VAELTAVA KUUSI.
Ne hakkasi pois minut juuriltain— kohu korven soi minun korvissain— mun saattoivat salihin kimmeltävään, joka puolelta peileistä itseni nään, ne hellivät oksani helyihin paperkukkasin, omenin kultaisin, ja kirjovöin ja kynttilöin niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin, ne hymyilivät, ne lymyilivät, ne naavaista partaani pitelivät, ne pyörivät piirissä ympäri mun ja lauloivat: »On hyvä olla sun!»
Ma valvonko vai näen unta vain? kohu korven soi minun korvissain mä kuulen laulelot lasten nää, mut ikkunaan minun pälyy pää: siell' ulkona, piilossa pimeyden, on heimoni suuri ja hirmuinen, suku hallava hangilla kuutamon, ja monta jo hangenkin alla on; siell' ei kuki haavehet kultamaan, siell' elämä paistavi paljaaltaan, siell' lyö elon myrsky, ja murhe syö, ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.
Siell' ollahan lapsia luonnonlain— kohu korven soi minun korvissain— ei siskoja sinisten toiveiden, vaan veljiä kuoleman yhteisen; siell' armoa saada ei, suoda ei, siell' lempeät tunteet jo tuuli vei, siellä paadutaan, siellä kaadutaan, siellä maaksi jällehen maadutaan, siellä jyske käy, siellä ryske käy, ei muita kuin pedot metsän näy, ja korven kuus, ja kuudan uus, ja Salliman aution salaisuus.
Olen eksynyt pois, polo, heimostain— kohu korven soi minun korvissain— olen korvessa syntynyt, kasvanut. Ken minut on korvesta karkoittanut? Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen. Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen? Olen kappale korpea kohisevaa, miks tahtoo he muuksi mun muodostaa? Olen ilmestys luontoa ijäistä, en ihmistä, en ilvettä, en naljailla voi, en nauraa voi; kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.
Olen huokaus salojen humisevain— kohu korven soi minun korvissaan— olen heimon vaatimus valkeuteen, mut itse ma kuulun pimeyteen, olen lapsi ma suon ja laaksomaan, mi pääse ei päivähän milloinkaan, veli kaikkien yksin-yöpyväin, vaan vapauden tuuli on ystäväin: kuin raakuus se tulkoon rakeinakin, sitä katson ma suoraan silmihin, ja jos se mun kaatavi kannollein, saan sammalen pehmeän peitoksein!
On vapaana latvani laulanut ain— kohu korven soi minun korvissain— on veisannut yössä ja myrskyssä. Nyt minne sai ylin ystävä? Kenen orja ma oon, että tänne jään? Minä kuulun iltahan pimenevään, minä kuulun kansahan kaatuvaan, mut orjakansaan en milloinkaan, minä kuulun valtahan vapaaseen niin totta kuin lauluni korkeuteen, mun suullani puhuu Jumalan suu, mut mieleni minun vain ahdistuu…
Niin nousen ja suutun ja suoristain— kohu korven soi minun korvissain— kas, kuinka ne kirpoo kahlehet, paperkukkaset, omenat kultaiset, mies, vaimo ja laps miten kalpenee, kun tuskan huutonsa huokaisee, kun tuulispäässä ma tohisen pois; ja on kuin ei kattoa, seiniä ois, kuin sammuisi kynttilät oksiltain, ne kestivät kehnoa ilmaa vain, mut päälläni syttyvät tähdet yön, jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.
Alat lumiset eessäni aukee vain— kohu korven soi minun korvissain— käyn sinne ma, kussa on kantani, kotirimpeni, kotirantani; taas juutun ma vanhoille juurillein, saan suden ja kontion seuraksein, surut suuret ja tuskat tulla voi, taas vapaana latvani laulu soi, taas puuta puhdasta, yhtä oon, käyn kanssa taivahan taisteloon, en armoa pyydä enkä saa, olen kova kuin valkean talven maa.
1917.
SYYS-AAMU.
Pitkät, hallavat hopeahunnut päällä pellon päilyy, päällä keltaisen maan ja metsän, puiden oksilla häilyy.
Tuosta tiedän, on päivä noussut; nostan itseniki, istun hiljaa ikävöiden ikkunata liki.
Näen ma maantien, maan ja metsän, punaisen virstapylvään, näen ma pitkät piilipuut ja aamunkoiton ylvään.
Näen ma elon ees ja taaksi— ah, mua värisyttää! Tuska onnesta ollehesta sydäntä sykerryttää.
