RAUHAN VOIMAT.
TYÖN UHRIEN LAULU
Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta, mut päämäärä ei, johon taistellen hän pyrkivi puuttehen alta, se kaukana on, on loppumaton rata kultainen Rakkauden auringon, tie, täydellisyys, mitä pyhintä pyys kevät kerkee ja kypsytti sydämen syys—
Työ, kunnia korkein ihmisen, myös voima ja voitto ja valta!
Työ synteimme vuoks muka säädettiin, me siunaukseksi sen teemme, kun yltävät määrihin ylhäisiin sydän, järki ja jäntereemme, kun muistamme vain, mihin matka on ain ja taistelu tahtojen leimuavain, mikä tarkoitus tien läpi helteen ja hien ja hehkunta hetkien kiirehtivien—
Työ synteimme vuoks muka säädettiin, sen siunaukseksi me teemme!
Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii, mut tunnon myös yhä tuimenevan tekijältä sen valmius vaatii, työ kartuttaa, työ vartuttaa, työ vain yhä vaikeemmin velvoittaa, kunis maahan lyö tekijänsä työ, mut ympäri vaaksan jo valkeni yö—
Työ muuttavi muodot maailman, myös laajemmaksi sen laatii!
Työ, veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden, yli maanpiirin yhtyvät miljoonien kädet, mieltehet uskon jo uuden, kuka kouransa suo, kuka tiedolla luo, kuka ammattitaitonsa tarkimman tuo, kaikk' kiirehtäin ajan aamua päin, päin valkeutta vuorien kimmeltäväin—
Työ veljeys, siskous ihmisten, side onnen ja onnettomuuden!
Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä, vaikk' kuulu ei varjojen askelehet, me astumme aukaisten yötä, me kuljemme kuin uni unhotetuin, mut singoten uskomme silmin ja suin: työ voimamme vei, mut voittoa ei, min lautuvi latva työn lapsillei—
Työn uhrit, me vainajat varhaiset, myös lienemme liitossa myötä!
VALKEA VAPAHTAJA.
Meksikolainen legenda.
Hän saapui, hän neuvoi, hän hallitsi heitä, lait laati hyvät, somat siroitti tietojen, taitojen jyvät, näin viittoen valkeuden Jumalan teitä hän edellä kulki, Isän korkean tahtoa julisti julki.
Ja valkea hän oli varreltansa kuin poutapilven on hohto tai kirkkaus on hopeakilven, sini silmien oli—niin kertoi kansa— kuin meri, min rintaan kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.
Mut illalla kerran hän ihanimmalla; meni valkamahan ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan hän kirjoitti kaislalla kahisevalla helohiekkaan rannan ja virkkoi: »Nyt aarteeni viimeiset annan.
Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi, ma mistä tulin, mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin, mut kerran on aaltoja halkova haaksi päin maanne rantaa, mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.
Ja teille he uudet jumalat tuovat mun kaltaiseni, mun vertaiseni, mun valtaiseni, ja maastanne uuden he Eedenin luovat; jos käskyt nämä te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.»
Hän purjehti pois, meni merien teitä; kovin kaipas kansa kuin parhainta, kauneinta olemustansa. Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä ja riimut rannan— mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!
Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka: kas, viikot vieri, monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri; jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka, ja niinkuin vaha suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.
Ja niinkuin Niniven lapset he tuli. Mut kaipaus säilyi, mi kauniina kansan sielussa päilyi; he heimojen vieraiden verehen suli, mut illanruskoon he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.
Niin kerran aamulla armaimmalla tuli miehet oudot, soi aavalta huudot ja airojen soudot, näki kansa sen mielellä arastuvalla, tarun täyttyvän luuli, esivanhemmilta min kerran he kuuli.
Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet, mut julmat, kovat kuin kansan poljetun kohtalot ovat, tuli sorto ja sortajan armottomuudet ja raakuus ja rauta ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.
Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu. Se kulkee merta kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta; ja laineet nousee ja laineet vaipuu kuin ihmisrinta, mi itkevi unelmataan ihaninta.
1917.
KUTOI KANGASTA ELÄMÄ.
Z. Topeliuksen 100-vuotisjuhlaan 25/1 1918.
Kutoi kangasta elämä taruloimin, taikaniisin, polki auvon polkusimin päivän nousevan punassa.
Kaaloi lapsi katsomahan, silmät suurina kyseli: »Kelle kultaista kutonet, helmellistä helskyttänet?»
Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kultapaidan mielen kulkevan kuvista, omantuntosi oraista, iloista isän ja äidin.»
Kuuli lapsi kummastellen.
Ja ne katsoi kaikki peikot korven louhien lomasta, ja se pelkäs, poika pieni, polkuansa piipertäissä; puut puheli, kuuset kuiski, hongan-oksatkin osoitti erämaihin eksyvätä, saloja samoavata! toki tähti tietä neuvoi, opasti kotihin koivu, haltia hyvä talutti kotilieden lämpimähän.
Kutoi kangasta elämä kuudanloimin, kukkaniisin, polki unten polkusimin Lapin lyhyessä kesässä.
Mies nuori kyselemähän: »Mitä suihkit, sukkulainen, suihkitko suruja lemmen vaiko sankarin satua?»
Vastasi vakava vaimo: »Helskytän hopeapaidan sulle hehkusta sydämen, synnyinmaalle sykkiväisen.»
Nuori uskoi ja uneksi.
Ja ne hehkui, hengen miekat, taivonkaaria tavaten, Ja ne uhkui, unten purret purppurata kaukomaiden, veet sinerti, maat viherti, ilman lintuset liverti, suut sadat suruja lemmen, tuhannet tarua urhon, joka itsensä unohti, muisti vain isien maata, kohotti kotoisen kansan mainehesen, kunniahan.
Kutoi kangasta elämä vaskiloimin, valtaniisin, polki vaivan polkusimin synketessä syksy-illan.
Katsoi miesi miettiväinen: »Mitäpä kutonet, kumma, täyttymystäkö tekoni vaiko tarmon taittumusta?»
Vastasi vakava vaimo: »Kudon ma kuparipaidan sulle pelvosta Jumalan, jota ei katehet kaada.»
Mies suori sotisopahan.
Ja ne viuhui, viimat kaikki vasten valtaisan povea, ja ne kalskui, kalvat kaikki vasten sankarin sydäntä, ja ne päätyi, arkipäivät, työn pitkän pimeät hetket, epäuskotkin elämän, oman voiman voipumukset, vaan oli ylempi voima, joka johti eksyvätä, näytti tietä, täytti tähkän, salli heikon heilimöidä.
Kutoi kangasta elämä rautaloimin, loppuniisin, polki kuolon polkusimin hallan harmajan tuloa. Vanhus katsoi kaihomielin: »Tuoko on tulos elämän, päätös päivän kaunihinkin?»
Vastasi vakava vaimo: »Kudon sulle kuolinpaidan armosta Isän Jumalan, parahasta palttinasta.»
Vanhus valkea nukahti. Vaan ei mahti maahan mennyt, lauloi latvoissa petäjän, kuiskeessa kotoisen kuusen soipa Suomen on saloilla, vierillä tuhanten vetten, ilona isän ja äidin, neuvona pojan ja neien, lauluna Suvannon lasten, taikana teon ja tarmon synnyinmaamme sykkiessä, armona Isän Jumalan kuolon portin kuumottaissa.
MAAMIEHEN RUKOUS.
Maan me miekoin varjelimme, auralle nyt astutaan: sama meille, hurmehessa vaiko hiessä kastutaan.
Monta pois on mennyt miestä, sentään jälki jäänyt on, perukirjat, jos ei muuhun, Suomen kivipeltohon.
Maa on vapaa! Siksi orjan ole ei nyt rukous, minkä huokaa taivahalle sielun syvä luottamus.
Jos ma kynnän, jos ma kylvän, tuota aina aattelen: teen, min tiedän oikeaksi, enemp' ei voi ihminen.
Eipä suotu ihmislapsen nousta taivaan jumaliin, mutta suotiin päivänpilke miljoonien sydämiin.
Suotiin surun kyynelkaste, ilon raikas ihmisyys, rakkauden kirjokaari, toivon toukokuu ja syys.
Tuuman tiedän Tuonelasta, vaaksan verran elostain, ymmärrän vain yhden: jätän sarat suuremmat kuin sain.
Totta elonleikkuun Herra tajuaa mun mieleni, koska yössä, päiväntyössä Häntä kiittää kieleni.
Seisoin taiston tuoksinassa, seisoin alla taivahan samana kuin lasna muinen eessä Isän rakkahan.
Tapahtukoon tahto Sinun eikä minun, rukoilen, koska kylvän, kyyhättelen kautta Luojan sormien.
Vaan jos järkkyy maassa laki, jälleen sotatorvi soi, silloin tehdään toinen touko, rauhan askar jäädä voi.
