LAULUJA KANTELETTAREN TAPAAN
MIKSI KYSYISIN ENEMPI?
En tiedä, oletko impi pyrstötähti taivahalla, valo maillensa menevä vaiko unten uusi päivä.
Ja en tiedä, oletko impi viime tuomion tulemus syömelleni syntiselle, vai tuoja elämän uuden.
Valaisit pimeän yöni, näin ma pitkät pilven rannat— miksi kysyisin enempi?
KONSTINSA KUMPAISELLAKIN.
Neuvoisin sinulle, neiti, pari kolme konstiani, tien ohesta oppimaani eloni nuorella polulla:
Ilo miten syntyvi surusta, miehen tarmo taistelosta, hyve ahjosta himojen, henki mustan mullan alta.
Nämä minä neuvoisin sinulle, kun sinä neuvoisit minulle pari kolme konstiasi, joita ihailen ijäti: Hyvä miten palkitaan pahalla, lempi leikinlaskennalla, mitenkä murhataan hymyillen, kuin poloista poljetahan.
Neuvokaamme toisiamme, impi kaunis ja ihana!
UNTA JA TODELLISUUTTA.
Tarjosin sinulle kerran käteni kesäisnä yönä, kun oli linnut laulupuulla, kukat täydellä terällä; tarjoan sinulle käden nyt ma talven tanterilla soidessa vihurin vinhan, kukkain kuolleiden ylitse.
Et sa silloin uskaltanut unteni utuihin, tyttö, uskallatko nyt paremmin urho-unten täytäntähän?
KATSON, KATSON, KAUNIS TYTTÖ.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkistelen, tuotko tummia minulle vaiko öitä valkoisia.
Muistan, koito, muutkin silmät, silmät tummat ja palavat, joihin katsoin, kauvan katsoin, etsin aatosta eloni; luulin päivän koittavaksi, auringon yleneväksi.
Yö yleni, tähdet sammui, säihkyivät salamat yössä, jyrisi Jumalan kosto, satoi rautaiset rakehet mun poloisen pään ylitse, harhalapsen hartioille; ajoivat armotta minua salon poikki, toisen pitkin, löivät turraksi lihani, luuni kaikki kangistivat, puutuin puuksi suon selälle, ahon päähän pökkelöksi, pikku lintujen peloksi, variksien vaakkumiksi.
Viikon seisoin suon selällä tunnotonna niinkuin tukki, korpit hyppi korvillani, silmillä varikset vaakkui, pedot juurella pesivät, hukat luona huutelivat. Lapset parkaisi pahasti marjamailla käydessänsä, nähdessä näköni mustan, surun synkän syövyttämän, pökkelön suon selällä, karahkaisen kankahalla.
Tulipa tyttö tähtisilmä, enkeli elämän joulun, ei se parkaissut pahasti eikä luota loitonnunna, tuli luoksi leikkimähän, vienoinen visertämähän, tuli silmin niin sinisin, kävi niin valkoisin kätösin runkohon ruman petäjän, juurihin jumalten hylyn— soi salossa enkel'laulu, lapsen nauru laaksoloissa.
Ja katso: Ihana ihme! Sylkähti sydän petäjän, kuohahti kuollehet vetoset, puu vihersi, päivä nousi, kevät kaikille hymysi.
Katson, katson, kaunis tyttö, katson silmies sinehen, pohjahan povesi katson, sydämesi syövereihin, etsin aatosta eloni, tulevia tutkiskelen: Herätitkö kuollehista, toitko Tuonelta urohon, uusille sydänsuruille vaiko leivon lauleluille.
Kirkas on sinulla silmä, katse kaunis ja viaton, et sinä suruja tuone, tuonet marjatuokkosia mailta päivän paistamilta, kuu-luojan kumottamilta.
IVA.
Kysyi tyttö poikaselta: »Miksi ivailet alati, lasket lauseita pahoja, jotka pistävät syvälle— minuakin joskus pistät.»
Vastas poika neitoselle: »Ihana on ivan säilä säihkyväinen, välkkyväinen. Iva on jumalten ase, luotu sankarin sotahan vasten valtoja pimeyden. Sillä puollan parhaintani, hellintäni, hienointani elämän suuressa sodassa— sillä myös sinua puollan.»
SANA SUOMEN SALOILLE.
Siellä Suomen on saloilla monta, monta nuorta miestä, joilla on sydän palava.
Ja onpa saloilla Suomen monta nuorta neitokaista, joill' on silmä siintäväinen.
Jos joka sydämehen ma voisin mennä nuoren miehen, näin minä sanoisin siellä: »Pala, pala, nuori sydän, katko Kullervon kapalot! Untamot, utalat miehet, mielet maassa vangitsevat suurella suun kovulla, pikkuisilla pyytehillä. Siinä on sisäinen uhka. Toinen uhka ulkonainen.»
Ja jos silmät ma jokaisen voisin nähdä nuoren neien, näin minä sanoisin niille: »Siinnä, siinnä nuori silmä, sinimetsien ylitse, näe, mitä me emme näe keskellä tulisen taiston, kaukolehdon lempeyttä, kaukolaakson kauneutta, ihanuutta iltapilven, aamun armahan tuloa.»
Lennä laulu ja sanele, mitä en itse voi sanoa!
LAULUN LAPSI.
Hyvä oli iso minulle, siskoset sitäi paremmat, paras armas äitimuori.
Mie itse hyväpä kelle?
Paha oli maailma minulle, pahempi impi ilkkuvainen, pahin syyllinen sydämein.
Mie itse pahapa kelle?
En ole hyvä, en paha, olen lapsi laulavainen, laulun lapsena pysynkin kunis kuoppahan kuperrun. Kaikki on kaunista minulle tämän ilman kannen alla, ilo, murhe, itku, nauru, luonto, maailma, lokakin, rauha suuren rakkauden, vihurit vihan ja lemmen; kaikell' on kajastuksensa Luojan suuresta suvesta, ikuisesta auringosta tähtitarhojen takana.