Ah, te hallavat hopeahunnut, tulkaa povelleni, ettei hyljätyn lemmen muistot hiipis ovelleni;
ettei huutohon yksinäisen varjot yksin vastais, ettei poloisen pään-alaista kyynel kylmä kastais.
1917.
SYKSYN SYNKETESSÄ.
Elegia.
Laine rauhaton, lyö, ah lyö! kohta kattaa sun talven yö, vankia valkean hallan tuska, murhe ja muistot syö.
Kuohu henkeni, käy, ah käy! kohta ei taivasta, maata näy, kohta vaikenet vallan, hehku hiilesi himmentäy.
Kannel kaukainen, soi, ah soi! Vaikka en laillasi laulaa voi, heijastan hetkinä hurman kaunehinta, min kaipuu loi.
Virta kohtalon, vie, ah vie! Kohta jo päättyy päivän tie, kuulin kulkevan surman, taikka tauti vain ollut lie.
Mutta tunnen, ah, tunnen sen: en ole enää entinen, muille ei soittoni soikaan, muista murhetu, ilahdu en.
Siitä tiedän, ah, tiedän tuon: unissa kulkien unia luon, itseni joikuja joikaan, itselleni vain iloa suon.
Sentään ihmehen näin, ah näin! Virisi virva mun sydämessäin, puhkesi puutarha uhkee ruusuin, tuntehin tuskapäin.
Tuima on tuomari lemmen syys, synkkeni pois ilon itsekkyys, nainen nuori ja muhkee mun oli murheinen ihmisyys.
Nyt hän on mennyt merten taa, hältä en viestiä, sanaa saa, elääkö ees, en tiedä: kyselen, mykkä on taivas, maa.
Virrat, järvet, ah, jäähtykää! Tulkoon Tuonen ja tyynen sää, syksyn en kukkia siedä, koska en koskaan häntä nää.
Kuolkaa, kuolkaa, ah, metsät, puut! Tulkoot talviset, kylmät kuut, järkeni jäähän nyt hautaan lemmen leimut ja muistot muut.
Tahdon olla ma talven mies, harteilla hallan ja tähtien ies, iskeä routaan ja rautaan, ruusu musta, sun murheties.
1918.
JUHANNUS V. 1918.
Kaikki palas: Suomen linnut, Suomen kesä, kukkaset, taas kuin ennen kirkkahina kisaa järven lainehet.
Jälleen yössä valkeassa saaret, salmet uneksii, jälleen päällä metsänpuiden punapilvi purjehtii.
Kaikk' on niinkuin ennen: eipä
mieleni mun tuiretun.
Mikä sorti äänen sorjan?
Miks on sydän synkkä mun?
Kadotin ma kerran naisen, jota raukka rakastin, silloin saman tunnon tunsin, silloin samoin aattelin:
Tulee kesä, tulee talvi, eipä hetket autuaat, jolloin käsi kättä vasten unhotimme taivaat, maat.
Taas on sama tuntu mulla: kadotin nyt kallihin uskon kansaan, isänmaahan, jota raukka rakastin.
Tulee kesä, tulee talvi, eipä enää milloinkaan mieleheni haave heljä hengen, laulun kotimaan.
Siks ei elon juhlat mulla, vaikka juhlii juhannus, syän ei syttä valkeampi. Mistä silloin pelastus?
Taas kuin ennen tuosta yksin: täytyy kestää yksinään, yksin nousta Suomen suosta korkealle kärsimään.
Yksin surra, yksin käydä; käsin työhön totuttuun, löytää ilo itsestänsä, murhettuen kaiken muun.
HAKKAPELIITTAIN NÄYT.
He tulehen ääneti tuijottivat. Tulenliekit lietoina leimusivat, moni kangastui kuva kultainen, moni muistelo päiviltä lapsuuden, kotilehdot, joissa he liikkuivat, kivet kirjavat, joilla he kiikkuivat, maan lumisen metsät ja vetten vyöt, sydäntalvet synkät ja valkeat yöt.
Yks virkahti noin: »Minut vietiin pois, kun taattoni juur' mua tarvinnut ois, kävi vanhaks jo, käsi raukes jo, meni rempalleen koko kartano, kas, pirtin on ovi kallellaan, paja painumassa jo alle maan, myös saunan kiuas on kitkuinen, taus rikkinäisenä ritkui sen, vesikaivo vyöryvi sisäänpäin, tuvankatto vuotavi syksysäin, ken niityt niitti, ken kasket kaas, on sydämelläin kuin paksu paas, ties kiekuuko enää kukkokaan kotipaikalla, tuonne jos kerran saan!»