Silloin verin varjelemme perkaamamme pellot taas, rakkaudella rakennamme, minkä sota, nälkä kaas.
1918.
RAUHAN HERRA.
Hän kulkee diadeemi otsallansa ylitse maailman ja kansain yön, Hän, rauhan Herra, joka rinnassansa kaikk' kätkee taistelot ja ihmistyön, jumala joulun, joll' on yks vain kansa, yks valtakunta yllä tähtivyön, ja ken sen näkee kultakruunun säteen, ei hälle kalpa enää nouse käteen.
On vierimässä sodan viides vuosi ja yhä turhaan rauhan Herra käy, ken voittikin, ket' onni, voima suosi, on varmaa vain: ei taiston päätä näy, miljoonat hukkui, hurmevirrat vuosi, Euroopan päivä mailleen ennättäy, mut aina kulkee rauhan Herra turhaan vedoten rakkauteen, ei veljesmurhaan.
Ah, nyt jos koskaan tiedän: korkein oppi, mi koskaan kaikunut on päällä maan, min kuuli valtalinna, vangin koppi, mist' yössä kauhun vielä iloitaan, min äänt' on soinut minkään rinnan soppi, min ihmiskunta tietää kuollessaan, on kunnia, mi korkeudess' on Herran ja maassa rauha, hyvä tahto kerran.
1918.
RAUHAN VOIMIEN VAPAUTUESSA.
Kuin vankeina hallan ja hyyn ovat kauan kahlitut järvien, lampien laineet pohjoisen maan, niin vankeina on väkivallan ja vääryyden, vainon ja riidan ja surman ja syyn nuo vuosia maanneet maanpiirin henget ja aineet, ja maailmaan vain itkua, vaivaa, verta ja haavoja luoneet, sydäntuskaa tuoneet, myös ruumiiden runsautta kentille kunnian kimmeltäville, mut puutetta leivän ja lemmen ja lämmön leskille, orvoille osattomille.
Kuin hangenkin alta ja jään puin, nurmin ja kukkasin puhkee maan ikimahti taas vapauteen, niin vapautuu pyhä valta taas hengen ja aineen työn, teko tyynen sään, myös tieto ja taito, tuo kansojen kunniavahti, ja voimat sen taas virkoovat laihoja, heelmiä, viljoja kantain vieraiden rantain, ja maailman kauniimman luo väki sähkön ja liekin ja malmin: niin Suomikin suurtuu rauhasta raskain laihoin ja soiluvin saarin ja salmin.
Ja kuin sepon toimin ja töin tuo nous tarun Sampo, antaja auvon ja onnen muinahisen, niin voittava kansan on voimin sen henkikin, heilivä hiljaisin päivin ja öin, taas nuorissa nostaen taattojen tarmon ja ponnen ja rakkauden, pyhän, hehkuvan, täyden tähän maahamme karuun, sen sankaritaruun, mi enää ei konsana katoa kannelta pohjoisen taivaan: siks isketty syvään se on sydänveriin ja veljesten vihaan ja vainoon ja vaivaan.
29/11 1918.
ABOA VETUS ET NOVA.
Vieras virpi, erämaahan tuotu, niin ol' Alma Mater Turun ajan, kreivin jalon lempeydellä luotu, pantu työlle kansan kasvattajan; ja ne soivat Ruotsin rummut, torvet, koska kumman kuuli Suomen korvet, ajoi Phoibos kautta Auran rantain aikaa uutta kilvellänsä kantain.
Tuosta maille Thulen kolkon, loiton leijui Gratiain ja Musain seurat, kuuli kultakieltä Orpheun soiton kohta Suomen karhut, Pohjan peurat, nousi yöstä valta vanhan Hellaan maata kaitsemahan kauneudellaan, saapui viisaudenkin juhlasaatoin, astui Aristotelein ja Platoin.
Kumma virpi, vihannoiva kukkaa ihaninta ihmishengen kerta! Vaikka vainot kaasi kansarukkaa, vieri virrat kyynelvettä, verta, sentään säilyit nälän, hallan uhmin, etkä maata tuominnut sa tuhmin, maan et voimaa, kunne juures johti: voimaa nousta jumaloita kohti.
Nousi kansa, vaikka virsin toisin, kumahtivat kilvet kummun alta, kulki kuvin uusin, aurinkoisin korven yöstä vanhan Väinön valta, samos päästä pitkäin vuosisatain, hehkui kautta kaikkein hengenratain, eikä ollut oppi outo meille, tie ei vieras ihmis-ihanteille.
