HYMNI.
Nouskaa aatteet murheiden alta
Luojan luokse niinkuin nousee usmat yön!
Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu,
maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan.
Anna Herra armosi paistaa!
Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.
NUORTEN KIITOS IDA AALBERGILLE.
On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!
On monta rinnan riemua ja monta mielen murhetta ja pettymystä pelkkää. Mut yks on juhla nuorten, oi, kun sotalaulut maassa soi, kun pitkin linjaa salamoi ja hengen miekat helkkää.
Ja moni suihki säilä, jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.
Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauvan eläköön!
1899.
RUNOILIJA.
Yli Suomen purjehti pilvet, lumi verhosi joka puun. Yö selkes. Ja yhdeksästoista se yö oli helmikuun.
Ja Pakkanen, Puhurin poika, läks jäisestä linnastaan, läks kädessä viikate käyrä, rautaruojuet jaloissaan.
Ja kussa sen kolisi askel, siinä ihmiset heräsi, ja kussa sen viikate välkkyi, siinä toivehet nukahti.
Läpi kylien, kaupunkienki kävi Puhurin poikasen tie, ja ollut ei tölliä maassa, jossa silloin ei väristy lie.
Tuli tumman Tuonelan herra myös mökkihin laulajan, ja laulaja silmänsä nosti: Mitä täältä sä tahdotkaan?
Ei tääll' ole kukkia kevään, ei toukoja, toivojakaan, tääll' asuvi tuska ja nälkä ja kurjuus ja köyhyys vaan.
Ei mull' ole äitiä, isää, ei armasta, ystävää, ja maa, jota lemmin ja lauloin, mua kiljuen kivittää.
Tää kansa, min nostaa ma tahdoin maan valtojen mainehesen, mua polkevi, pilkkaa, tallaa— haa, vielä mä kärsisin sen.
Mut katsele kansoa Suomen! Maassa laulun ja kanteleen, papit, piispat ohjia pitää, pikku bismarckit hallitsee!
Ovat poissa jo vanhojen parhaat ja ne, jotka jälellä on, ne tomussa harmaassa seisoo jo hyllyillä museon.
Ja nuoret, jotk' oli luotu ajan nousevan armeijaks, ne palkoista, arvoista haastaa, miss' yhtehen tulevi kaks.
Haa, tumman Tuonelan herra! Yli käykösi Kalevan maan, lyö tomuksi linnat ja töllit, että säästy ei ainoakaan.
Tää kansa ei viel' ole kypsä pää pystyssä käymähän, siks käydä sen köyryssä täytyy ja oppia ryömimähän.
Vasta koska sen ylitse kulkee sotavaunut sortajien, se ehkä jällehen muistaa, mihin määräsi Jumala sen.
Näin hurjana laulaja huusi, alas painoi hehkuvan pään. Mut Pakkanen seisoi ja hymyi vain hyisintä hymyään.
Mitä odotat vielä sä täällä?
Miks luotani lähde et?
Niin syvältä syöntäni viiltää
sun silmäsi tuikkehet.
»En muuta ma viivy täällä, vaan sanoa tahdoin ma sen: Tuo kaikki, jot' toivotit juuri, jo käynyt on totehen.»
Hän irvisti ikeniänsä ja viittas vielä ja läks. Mut laulajan poski lensi niin kuoleman-kelmeäks.
Ja oli kuin ois omat tuskat nyt ollehet varjoja vaan, sana yksi nyt vaan salamoinut: Kaikk' edestä kansan ja maan!
Ja veri se pilkattu, lyöty, se tallattu tomuhun, nyt hyminä suurena hyrskyi: Herra, suojaa maatani mun!
Herra, suojaa kansoa Suomen, sen lakeja, lauluja sen! Herra, suojaa sen äitien kieltä ja mieltä sen lapsien!
On orjuus kauhea vieras, se ei tule yksinään, sen jäljissä käy petos, vilppi selän köyryys ja kumarrus pään.
Sen jäljissä käy rikos, rutsa ja tuijotus toiveheton, sen jäljissä käy tuhat turmaa— Herra Suomea suojelkohon!
1899.
PELLERVON LAULU.
Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata,
tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu.
Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa.
Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin:
Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi!
Maita ken kyntämähän? Kauvan jo kaivattu on.
Terve, terveppä siis, sinä Pellervo, peltojen poika,
ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän.
Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen:
Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainio yks.
Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin.
Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.