Näin toinen: »Tään sain kohtalon, kuin juuri ma aioin aviohon, oli morsian minulla keltahaps, nyt jäivät jälkeeni nainen ja laps, ma itse kiertelen maailmaa, otan miekalla mitä en muuten saa, tulen kaupunkiin, syön kaupungin, tulen luostariin, juon luostarin, pyhän uskon puolesta taistellen, elon oudon maljoja maistellen näin jäähdytän poven polttoain, mut sentään, sentään ma kuulen ain tuon itkun haikean, etäisen, näen häilyvän kutrien keltaisten, kuin Maaria on hän muodoltaan, kuin Kristus-lapsi on polvellaan… mua Herra armahda, paavin lie nää pauloja; täst' on Hornan tie!»
Mut hän joka hoiteli haavojaan, noin äänteli vitkaan vaivoissaan: »Tuo orvolla yksi onni lie, ei häntä tarvitse mieron tie, on muutenkin monta kulkijaa, ei mull' ole maata, ei mammonaa, pesä suotihin taivaanlinnullei, mua kukaan missään kaipaa ei, peto korven luolahan laskee pään, minä mieluummin tähtien alle jään, ne kylmät on kuin kyynelkin, min joskus saan minä silmihin, ne Luojan telttana kaartaa mun, kun murhe sankea saartaa mun, olen ihmisistä ma irrallain, elon ankean löytölapsi vain, mun rakkaimpain on ratsuni, olen kalvan ja kilven kumppani, ja ystävä yksinäisen yön, en lemmenleikin, en murhatyön.»
He tulehen ääneti tuijottivat. Jo hiiletkin hiljaa tummenivat, siniliekki vain sieltä täältä nous kuin noidan veitsi, kuin velhon jous.
Yks virkahti: »Viime yönä näin toki unta, mist' olen mielissäin, näin kulkevan kuningasvainajan läpi leirin raskaasti nukkuvan, minä yksinäin ylös valvahdin, hän katsahti minua silmihin, käden laski pääni päälle mun ja lausui näin: 'Ma tunnen sun. Koti, kontu on sulla huolena. Miks murehdit? On talos tallella. Siks valtakunnassa kuningas on, vako ett' on murtuva vainiohon, mut siks on Suomen ja Ruotsin mies, hän että myös sotatiensä ties, kun vaatii valtion onni sen ja asia uskomme yhteisen. Talos ehkä autio ammoin lie, kotimaahan kun vihdoin sun kohtalo vie, mut muista: se seisoo paikallaan niin totta kuin laki Ruotsinmaan, ja jos luotat sa sanaan kuninkahan, näet kaksinkerroin sen karttuvan; kun vainiolta sun kuningas vei, sua unhoita Oxenstjerna ei, saat tilaa kaksikin kaunista, sotilaan on saatava palkkansa.' Näin lausuen verkkaan pois hän läks, mut mieleni niin kävi virkeäks ja vielä aamulla naurusuin ma päälleni rautapaidan puin.»
Muut tuota kuunteli kummakseen. Tuli toinen jo tuohon taruineen: »Mitä siitä! Mut minäpä unessa näin isä Lutherin itsensä kalottipäin, hän saapui juuri, kun huuliltain pois sarkan laskin ja toista hain, mut sattuikin neito polvellein, heti hälle ma tuossa laulun tein; no niin, hänet silloin ma huomasin, ylös syöksyin ja syvään kumartelin ja pyytelin anteeksi käytöstäin, mut tunnustin, että mielessäin kuva kuultavi naisen kuin Maarian, mill' luulen mua pahan paulovan, ja paavin ja Rooman ja Hornan yön, pyhän uskon puolesta vaikka lyön. Hän hymyili, istui pöytähän ja sarkkansa pohjaan siemas hän, hän katsoi neidon silmihin ja laatipa laulun itsekin. Nyt nous hän ja virkkoi viisaasti: 'Piru jos sua joskus vietteli tai munkki tai paavi tai peikko muu, tään laulun tieltä ne lannistuu, jos auta ei, sarkka siemaise ja suulle neitoa suutele, pian näät heidän karkkoovan kauhulla pois, kuin maailmanloppu jo tullut ois.' Minä kiitin ja hengitin helpommin ja maljaa maistoin ja—heräsin.»