Oman sielun onkaloista uuden Suomi tahtoo luoda taikapajan, suojaks valkenevan vastaisuuden, jalon jatkajaksi Turun ajan, kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta aikaa unhottaa ei kadonnutta, jolloin kansalliset haihtui kaiteet, missä haastoi kansain tieteet, taiteet.
6/12 1918.
KANSALAISRAUHA.
Työn tyynen ne aikoja ollehet ei, oli vainon se vuossata sankka, sota soi, veri vuos, viha veljiä vei, rae rautainen lankesi rankka, kun suurtuivat kohtalot Suomellei, sen luotihin vapaus vankka.
Eik' olleet ne lahjoja laupeuden, oli saalista sankaririntain nuo kointähdet huomenen hurmeisen, oli kauppaa se kalliiden hintain, päin tulta kun ryntäsi patterien pojat pohjolan kourin ja kintain.
Eik' katsottu, ken oli mieleltä mies, kun vaan oli kumppani vakaa, eri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties ja tahtoi hän vaaramme jakaa, kun hällekin inha ol' orjuuden ies, joka uhkasi eestä ja takaa.
Mikä nyt? Miks rintama rikki on tää? Mihin syöksyvi valkea valta? Sitä vaara vaikk' ympäri piirittää,— ei silti se mieltänsä malta, vaan riitansa, kaunansa kahleihin jää, jos pääsikin sortajan alta.
Taas taistelo uhkaa, jo taivahat käy yli maanpiirin pilveen ja yöhön, ei viel' levon lempeän tähteä näy, ei rauhaa, ei rakkautta työhön, vaan kalskuen kansat ja maat terästäy miesmurhaan ja miekkavyöhön.
Isänmaa polo, poljettu, etkö jo saa sä kylläksi, eikö jo riitä sun tuskas, mi pohjolan tummentaa? Mut näyttää kuin nauttisit siitä. Nälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa, sopusointuun jo lapsesi liitä!
Suvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus taas Suomen aalloissa päilyy: jos rinnan sen kumpikin kansallisuus käy kukkaan, ne kumpikin säilyy, mut kiistaan jos käy, se on onnettomuus, min yllä jo yön hämyt häilyy.
Germaani! Sun kunnias korkea on, kun soi sana syntymämaasta. Olit taistossa pelvoton, nuhteeton, urotöitäs ei umpehen laasta. Taru, laulu sun kumpusi kaartakohon ei maanpetos, vilppi, ei saasta.
Suku Suomen! Sa maan pyhän, vapaan sait, sitä älkösi ahtaaksi aitaa, vaan laatios laajoiks sen hengen lait— väki Väinämön ei ole saitaa— niin kaikille täällä on tilaa kait, joka tilansa tietää ja taitaa.
Ja poikas jos myös monen eksyi tie, sai palkan he harhailuista: vuos hurme ja kyynel. Jo lohtua vie, jo suruja vaali ja suista! Lumet mennehen talven jo mennehet lie— älä pahalla pahaa sa muista!
Ole ylimys, vaikk' olet nousukas! Sun vanha jo on sukujuuri. Ole ruhtinas ruumiilta, sielultas, ole ylhäinen, ylväs ja suuri, niin varmaan sun säilyvi valtikkas, olet Europan kunniamuuri.
1919.
PRESIDENTTI STÅHLBERG.
Kiireesti kierii ajan kehräpuu, välemmin kansa käyttää voimiansa, nopeimmin uskot, toivot uudistuu.
Rakensi kansanvalta rintamansa, kun meitä uhkas harvainvallan ies, jo repii, rakentaa sen uudestansa.
Käy valtakunnan ohjaksiin nyt mies työn tyynen, vaan ei miekan; tuosta raaka ei väkivalta riemuinne kenties.
Jos vaappuu oikean ja väärän vaaka, jos nousee jälleen punahirmun pää, saa tuta tuiman miehen lauma laaka.
Hän järkkymätön on kuin järjen jää, ken yksin soutaa tuulet, myrskyt tohti, voi tyynet kestää ilman ystävää.
Hän, joka voittoon kansan tahdon johti, jos mahdit pimeet maassa piileksii, ne ohjaa oikeuden, työn valtaa kohti.
Hänessä yhtyy teräs ynnä pii: liestulta pyhää uuden rauhan ajan hänessä Suomen heimo tervehtii.
