HIUKAN TÄHTITIEDETTÄ.
TÄHTELÄN TANHUAT.
Tähtöset tuikki niin korkealla.
Min' olin maassa niin matalalla.
Miksi niin vilkutte tähtöset mulle?
»Siksi me tähtöset vilkumme sulle,
että sun sielusi nousisi meihin, että sa astuisit auringon teihin.»
Enkö siis astu ma auringon rataa?
»Et sinä astune auringon rataa,
kuuta sa palvelet, kuun tietä kuljet, kuutamon välkkeitä rintaasi suljet.»
Kuinkapa pääsen ma Päivölän tupiin?
»Noin sinä pääset Päivölän tupiin,
nouse, ja Tähtelän tanhuita juokse! Siitä käy polku Luojankin luokse.»
POHJANTÄHTI.
Oi, Pohjan tähti, mi meille vilkut, ja piennä pilkut, mi ilkut tähdille kiertäville ja ihmismielille myrskyisille, jotk' ei saa rauhaa, vaan aina pauhaa!
Oi, kuin sua säälin, sa tähti kumma, mi luulet, että on elon summa ain aaltoin keskellä tyyni olla, tyyni olla ja seistä kaukana kalliolla, kun meri pauhaa ja ei saa rauhaa.
Sua kaikki kiertävät taivaan kaaret ja tähtisarjat ja valosaaret, sua kumartaa kuun, päivän kulta ja otava oppinsa ottaa sulta, niin myöskin henki inehmosenki.
Sua sentään säälin ma, tähti parka, mi tiedä et, miten veri karkaa, miten tulet riemun ja tuskan palaa, kun synti hehkuu ja sydän halaa ja aatos pauhaa ja ei saa rauhaa.
Aina langeta, aina nousta, käyttää kuokkaa ja sotajousta, tehdä oikein ja tehdä väärin, rikkoa, kärsiä mielinmäärin— oi, ihanainen on elo mainen!
AURINGON OPETUS.
Opeta minulle, aurinko, mik' on laulajan oikea onni.
»Tee kuin minä, paista vaan, laulajan onni on antaa.»
Pilvet päiväni peittivät.
Kuinka siis kummalla annan?
»Tee kuin minä, paista vaan, väistyvi mustinkin häivä.»
Hanki kattavi kaiken maan.
Turhaan uurran ja puurran.
»Tee kuin minä, paista vaan, sulaa hankikin suurin.»
Entä jos kansa mun kiroaa?
Enkö ma kiroa vastaan?
»Tee kuin minä, paista vaan, syttyvi sydänkin kylmin.»
UUSI TÄHTI PERSEUKSEN SIKERMÄSSÄ.
Uus tähtönen, uusi maailma, uus ajatus ihmisen sielussa!
»Sun aatoksistasi tiedä en.
Minä synnyin vuoksi miljoonien.»
Siis olet sa sentään mun aatoksen'.
Sekin syntyvi vuoksi miljoonien.
VÄINÄMÖISEN MIEKKA.
Vuoret ja järvet ja suuret virrat
Kalevan kansoa halkoilevat.
Yksipä sentään on yhteistä meille:
On Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan. Merkki mun kansani muinaisen tarmon! Sulle ma laulan ja virteni kuulkoon vuoret ja järvet:
Suuri on Suomessa laulajan valta.
Sana on astala aattehien.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan,
en keisarin kruunuun.
Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa, kirkas ja sorea suomenkiel'! voitko sa jällehen ankara olla, urhojen kieli,
aattehen urhojen, miettehen miesten? Voitko sa olla tappara tarmon, kahleitten murtaja, kansasi kostaja— Väinämön kalpa
kannella tyynen, talvisen taivaan? Peljätty Pohjolan peikkojen kesken! Voitko sa myös alas astua sieltä, leimuta, lyödä?
Silloin kuin vaipuvi vapaus maasta, laki kun loppuu ja rikokset riehuu— nousetko silloin kuin Ukon myrsky vuorien yli?
Näin minä lauloin. Hiljaisna uinui
lumiset järvet ja virratkin.
Mut uhaten taivahan kannella välkkyi
Väinämön kalpa.