Nyt hillitä enää itseään ei kolmas voinut, vaan kohotti pään ja illan autiuteen hän huus kuin kuoleman kammo, kuin usko uus: »Miks kangastu minulle milloinkaan ei kasvot sankarikuninkaan, ei pappien eikä piispojen, isä Lutherista nää unta en, lien unissain, lien valveillain, näen eessäni luurankomiehen vain ja viikatteen, jolla niittää hän, kun päivä on taistelon päättyvän, ja tuntilasin, min hiekka jo on lopussa kuin moni kohtalo. Mitä hourin? Mun houria sallikaa! Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa, mut nähdä ma kerran tahtoisin tuon sieluni valkean enkelin, mi kulki jo lasna mun kupeellain mun mieron polkuja polkeissain, hän täälläkin jossain lähellä on, mut haihtunut kalvan katselohon, hän verta, haavoja inhoaa, näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»
Tuo tuskin pääs hänen huuliltaan, jäi kaikki kummaa katsomaan, valo välkähti kirkas, kaukainen yli yöllisen tappotanteren, mut katso, se kasvaa, se lähemmä käy, koht' enää ei mitään muuta näy, maat, taivahat täyttää se paisteellaan, sen ympäri yössä veisataan kuin kuoro ääretön, ylhäinen kera kaikuisi ihmis-unelmien, se saavuttaa sotajoukon jo, joka hengen valtaa hurmio, se tunkevi tummahan Tuonelaan ja vainajat vastaavat haudoistaan, se syöksyvi sieluhun jokaiseen kuin ukkosen nuoli syvyyteen, sävel sähköinen, sana voittoinen, ja niinkuin ihminen ijäinen: »Ylösnoussut on valkea Vapahtaja! Taas maa on rakkauden, rauhan maja.»
Ja katso, hän tuossa on itsekin kuin ilmestys, uni suloisin, käsi palmunlehvää kantelee, mut toinen sieluja siunailee, ja mikäli eestyy hän matkallaan, maan kansat kaikki siunataan, sota sortuu pois, viha viihtyy pois kuin ihminen taas kuva Jumalan ois.
Kuin saapuikin, hän poistui niin. Jäi hakkapeliitat rukouksiin, vast' aamulla huomas he huolissaan, heit' ett' oli elossa—kaksi vaan.
11/9 1918.
KALEVAN POIKA.
Tuop' oli Armi antimuori, istui aitan portahalla, se suki suruista päätä, huolellista huojutteli.
Tuo kulki Kalevan poika kuusikkoa kuulevata, lauloi laulua sydämen elokuisen illan alta:
»Etsinen minä emoa, enpä tiedä, löytänenkö, mont' oli veljeä minulla, vieri maille vierahille, taatto kaatui kannaltansa, kuoli kuuluisa Kaleva, yksin yöpynen salohon, äidin ääntä kuulematta.»
Kuuli tuon kujertavaksi emo aitan portahalla, lauloi laulua sydämen alla taivon tähtikirjan: »Oli mulla onnen poika, lie ollut surunkin poika, yksi vierähti Virohon, toinen sai Suvantolahan, itse vierin Inkerihin, päädyin päiville pahoille, orjan illat istumahan orjan aamut oppimahan.»
Kuuli tuon kujertavaksi se kaunis Kalevan poika, sylkähti sydänalansa, raikui rinnan riemulaulu: »Äidin tunnen, äänen tunnen, virrenkin sävelen vienon, kuulin sen kotona kerran pärevalkean valossa!»
Syöksyi hän sylihin äidin, kauan itki kumpainenkin.
Tuop' oli armas antimuori, istui aitan portahalla, kyseli poialta pololta, kunne kulki lapsikullat, tokko maassa maailmassa oli hän tuntenut, tavannut sukuansa suurempata, lajiansa laajempata.
Tuo kertoi Kalevan poika: »Kuulin virren vieriväksi kerran ma kesäisnä yönä, polun poikki mun tapasi eteläisen ilman alta, tunsin kuin sinutkin tunsin, äänen äitini kodista, laulun laajemman minua, rotuvirren rohkeamman.»
»Et käynyt säveltä kohti?»
»Olin outo veljelleni.»