Ja tervehtii myös liekit laulun pajan.
29/7 1919.
TÄHTILIPPU.
On maailman yö, toki maailman yllä yks' viiri on tähtinen, voitollinen, viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä, nyt liehuu se lippuna lempeyden, maan kansat se tahtovi yhtehen liittää, nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois, sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää, kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.
Sen tangossa viirin käsvarret on vankat, eess' astuvi kuin pyhän auringon mies, mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat, joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies: ei maailma nouse, jos nouse ei mielet yli koston ja kaunan ja vainon ja yön, jos kaiuta kansojen parhaiden kielet ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.
Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta tai ennettä tietäjän verhouneen, nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen, ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä läpi loistaen kansojen kamppailevain, yli maailman lippu se liehuvi pyhä kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.
Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin, ett' oikeus valtiot ohjata vois, siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin, väkivalta ett' ihmisten kunnia ois, siis saa siitä haastaa myös runoniekka, kun haastavat harmajat kansojen päät, siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka, sen vierellä vienommat vallat jo näät.
Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee, min kourassa kansain nyt kohtalot on, hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee, yli-ihmisen taakan hän ottanut on. Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu? Taas silloin on tähdetön eessämme tie. Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu, suvun suuremman hän lipunkantaja lie.
KANSOJEN KEVÄT.
Jäät järkkyvät, paisuvat maat sekä veet, nyt kansojen käy kevätmyrsky, veri virtoina vierii ja kyyneleet, soi itkun ja tuskan tyrsky, ja vankkumatonna kuin kuoleman yö niin suurta kuin pientä nyt surma lyö.
Ei auta nyt rauta, ei ruuti, ei muu, ei pankit, ei pennit, ei punnat, ajan ankaran myrskyyn murskautuu lahot valtiot, yhteiskunnat, vain kestää, mi tuoresta, tervettä on ja käy kera kuoleman taistelohon.
Uus maailma syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan kuin entinen, min viha taivahan vei, mi tahrautui verenvikaan: sinis saavu ei maan päälle kansojen suvi, kunis muutu ei ihmisten murhe, ei huvi.
Taas tultu on arvoihin alkeellisiin, väkivaltahan, voimaan raakaan, ei hengen, vaan ainehen hekkumiin; kuka miekkansa heittää vaakaan, heti suurempi, suorempi oikeus on hällä, kuin ennenkin ollut on—väkevämmällä.
Sota kaikkien kaikkia vastahan soi, vaikk' kaikki vain rauhaa halaa, viel' loppua murhien nähdä ei voi, koko maanpiiri hehkuu ja palaa, suru taivahat saartaa, ja ihmiskunta vain hulluna hourivi hurmeista unta.
Taas milloin se järkiinsä järjestyy? Kesä kansojen, milloin se koittaa? Ei ennen kuin oman sydämen syy käy raskaaks, ja raudankin voittaa suur' Rakkaus, mi pehmentää pedot julmat— vain Rakkaus ratkaisee ajan pulmat.
Uus uskonto syntyy. Mut varmaan ei sen kauniimpi, viisaampikaan, kuin kirvesmiehen mi ristille vei, mi tallattu nyt on likaan, mut varmaankin vähemmän vaikea käyttää ja keveempi kantaa ja helpompi täyttää.
Tiet laajat on laumojen taivaltaa polut yksilön vain ovat kaidat; vain joukossa jokainen käydä nyt saa, miss' esteenä ei raja-aidat, ja korkeella vaatimus-viiriä pitää— vain itseltänsä ei vaatia mitään.
Kesä kansojen, milloin se koittaakaan? Ei koskaan, elleivät muutu pian yksilökansoiksi kansat maan, maan lapsina maahan juutu, ja rakasta maata kuin äitinsä nisää ja taivasta kuin elon korkean isää.
1919.
IHMISHEIMO.
»Uljas kaikkea uhmaamaan
heimo ihmisen käy herjahan, vääryyteen.»
Horatius.
On luonnon sydänloitsut ilmi luotu, on herätetty henget veen ja maan, on tuli itse pilven päältä tuotu ja vuorten vanhat voimat piilostaan, jo aalto vanki on ja tuuli työssä, jo koski toivojamme tottelee, kas, kuinka pyörät laulaa laakson yössä ja väkipaljat säihkyin säestelee— mut missä, missä on onni?
