JOHDANTO:
VALMISTAVA AIKA.
(1542-1835)
Kyliä se kuulee Suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen.
Mikael Agricola.
1. Kieli ja kirjallisuus.
Kirjallisuus on maan tulkki. Kirjallisuus on kansakunnan kuvastin. Kirjallisuutensa kautta kansa haastaa ilmoille, mitä se on tuntenut ja kuvitellut kauneinta, tahtonut, toivonut ja pyrkinyt pyhintä maailmassa. Ilman kirjallisuutta on kansa kuin sokea, kuin kuuromykkä. Vasta omankielisen kirjallisuutensa kautta kansa oppii itsensä tuntemaan ja tekemään itsensä myös muille kansoille ymmärrettäväksi.
Kirjallisuutensa kautta kansa liittyy itseään suurempaan yhteyteen: ihmiskuntaan.
Kieli on kirjallisuuden väline. Kielen täytyy taipua notkeasti kirjailijan sisäisiä tarkoitusperiä ilmaisemaan, jos hänen mieli voida välittää niitä lukijakunnalleen. Kielen kehitys vaatii usein pitkän valmistavan ajan, ennenkuin varsinainen kansalliskirjallisuus voi puhjeta kukkimaan. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa se on vaatinut lähes kolme vuosisataa. Enemmän kuin suomalaisen kirjallisuuden ne ovat suomenkielen ja suomalaisen sivistyksen historiaa.
2. Suomalaisen kirjakielen synty.
Suomalainen kirjakieli on kansamme uskonnollisen tarpeen synnyttämä. Katoolisena aikana oli kirkon, koulun ja kaiken korkeamman sivistyksen kieli meillä niinkuin muuallakin maailmassa latina. Mutta Lutherin opin mukaan oli kansalle kansan omalla kielellä jumalan puhdasta sanaa saarnattava. Suomalaisen kirjakielen synty sattuu sentähden yhteen uskonpuhdistuksen tulon kanssa Ruotsin valtakuntaan.
Suomen varsinainen uskonpuhdistaja ja ensimmäinen todella lutherilainen piispa oli Mikael Agricola (1508-1557) kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Koulunsa hän oli käynyt Viipurissa ja Turussa ja suorittanut maisterintutkinnon v. 1539 Wittenbergin yliopistossa, Martti Lutherin ja Filip Melanchtonin omien silmäin alla. Jo täällä hän oli alkanut kääntää suomeksi Uutta Testamenttia, joka kuitenkin ilmestyi painosta vasta v. 1548. Sitä ennen hän oli ehtinyt toimittaa kansalleen Aapisen (»Abc-kiria») ja Rukouskirjan. Edellinen, joka ilmestyi painosta v. 1542, on ensimmäinen suomenkielinen kirjateos.
Suomessa ei siihen aikaan ollut yhtään kirjapainoa. Kaikki täytyi painattaa Tukholmassa. Useimmat Agricolan kirjat ilmestyivät vielä tekijän kustannuksella. Harvat ostivat ja lukivat niitä. Kaikista hankaluuksista huolimatta Mikael Agricola jatkoi kirjallista toimintaansa, julkaisten vielä osia Vanhasta Testamentista ynnä kirkonmenojen uudistamista koskevia teoksia. Myöskin maallisia tietoja hän teoksiinsa siroitteli. Näin tuli hänestä suomalaisen kirjakielen isä. Hänen kauttaan vakiutui länsisuomen murre maamme kirjakieleksi.
3. Vanhimmat suomalaiset lakitekstit.
Vanhin tunnettu suomalainen lakiteksti on Herra Martin, Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalaisen, suorittama Ruotsin maanlain suomennos (1548), jonka käsikirjoitusta säilytetään Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa. Hänen työnsä lähin jatkaja oli Pohjois-Pohjanmaan rovasti ja lainlukija Ljungo Tuomaanpoika, joka suomensi sekä Ruotsin maanlain (1601) että kaupunginlain (1609). Molemmat nämä suomennokset jäivät, kuten Herra Martinkin, painattamatta.
Vaikka kaikkien Ruotsin alammaisten oli Ruotsin lakia toteltava, ei hallitus paljoakaan välittänyt lakiensa ja asetuksiensa suomenkielelle toimittamisesta. Yksityiset miehet saivat sitä tehdä, vieläpä omalla kustannuksellaan. Näistä on lainlukija Hartikka Speitz, joka v. 1642 julkaisi suomeksi Kustaa Aadolfin sota-artikkelit, erittäin muistettava. Hänen ajoistaan asti ruvettiin kuitenkin myös esivallan toimesta asetuksia suomennuttamaan. Ensimmäinen tällainen kielenkääntäjä oli Erik Justander, runouden ja logiikan professori Turun yliopistossa (perustettu v. 1640). Vihdoin v. 1759 saatiin koko Ruotsin valtakunnan laki, lääninsihteeri Samuli Forseenin suomentamana, painatetuksi.
