LEMMEN LEHTIÄ.

LÖYTÖKÄINEN.

Löysin, löysin löytökäisen elämän aution aholta, naisen nuoren, naurusilmän.

Ei hän ilkkunut ilosta, naljamieltä naurahellut, hyvyyttänsä hän hymyili, puunsi rinnan puhtautta, läikkyi lämpöä sydämen, paistetta siveän sielun niinkuin kukka syyskesällä, elokuisen illan kuudan.

Häntä ma rakastin, raukka. Hälle, hullu, huokaelin murhetta elon menevän, pelkoa polun pimeän.

Minä, miesi mieronkierto, hän liesi hyvä ja lämmin, minä, talven tuima tuuli, hän salon sinisen terhen, minä, soittaja sokea, hän kannel helähtäväinen illassa elon ikävän, Kaikkivallan polven päällä.

Häntä ma rakastin, raukka, hälle virteni viritän, sielun särkyvän sävelet, haaveheni haikeimman.

SYDÄMEN ITKU.

Yövyin ma salolle yksin, kaksin kapsahdin hereille, näin ma vienon vierelläni, kumppanin kupehellani.

Tuota tutkin, tunnustelin; »Lienetkö tytär Tapion, sinipiika sielun synkän?»

Kuulin kuiskaeltavaksi: »Lienen onnesi unelma, kauneus kadottamasi, runo kerkeän kesäsi, vaiva rinnan vanhenevan.»

Itkin kauan katkerasti.

PAHA OMATUNTO.

Taas tulin surulliseksi muistellen sinua, armas, muiden kanssa ailakoiden.

Lienen tehnyt synnin suuren.

Virkoit pois sa vieriessä: »Nyt älä tuhmin tuhlaele! Aarre on sinulla, siirsin sen sinulle sydämestäni, sinulta tahdon sen takaisin, kun konsa takaisin tullen.»

Lupasin lujasti: »Saat sen kera korkojen takaisin.»

Lienen tuhmin tuhlaellut, kun suun surulliseksi, liioin itkenyt, iloinnut, koska tuska tunnon täytti, hätä häistä sielun kahden, tiukasta tilinteosta silmän kahden katsehessa, sykkeessä sydämen kahden, toinen toistansa vetävän veren kahden vellamoihin.

Toki tunnen toisen tunnon: tuhlaten rikastun, tuhma, muille sähköä säteillen sähkötän elämätäni.

Siks ällös minulle suutu! Saa en olla saita, annan, kannan korkoa Jumalan, kuin tähti pimeän taivon, aurinkoa ammentava.

VIRVALIEKKI.

Lienet ollut virvaliekki, olit mulle onnen liekki, oikeaan minut opastit, aarteille elon ijäisen.

Yöstä mun ylensit, nostit veljeksesi, verraksesi, muista mun erotit, estit minut maantieltä elämän; viittasit minulle, virva, polun muista poikkeavan, uran uuden, käymättömän, halki hallaisten nevojen.

Siitä ma sinua kiitän: se oli onni, orvon onni tuta tuskat ihmislasten, auvo astuvan erakon nähdä näillä silmillänsä armaassa ajallisessa kappale katoomatonta.

LIIKA LINTU.

Taas tunnen sydämessäni tuon tuskan kuluttavaisen: voinko alkaa ma alusta?

Liioin vaadit, vaivan lintu.

Vaadit mun visertämähän taas iloja ihmisviidan, minut laadit laulamahan, jällehen kipuja järjen, minut, miehen tuonen-tyynen, minut, jo elämän-oudon, hapsin ammoin harmenneisin leikeissä suvisen lemmen.

Mykistyisin myös sinulle.

Vaan et salli, Tuonen saalas: vaadit mun valittamahan kesä-öitä entisiä, suloja menneiden suvien, alenneita aurinkoja; kulki kultaisna keränä pois minun poloisen mieli, murhe yksin jäi jälelle yöhöni hämärtyvähän, ilottoman ikkunahan kukka kylmien kiteiden.

Se oli kukka muiston kukka, lie jo kohta kuolon kukka, taikka kuollut jo olenkin, kummitus tupani tumman. Päästä, säästä jo minua! En sinua enempi kestä, elon tuhman tuomiota, katumusta kaiken turhan.

ÖIN JA PÄIVIN.

Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua aattelen alati, saman tunnen tuskan tunnon. Liemme luodut toisillemme, emme toistamme tavanne.

Näin sinut vapisevaksi, silloin ma vapisin itse, tyynnyit taasen tyynemmäksi, jäähdyin jällehen sinulle; liemme luodut toisillemme, meitä ei ikä erota, erottavat entismuistot, tuskat tunnetun elämän.

Vaiko kaksin kahlehtivat?

Öin ja päivin, illoin, aamuin tuota aattelen alati pihlajata kukkivata syksyn synkeän pihoilla, maata marjan kantavata alta kirren ja kinosten.

Ja tuota enemmän tuumin lemmen myöhän leimausta, uhkausta ukkoshetken, syksyn rakkauden rakeita, niinkuin kosto kolhaisevat, niinkuin rauta rankaisevat, niinkuin tuomio tulevat, tuskan päivä päälle saavat.

Soisin että oisit toisin.

Soisin, enkä soisi, sillä tuollaisna sinut ma tunnen, tuollaisna sua rakastan: orjana oman elosi, vankina vapahan vaalin, velvoituksesi velassa, tehtäväsi täytännössä, suistaen sydänsurusi heleällä hengelläsi.

Jos toisin tekisit, armas, armastaisin sua vähemmän, vaikka näin tekevän tiedän mulle sun murhetta enemmän.

Öin ja päivin, illoin, aamuin sinua itkenen ijäti!

Kuitenkin iloitsen, armas, että näin elossa kerran kevätlempeni unelman, itsellensä uskollisen.