Maa kaikki meille verokuormaa kantaa, päät tähkäin täyttyy, laihot lakoaa, myös meille riistaa metsä, aalto antaa ja merten aitat suolaa sakoaa, vain meille varttuu hiehot, varsakarjat, vain meille uuhten villat uhkeaa, puut heelmän kantaa, nousee noron marjat ja kukat kunnahilla puhkeaa— mut missä, missä on onni?
On ilma vallattu ja radat raattu, on vesi viitottu ja auki maa, kaikk' esteet eestä ihmisheimon kaattu, ett' yhteen kaupungit ja kansat saa, kas, kuinka tuolla haahdet merta halkoo, tääll' autot ajaa, vaunut vilisee, käy kauppa täällä, tuolla tanssii talkoo, reet kilvan kiitää, tiuvut kilisee— mut missä, missä on onni?
Me oomme tehneet talot suuret, laajat ja kodit korkeoiksi kaartaneet, me oomme lyöneet maahan malmivaajat ja paadet paksut seiniks saartaneet, jääkylmät liedet nuo me lämmitimme, nuo asutimme suojat autiot, ne kruunuin, sähkövalkein valaisimme ja pehmeiks peittelimme permannot— mut missä, missä on onni?
Me oomme tehneet Herran temppeleitä, maan lunnait' taivahille maksaneet, me oomme kilvan käyneet kirkkoteitä ja uskollemme hyvin uhranneet, maanpiirin täyttänyt on kansain kuoro, on nousseet luostarit ja alttarit, nyt tullut vihdoin ihmisten on vuoro: sa turhaan taivahille suitsutit— ei siellä, siell' ole onni.
Uus kannel kaikuu, uusi aika koittaa, uus tuuli käy, uus huomen huminoi, se heikot herättää, se vahvat voittaa, se veljeyttä yli vetten soi, ja ihmisille ilon viestin kantain se syöksee elon, taiston tuoksinaan, soi rakkautta kautta taivaanrantain: maan päälle tänne taivas taotaan— vain täällä, täällä on onni.
Se taivas kaunihina kaartuu kerran, kun kansat merten poikki kättä lyö, kun joka mökkiin paistaa päivä Herran, kun joka lapsi lemmen leipää syö; ja itse Luoja jättää taivahansa, käy alas onnenkruunu otsallaan, ja jokaisell' on joulu rinnassansa, jumalat vanhat syntyy uudestaan— vain silloin, silloin on onni.
1896-1919.
AURINGONSÄTEIDEN LAULU.
Koti meill' ikikirkas ja korkea lie, mut yöhön on ympäri kaihomme tie, me tahdomme valkaista autiot aavat ja nähdä, ne kuink' elon kauneuden saavat. siks syöksymme pilvien pimeyteen, läpi säikymme seesteen ja ilman ja veen, ne loihdimme kaariksi kimmeltäviksi, jumal-ihmeiksi, taivaiden imantehiksi.
Halu meillä on maailmat valloittaa, enin kuitenkin suuri ja mahtava maa, ota emme me mitään, vaan annamme aina, kun kaikkemme on vain Luojalta laina, me luomme sen ruohon ja pensaat ja puut, värivälkkehet nuo, sävelhelkkeet ja muut, siks' meitä se kiittävi kirjavin kedoin, ja laulavin linnuin ja leikkivin pedoin.
Peto leikkivin, lempein ja vaarallisin toki ihminen lie, maan laps ihanin, hänet voitamme hyväillen poskea, kättä,— kunis olla hän ei voi hymyilemättä, mut jos joku vieläkin onneton ois, hänt' emme me enää päästäne pois, vaan suljemme piiriin ja vierellä käymme ja riennämme rintaan ja silmistä näymme.
Jos meidät hän tahtovi karkoittaa, me pyydämme, palvomme näin Jumalaa: »Ota pois hänet täältä, tai suo hänet meille, hänet ohjaamme ikuisen onnelan teille!» Isä ylhäinen vastaa: »Hän vankinne on.» Hänen kahleensa silloin on katkeematon, hän on iki-autuas auringon lapsi, min uurru ei otsa, ei harmene hapsi.
Laps auringon jos joku itkevi tuo, sadekaariksi saartuvat kyynelet nuo, jos murhe on hällä, hän murheesta suurtuu, jos kärsimys, hän jumaluutehen juurtuu, näin kasvaen kaltaiseks jumalain kadotuksesta aarteiden kalleimpain, mitä maan elo kylvävi kuolevan vaivaan, hän valmis on tarhoihin auringon taivaan.
4/6 1919.