistossa katsellessa.)
Lempeät lehtivi puut, miss' uinuvat sankarivainaat, vartio äänetön tuo järvien, metsien maan; taivahat leimuavat, punapilvihin aurinko vaipuu, kohta jo kattavi veet valkea, varjoton yö, yhtäpä kultailee yhä kumpua pohjolan päivä, päällä sen karkelohon kulkevi ilta ja koi; helkkävät ihmisen hengessä noin ilot, muistot ja toiveet, sieluissa kansojen myös kantelo korkeuden, kauniimmin kaiu se ei kuin kaikuu se hetkenä Herran, kun veriliittohon käy veljinä kansoa kaks, kumpikin uljaat, uhraten maalleen poikansa parhaat, toinenpa uhraten myös onnelle vierahan maan, siks sinä ilmoisna ei ikän' unhotu heimossa Suomen kalleus kunnahan tään: kansojen kiitollisuus. Nukkuos rauhassa siis, sinä Saksan sankarijoukko, ympäri kumpusi tään Saksa ja Suomi on yks', ette te turhaan tullehet, ei mene muistonne hukkaan, vuossadat kertova on maassamme maammo ja laps', kuinka se kuitattiin se Saksan kunniavelka, hakkapeliittojen tie, Kustaa Aadolfin työ puolesta aattehen, vapauden, pyhän yksilö-uskon, jonk' oli vain kotimaa teillä ja meillä, mut ei muualla: milloinkaan ei maksettu kansojen velkaa kauniimmin, kirkkaammin kuin te teitte sen nyt; kiittää Ruotsikin sais, mut ellei kiitä, se jääköön, on Viro kiittävä viel', Aunus ja Inkerinmaa: ei sinä ilmoisna ei ikän' orjana astu ne maataan, joiden puolesta vuos tään jalon hurmehen vuo.
27/7 1918.
VIRON VIRSI.
Marssii miestä niinkuin peistä, yksin, kaksin, monta rinnan.— Minne matka miesten nuorten? »Liepehille Paidelinnan.»— Paljon lähtee, harva palaa!— »Tuota tutkineet me emme, niinkuin Lappi loihtulauluin, tapparoin me taistelemme.»
Vuoksi synnyinmaanko taisto?— »On nyt vuoksi veljen oman, mutta myöskin vuoksi äidin yhteisen ja onnettoman.»— Eikö äiti teille Suomi?— »Löysimme sen laajemmalta, takaa Vienan, Suomenlahden, Peipusjärven rantamalta.»
Kenpä kurja kyntää tuolla?— »Kyntää Suomen suuri suku, jonk' on aavat hengen alat, jonk' on laaja lasten luku.»— Eikö suojaton nyt Suomi, kun sen poiat parhaat läksi?— »Täten Suomen suojelemme, teemme verin tiettäväksi:
Suur' on aika, tuntureilta kajastaa jo päivänkoitto. Yhtyy Väinön heljä heimo, veljet: kuolema tai voitto! Vast' on Suomen kansa vapaa, kun sen vapaat laululehdot, kun sen kuuluu kunniassa haavehien haudat, kehdot.»
Lähtekää siis Luojan nimeen kodin rakkaan rantamilta! Itkenemme teitä niinkuin itkee kasteen kesä-ilta. Vuosisatain toivot teitä seuraa: Suomi suurentakaa! Sentään muistakaa tuo yksi: vaino voi myös tulla takaa.
9/1 1919.
NUORI SANKARI.
Hän nuor' oli, mieheksi mainittiin— veriruusut nyt haudalla itkee— oli outoa laatua viisautens: hän Viroon matkusti, ei hän lens' se ollut ei hänen matkansa ens'— orjantappurat Onnetar kitkee.
Sen tunsi Saksan kuin Vienan maa— veriruusut nyt haudalla itkee— ett' oli hän valtias vuosiltaan, nous kunniaksi hän kaiken maan, hän taisteli, kaatui kauneuttaan— orjantappurat Onnetar kitkee.
Taru, laulu seppel on sankarin— veriruusut nyt haudalla itkee— kun näin hänet, käärehet peitti pään; kuustoista täytti hän eläessään, hän, meitä viisaampi mieleltään— orjantappurat Onnetar kitkee.
1919.
KENRAALI MANNERHEIM.
Hän ratsasti armeijan voittoisan päässä, oli aurinko uus hänen otsallaan, kuin kruunu se kimmelsi tuiskussa, jäässä, kuin leimaus se lens yli yöllisen maan. »Mikä on tuo?» jo tiedusti toiselta toinen. Kävi kansassa vastaus kuin vavahdus: »Ilon itkulta tuskin sen tuntea voinen, mut luulen, mut luulen, se on Vapaus!»
Ja kussa hän kulki, siell' ihmiset suli, sydänlähtehet läikähti, korkeni koi, kuin juhla hän halk' elon harmajan tuli, sotatorvet ja rummut ja karkelo soi, maa vapauden ruusuja kukki, mut eipä vain ruusuja, ruskotti kukkeus uus: hänen jäljissä lainehti laiho ja leipä ja lempeys ja miel'alan aatelisuus.
Kuin kointähti Suomen hän taivaalle nousi, kuin ehtoon ei tähtensä sammuva lie, maan tään hän on kilpi ja kalpa ja jousi, kuin kulkeekin Salliman sankean tie; kuin lyöneekin aikojen lyijyiset laineet, kuin rautainen kaartuukin kansojen yö, on vuossadat virkkava maailman maineet, mikä tääll' oli Valkean Kenraalin työ.
29/7 1919.
KARJALAN SUOJELUSKUNTIEN MARSSI.
Laelta vaarojen lakkapäiden ja virtain varsilta miestä käy, kuin juhlajuoksuun on kiire näiden, vaikk' kainalossa ei kannel näy, ne rientää ryhmihin, joukkueihin, kiväärit liittyvät kivääreihin.
Ja niitä välkkää kuin tulta: tuolta yks soutaa aaltoa ankaraa, tää pitkospuitansa pinkoo suolta, tää laakson polkua poimettaa, näin kasvain, karttuen armeijoiksi käy valtakunnan he vartioiksi.
Se nousee, Karjalan kansa vapaa, kun uhkaa orjuuden uuden yö, se tahtoo suojata Suomen tapaa, se Suomen oikeuden eestä lyö, kuin sähkö silloin se ilman lataa, sen rauta iskee ja rakeet sataa.
Ja kuulkaa! Haastavat urhoin haudat: »On vapaus ainoa aateluus! Ne silloin katkesi kahleraudat, kun luotiin Karjalan kannel uus, kun alta Ahvolan, Raudun lunten nous ruusut ruskeat sankar-unten.»
Käy kansan nousu, käy kansan myrsky kuin Vuoksi valtava voimassaan, käy vaahtoon Laatokan laajan hyrsky, soi virttä Aunuksen, Vienanmaan, ja suulta suurtuvan Suomen Nevan se korjaa Inkerin koitonevan.
Syksyllä 1919.