PYHÄ KEVÄT.
KEVÄTHYMNI.
Herran henki mailla kulkee, haudat kaikki aukeaa. Kas, jo katkee kääriliinat!
Sydän uuden uskon saa. Maa, mi nukkui hangen alla, herää uuteen elohon,
kautta ilman kannel kaikuu: Vapahtaja noussut on. Herää sydän ihmisenki
iloinensa, suruineen. Astu aatos, lennä, liidä kirkastuksen korkeuteen!
VIRTA VENHETTÄ VIE!
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass' sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie? Niin synkehinä synnit ne uhkaa. Hetken hehkuvi mies, sitten tummuvi lies, jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa. Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin ja poika perii kehdossa synnit isänkin ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa. Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur' suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanhan valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.
Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie? Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään. Meri, taivas ja maa kaikki, kaikk' katoaa— kuinka säilyisi sielu ihmisenkään? Mut unessa niin armas on ajatella noin: Viel' kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi ja huomentuulet tuntureilta henkää. Vaiko valhetta lie?
Mut noinpa mietin mie: Katso, kerran koko maailma herää. Susi lammast' ei syö, veli ei veljeä lyö eikä miesi tahko tapparan terää. Mut kaikki kauniit aatteet, joit' täällä aatellaan, ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan. Siis ihanteita, ihminen, kerää! Vaiko valhetta lie?
TAIDENIEKAN YÖ.
Yössä istuu taideniekka.
Miksi helkkää rannan hiekka.
Yön on neitoset tulevat, yön on mustat morsiamet, valkeilla varsoillansa, ruskeilla ruunillansa.
»Kunne neitoset kulette?
Minun luokse miks tulette?»
»Tuomme sulle tuomisia meren suurilta seliltä, ilman pitkiltä pihoilta— joko on ovesi auki?»
»On se auki auringolle, paistoa Jumalan päivän, ei yön yrityksille, Manan neitten maanehille.»
Ilkkuivat Manalan immet,
tytöt Tuonen tyrskyttivät:
»Voip' on miestä mieletöntä!
Vieläkö valohon luotat?
Tiedä, tiedä, taitoniekka: Jo pimeni Suomen päivä, sammui jo salojen huomen, meni usko miesten nuorten— ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»
Huusi vastaan taideniekka, välkkyi nuoren hengen miekka: »Jos menikin muilta usko, minun viel' ei mennyt ole, jos pimeni maani päivä, on mulla omakin päivä, tyttö kultainen kylässä, kaunokutri kartanossa, joll' on sielu silkin hieno, katse kaunoinen sametin. Unista utuisen lemmen luon mä maalle uuden aamun.»
Ilkkuivat Manalan immet, tytöt Tuonen tyrskyttivät. »Voip' on miestä mieletöntä! Vieläkö valohon luotat? Jo pimeni silkkisielu, sameni sametin välke, kylän ämmien käsissä, naisten kahvinauruloissa. Ei ole valoa enää koko maassa, maailmassa.»
Painoi päänsä taideseppä, juoksi julman haavan leppä, juoksi päivän, juoksi toisen, kunis hän kolmanna kohosi, kastoi kalvan hurmehesen, nosti kohti korkeutta, vannoi näin valan ikuisen:
»En minä levänne ennen kuin minun miekkani terästä revontulet roihuavat yössä pohjolan pimeän.»
Vyötti varren rautavyöhön, astui ulos talvi-yöhön, talven tähtöset näkivät, kun hän korpehen katosi.— Ei ole sitten kuulununna.
VÄLIRAUHA.
Tiedän, tunnenhan tarkalleen, ett' tää on vaan välirauhaa, hetkisen virtaa vierivää. Taas kohta jo kosket pauhaa,
Vain hetkeksi rauhan ma tehnyt oon
sun kanssasi, sydän kulta.
Ole valmis, kun leijona valveutuu!
Taas silloin me iskemme tulta.
Ja tietköhön myös koko maailma sen,
ett' tää on vaan väli-aikaa.
Sun tänään mä rauhassa levätä suon.
Taas huomenna torvet raikaa.
JUMALAN VANKI.
Ystävyys murtuu, rakkaus katoo, ei katoa minun kuoleman-ikäväni. En minä tiedä sinun alkuasi enkä aavista sinun loppuasi, mutta kumpikin lie minun sydämessäni.
Voi, pahoin tekee se mies, se mieletön mies, joka juurensa elämään katkoo. Hän on niinkuin lintu vedenpaisumisen päällä, ei ole hällä sijaa siellä eikä täällä, hän äärettömyydessä lentää ja lentää ja aaltoihin vaipuu.
Eikä ole totuus, jumalainen totuus, tehty ihmishartioita varten. Jos kuolevainen jumaliin nousee, niin Jumala ottaa vangiksi hänet ja viepi hältä ymmärryksen valon.