Tuop' ali Armi antimuori istui aitan portahalla, lauloi hän lajinsa virren, sukuvirren suomalaisen: »Kerran ne kesät tulivat, kerran keikkuen menivät, koska yhdessä elivät emon yhden kantamoiset; tuli syksyn synkät ilmat, talvet tuota tankeammat, vierahan viluiset ilmat, myrskyt mustat muukalaisen koppoivat koreat multa, ottivat omaksi lapset, poiat kuuluisan Kalevan, siskot sillan suomalaisen; vaan ei vielä virsi kuollut, sana kaunoinen kaonnut, soipi virroilla Venäjän, Nevanlinnan liitoksilla, aavan Aunuksen takana, Vienan hyisen vieremillä; sinnepäin sinä kulekin, mistä soi sorea ääni, laulu lapset liitelevi poikki laajankin lahelman.»
Ei eksynyt enempi poika, veti purjehen punaisen, löysi veljensä verevät, saivat toinen toisihinsa.
KEVÄTHALTIATAR.
Hän tuli mua vastahan vuorilla kuin taivahan valkea hattara.
Hän tuli mua vastahan laaksoissa kuin koski, kuin virta vaahtoova.
Tuli niityillä, tuli metsässä kuin pälvi, kuin viita vihreä.
Kuhun kulkenen, kuhun kääntynen, näen eloni kerkeän keijusen.
Menen rantahan meren ma myrskyisän: kuin kimmel jo aalloilla kisaa hän.
Puun alle puistossa istahdan: hänen kuulen jo tuulessa karkelevan.
Ma istun pöytäni äärehen: kuin kaiho hän täyttää sydämen.
Kuin leimaus hän siellä jo sisällä on, mut turha on vangita tunteheton!
Hän toivoja, hehkuja herättää, mut itse kylmäksi ijäti jää.
Hän kiihtävi lempehen taivaan ja maan, sen viihdä ei haavoja milloinkaan.
Tulenliekkeihin toiset hän tuomitsee, taas toiset hän haaveilla huikaisee.
Näin liikkuu, kiikkuu hän hurmaten, näin läikkyy hän suudellen, surmaten.
Hän, keijutar elämän, kuoleman, hän, vallatar hämärän valkean.
Hän, velhotar kauneuden kaipauksen.
Sua seuraan, vaan sua usko en.
Sa, haltiatar sulohaaveilon:
Sun heimoas myös oma henkeni on!
Sun luontoas on sävel lauluni:
Sinut siksi se liioin tuntevi.
30/6 1919.
SYDÄNKESÄN LAULU.
Kuin kulkee pursi lehtipurjehin, niin samoo aatokseni salaisin sun luokses, aallon impi ihanin, mi koskaan tenhos miehen mielialaa; ja niinkuin kukkii tuomet, pihlajat, mun povessani tunteet kukkivat, ja niinkuin kohoo kokkovalkeat, niin sulle unelmaini uhrit palaa.
Sun kerran yössä kesäisessä näin, siit' asti aina liikut likelläin, ain asut, elät, ennät mielessäin kuin suru suloinen tai kaunis kaipuu; vaikk' astuit helmaan aallon heljän taas, syvällä miss' on linnas, synnyinmaas, sua muistan, rakastan kuin rannan paas veen välkettä, mi valkohiekkaan vaipuu.
Siis välky, onnenkuva kultainen, sua vaikka koskaan omaks saane en, kuin päivä vaikka menit merehen, jäi jälkees ilmain ihanuus ja pyhyys, jäi rinnan kumma, kuulas riutumus, kuin kesä-yössä kuun on kumotus, tai ajatusten outo armaus, kun niissä hehkuu elonhetkein lyhyys.
Nyt kaikki toinen toisihinsa saa, mut kuka aallon neittä armastaa, sen mieli aallon lailla aaltoaa, sen sydän haavanlehden lailla sykkää; vain tullen joskus illan valkean se tuntuu unelmiinsa uupuvan ja käyvän lepoon lailla Metsolan, mi hetken huoahtaa kuin huolta mykkää.
Ah, toivo turha! Eipä rauhaa suo ees tuokioksi sulotuska tuo, vain uutta aina ahdistusta luo ja uutta uskallusta haaveen hurjan: taas päivä koittaa, linnut livertää, kasteiset kummut, viidat vihertää, maa kaunis kukkii, meri sinertää— ja kaikki surmaa aallon sulhon kurjan.
