MUISTORUNOJA.
TERVEHDYS OSKAR MERIKANNOLLE
hänen 50-vuotispäivänään.
Rautainen aika raikua kultaisen kielen, talvinen taika kukkia laulavan mielen, sentään sun soittos ain yhä herkemmin helää, siitä on voittos, että sun ilos on elää.
Aurinko paistoi, kun sävelpurtesi sousi, mansikat maistoi, kunnahat kultaiset nousi, maass' oli huomen, riemua kaikille riitti: kauttasi Suomen Luonnotar Luojaansa kiitti.
Siivitit monta laulua Väinämön lasten, kuolematonta myös ajan vaiheita vasten, maammojen kielin kirkkahin nostit sa maata, taattojen mielin tahdoit sen onnen sa taata.
Mylvähti myrsky, turmio tuuliaispäässä, hyökäsi hyrsky, rangaistus löi raesäässä: auringon lasna astuit sä myrskyjä kohti, harmajahasna, jost' ikinuorteus hohti.
Siks isänmaasi rakkaus nyt rantaasi kaulaa: myrsky min kaasi, tahdomme taas ylös laulaa. Siks runon huomen päivääsi päärmeensä liittää: kauttani Suomen Kieletär lemmestäs kiittää.
5/8 1918.
REHTORI K.O. LINDEQVIST.
60-vuotias.
Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja muistot muinaiset.
Yks mull' on kaunis muisto: kaupunki, linna sen, ja linnan luona puisto niin vanhanaikainen.
Ja koulutie ja katu— monelle ikävä— minulle laulun latu, tie tiedon hilpeä.
Mut ettei ikävälle sen muiston sävel soi, nyt siitä kiitos hälle, ken koulun hengen loi.
Opetti mieltä nuorta hän mielin nuorekkain, ei katsonut vain kuorta, vaan alle pinnan ain.
Hän kirkkaan äidinkielen sai meille rakkahaks ja ajan tiedon, mielen niin aatteen-avaraks.
Ja kun hän ihmissuvun kuvaili ihanteet, unohti luokan, luvun— se silmään nosti veet.
Tuhanten kesken tapaa vain harvoin ihmisen, mi vakaa on ja vapaa, mies pään ja sydämen.
Sen näimme kerran Teissä, siks Teitä kiitämme. Jos näy ei kyllin meissä, ei ole syynne se.
9/9 1918.
AUG. H. SOININ HAUDALLA.
Sorea sortui Manan maille miesi, ylhäinen, yksinäinen sielultaan. Vaikk' kaiken kansan kesken kulki tiesi, Sun kaltaistas en nähnyt milloinkaan: niin hyvää, lämmintä, niin hymyilevää, niin laajamieltä, laajakättä myös, niin omaa kiitostansa lymyilevää, sen vaikka hyvin kesti toimes, työs.
Rakastit synnyinmaatas, missä lepäät, sen kieltä, kansaa, kansan kunniaa. Vaikk' kaikki kiitokset kai nytkin epäät, nyt sentään kaikuu sitä kansa, maa: ei aine, henki Sulle ollut eri, kaikk' kaunis kuului Sulle yhtehen, Sull' oli suomalainen suonten veri, ja sydän suuri, inhimillinen.
Siks olet mentyäskin merkki meille, kuink' elon päivänpuolta etsitään. Kuink' emme eksyä saa eri teille, jos mieli nousta maan ja kansan tään; en haasta murheesta, mi hautas varjoo— jää tyhjä tila, mistä poissa oot— vaan haastan toivosta, min muistos tarjoo, sen seppelkukat kumpus kattakoot.
19/3 1919.
ERÄÄLLE NÄYTTELIJÄTTÄRELLE.
Ois helinä harppujen etäisten iki soipa Sun ikkunas alla ja juhliva aurinko jumalien ain taitehes taivahalla.
Mut kuoli jo jumalat, eloon jäi vain jumalten lapsista muudan. Ah, josp' edes kaukaa kullata vois, hänen tietään lauluni kuudan!
Mut kuu sekä päiväkin painuu pois, pian yllä on pimeys suuri. Pois itkien käy ikijumalten laps, pois harmaapää trubaduuri.
6/4 1919.