MAININKEJA.
Tahtoi meri taideniekaks tulla, lepäs tyynnä, peilipintaisena, kajasteli kaikki ilman kaaret, rannan raidat, suvi-illan ihmeet; kysyi vanhemmalta veljeltänsä taivahalta: »Oonko taideniekka?»
Päätään pudistaen veikko virkkoi:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»
Muutti meren poika muotoansa, meni sydämensä syövereihin, nosti hyökyaallot ärjymähän, pirstoi purret, mastot maalle heitti; kysyi vanhemmalta veljeltänsä: »Taitanen jo olla taideniekka?»
Päätään pudistaen veikko vastas:
»Viel' ei riitä, viel' et taideniekka.»
Lakkas myrskylaulu meren rinnan, souti selkää pitkät, loivat laineet, kajastellen taivaan sinikantta, muistutellen meren pohjatuutta, antain aavistusta myrskylöistä mennehistä. Kysyi meri jälleen: »Onko taiteen tarkoitus siis tämä?»
Nyökkäs päätään vanhempi ja vastas:
»Jo nyt riittää. Olet taideniekka.»
SURUT.
Minä seisoin ja huusin tappara kädessä: »Tulkaa, nyt tulkaa, tulkaa kaikki, te miel'alat apeat, te vastasäät vaikeet, huolten huuhkalinnut ja sydänsurut haikeet, niin koitamme kerran, ken meistä voittaa, ja voitettu olkoon ääneti niinkuin hauta, mi kuusten keskellä hiljainen on.»
Näin minä huusin tappara kädessä, katsoin uhmaten kalliosolaan uotellen kuoleman karjaa. »Pelkäätkö Tuonelan untelo ukko, pelkäätkö vuossadan nuorinta lasta, pelkäätkö päivyen poikaa?»
Eivät ne tulleet silloin surut, tulivat silloin, kun makasin maassa kamppaillen Luojani kanssa. Tulivat takaa kuin konnat, löivät kahleisiin minut, mierolle möivät, tekivät minusta heikon miehen, polttivat otsaani orjan merkin, jota ei huuhdo vesi, ei veri, eikä huulet kauneimman neidon.
RAKKAUDEN LAULU.
Ajatukset mun aivoissani niinkuin käärmeet kiertää. Käsi toinen neitosen nisissä ja toinen vartta viertää.
Valkeat aatteet mustalla pinnalla.
Voi, väririkkautta!
Valkea käärme mustalla rinnalla.
Kas, sepä rakkautta!
ALKIBIADEEN NÄKY.
Ma tiedän immen niin valkean kuin marmori templissä Minervan.
Theano, temppelin impyinen! Oi, koskaan unhoita sua ma en.
Sa seisoit kirkasna, kuultavana— ma kuljin maassa niin matalana.
Olin juonut päivät ja itkenyt illoin. Kai Panathenaian ol' juhla silloin.
Oli päivä laskenut laaksoissa, mut vuoret kimmelsi kullassa.
Ja kädessä malja ja seppelpäin ohi Minervan templin me kuljimme näin.
Yks filosofeerasi, toinen lauloi ja kolmansi katu- tyttöä kauloi.
Sa seisoit templisi portahilla— ma kuljin varjossa viileen illan.
Ja poimut vaattehes valkean loisti ruskossa päivyen laskevan.
Sun nähdessä silloin mun seisahti syön kuin Arkipelaagissa aalto yön.
Ja aallossa taivahat kuvastui ja taivahan tuhannet tähtöset ui.
Mut koska sa silmäsi laskit alas, niin jällehen myrsky mun rintaani palas.
Ja myrsky se raivoo vieläkin. En unhoita impeä temppelin.
HYMNI TULELLE.
Ken tulta on, se tulta palvelkoon.
Ken maata on, se maahan maatukoon.
Mut kuka tahtoo nousta taivahille,
näin kaikuu kannelniekan virsi sille:
Mit' oomme me? Vain tuhkaa, tomua?
Ei aivan: Aatos nousee mullasta.
On kohtalosi kerran tuhkaks tulla,
mut siihen ast' on aikaa palaa sulla.
Mi palaa? Aine. Mikä polttaa sen?
Jumala, henki, tuli ikuinen.
On ihmis-onni olla kivihiiltä,
maan uumenissa unta pitkää piiltä,
herätä hehkuun, työhön, taisteloon, kun Luoja kutsuu, luottaa aurinkoon, toteuttaa vuosisatain unelmat, joit' uinuneet on isät harmajat.
On elon aika lyhyt kullakin.
Siis palakaamme lieskoin leimuvin,
tulessa kohotkaamme korkealle!
Maa maahan jää, mut henki taivahalle.