Siis muuta ei nyt mulle jäänyt lie kuin mennä, minne kesä meitä vie, se vaikk' ois sydämeni syksyn tie, kun kaikki kuihtuu kukat, laulut lakkaa; ja koska päättyy päivät katkerat, ma muistan, kuinka kukki unelmat, kohosi laulun kokkovalkeat: sua muistan niinkuin talven-käyjä takkaa.
Sun itsesikin silloin peittää jää, sun kutris hallan kitein kimmeltää, sydämes kuoli, tuskin elää pää, oot vanki vaivan ynnä kuolon kammoin; mut kun sa heräät uuteen kevääseen, se sulle kertoo kaikin kukkineen, tiet sulhon, aallotarta suudelleen, mi ajatuksistasi poiss' on ammoin.
21/6 1919.
PAPITARTEN LAULU.
(Tekeillä olevasta tarunäytelmästä »Vienan valta».)
Aurinko armias, painuva mereen, kuin tuli taivahan tuskahan, vereen!
Noin paras ihmisen paatuvi, vaipuu, jos sitä ei tue kauneuden kaipuu.
Aurinko armias Permian taivaan, et iki lähtene ilmojen laivaan?
Jos tulet jälleen huomenen tullen, veisaamme vienoimmat virtemme sullen.
Kauneuden kaipuu Permian lasten, et iki turtune vaivoja vasten.
Vaikka sä turtuisit tuhannen vuotta, ei ole laulumme kaikunut suotta.
Vaikka sä vaipuisit tuskahan, vereen, ei huku kauneus kansojen mereen.
Jää taru, taika laulujen laineen, kuin uni lemmen tai teko maineen.
KREIKKALAINEN KORKOKUVA.
Prof. Waldemar Ruinille omistettu.
Se oli Roomassa: laps oudon suvun rukoili hiljaa taideteelmän eessä, kuin ois hän yöstä tuhatvuotten luvun tavannut ystäviä silmät veessä, ja takaa toisten tapain, toisen puvun kuin nähnyt kyyneltensä kimmelteessä, mit' oli oma sykähdellyt rinta, vaikk' ollut hälle unta utuisinta.
Ei kumma ollut teelmän muoto: uurna vain vanha, kirjaeltu korkokuvin, mut salaperäinen kuin kuolon kuuma ja vakaa, kuin on päätös päiväin huvin: siin' eli vanhan Hellaan henki suurna, se haastoi haavein kaukaa kangastuvin, kuink' elon pulmat ymmärrettiin ennen ja kuinka urhot kulki kuoloon mennen.
Kaks ystävää siin' antoi kättä, tuopa heist' istui, tuopa seisoi, pois jo kääntyin, uhonnut heist' ei kammo kauhun luopa, ei ilmi itkeneet he hahmon vääntyin, mut hänen, jonk' ol' eessä haudan juopa, soi vielä viime sanat hiljaa ääntyin, ne kuuli kummakseen laps oudon suvun, ne tunki yöstä tuhatvuotten luvun.
Ne sattui: »Maan, ah, kuink' armaat kummut, kun niitä katsoo katseell' lähteväisen, kun heittää täytyy heljät unten ummut ja käydä maille Manan tiedon jäisen, kun tunnet, että hiljaa hyydyt, tummut, on eessäs yöt ja päivät yksinäisen ja aisteis maailma kuin huntu hajoo, kun sitä kuolon kylmä koura kajoo.
Ei sentään tumma Tuonen virta hälle, ken päärlyt näkee päiviensä laineen; on totuus selvä tiensä tietäjälle, ken etsii hengen helmet alta aineen, ei uhraa rahvaan raa'an hyörinnälle, ei ilmiöille ajan eikä maineen, vaan kaiken tutkii, läpi kaiken nähden, ja kaiken nauttii elon täyden tähden.
Ja iki kiittää kaikkeutta aavaa, sen salaperäisyyttä kunnioittain, sen ajatusta, aina muodon saavaa, sen pikku-ihmehistä ilmi koittain ijäistä kaartaa kaikkeuden kaavaa, näin vihdoin viisautta nöyrää voittain, ett' ihmiskohtalot jos onkin kovat, syyt niillä syvemmät ja synnyt ovat.»
Noin vieri virsi Hellaan hengen helon; mut outo mies, mi taideteelmän eessä tavaili hiljaa tarkoitusta elon, hän vielä hetken viipyi silmät veessä, ei enää kammitsoissa kuolon, pelon, vaan niinkuin kyyneltensä kimmelteessä hän oisi nähnyt utuisinta unta, jot' oli koskaan nähnyt kansakunta.
19/9 1919.