4. Hengellinen kirjallisuus.
Mikael Agricolan rakkain ajatus oli ollut saada koko raamattu suomenkielelle. Kului kuitenkin ummelleen sata vuotta, ennen kuin tämä ajatus toteutui. Kaksikin kertaa istuivat sitä varten komiteat. Ensimmäisen, joka asetettiin v. 1602, esimiehenä oli piispa Erik Sorolainen, ja muina jäseninä seitsemän suomalaista pappia ja koulumiestä. Jälkimmäisen, joka asetettiin v. 1638 ja sai työnsä julkisuuteen v. 1642, jäsenet olivat Eskil Petraeus, Turun koulun opettaja, tuomiorovasti ja vihdoin Turun piispa, Martti Stodius, heprean ja kreikan kielten professori Turun yliopistossa, Henrik Hoffman, Maskun kirkkoherra ja Gregorius Favorinus, Piikkiön kirkkoherra. Suomennosta pidetään yhtenä aikansa etevimmistä raamatunkäännöksistä.
Lähinnä raamattua olivat katkismukset, virsikirjat ja postillat tärkeimmät kansamme uskonnolliselle elämälle.
Vanhimman suomalaisen katkismuksen julkaisi v. 1574 Paavali Juusten, Mikael Agricolan aikalainen ja vihdoin hänen jälkeläisensä Turun piispan-istuimella. Vanhimman suomalaisen virsikirjan (1580) toimittaja taas oli Turun koulun rehtori Jaakko Suomalainen eli Finno.
Uusia virsikirja-laitoksia toimittivat sitten 1600-luvulla Maskun kirkkoherra Hemminki ja Uudenkirkon kappalainen Jonas Raumannus, sekä vihdoin 1700-luvun taitteessa molemmat piispat Gezeliukset. Jälkimmäinen heidän toimittamistaan virsikirjoista, joka ilmestyi v. 1702 ja jonka lisäksi seuraavana vuonna ilmestyi myös ensimmäinen suomenkielinen nuottikirja, pysyi käytännössä sitten aina vuoteen 1886. Se oli meidän »vanha virsikirjamme», jota vieläkin rakkaudella muistellaan. Useimmat sen virsistä ovat latinan, ruotsin ja saksan kielistä käännettyjä tai mukailtuja. Tästä työstä on edellisten lisäksi muistettava erittäinkin lääninrovasti Erik Cajanus (k. 1737), joka siihen on alun toistasataa virttä muovaellut.
Tämän aikakauden kauneimman alkuperäisen suomalaisen virren Etkös ole ihmisparka tekijänä taas on mainittava hänen isänsä serkku Juhana Cajanus (k. 1681), ylimääräinen filosofian professori Turun yliopistossa.
Ensimmäisen suomalaisen Postillan julkaisi vv. 1621 ja 1625 jo ennen raamatunkääntäjänä mainittu piispa Erik Sorolainen. Se oli 2-niteinen, noin 2300-sivuinen teos ja pysyi käytännössä aina 1800-luvulle.
Aikakauden itsenäisin ja samalla merkillisin hengellisen kirjallisuuden tuote on pappi Mattias Salamniuksen v. 1690 julkaisema raamatullinen kertomarunoelma Ilolaulu Jesuksesta. Sen 29 laulua ovat vanhan kansanrunoutemme mitalla kirjoitetut ja sisältävät monta tosirunollista ja tuoreen mielikuvituksen siivittämää säettä.
Seuraavan sataluvun hengellistä runoutta hallitsevat Achreniukset: Abraham, Simo ja Antti, kaikki papilliseen säätyyn kuuluvia. Abraham Achreniuksen teoksista on muistettava hänen v. 1769 julkaisemansa Sionin juhlavirret (»Iso Sioni»), jotka samoin kuin hänen poikansa Antin v. 1790 toimittamat Hengelliset laulut (»Pikku Sioni») ovat meidän päiviimme saakka olleet kansamme suosituinta laulukirjallisuutta.
Vielä mainittakoot 1700-luvun hengellisistä runoilijoista Frosterus veljekset ja rahvaan mies Tuomas Ragvaldinpoika.
5. Maallinen kirjallisuus.
Suorasanaista maallista kirjallisuutta ei paljon ilmestynyt suomeksi tällä aikakaudella, ainoastaan eräitä kansaa varten toimitettuja valistuskirjasia. Sitä runsaampi oli maallinen runosuoni, jonka tuotteet kolmeen päälajiin jakautuvat:
1) Historiallinen runous, jonka ensimmäinen painosta julaistu tuote meidän maassamme on Tammelan kirkkoherran Lauri Tammelinuksen v. 1658 julkaisema riimikronikan tapainen Ajan tieto. Sittemmin olivat Ison vihan kauhut ja Kaarle XII:nnen tarumainen sankarihaamu eritoten omiaan runoilijain mielikuvitusta kiihoittamaan. Niinpä kuvailee m.m. Kalajoen kappalainen Gabriel Calamnius 11-lauluisessa teoksessaan Sururunot Suomalaiset (1734) venäläisten hirmuvaltaa Suomessa. Myöskin Pikku viha, Kustaa III:nnen kuolema y.m. muistettavat tapaukset löysivät runoilijansa.
2) Tilapää-runous, jonka pesäpaikka oli Turun yliopisto, mutta jota myös kautta maan, häiden, hautajaisten, syntymä- ja nimipäivien y.m.s. merkkitapausten johdosta harjoitettiin. Miltei valtiollisen runouden leiman voi tämä itsessään niin vaatimaton runouslaji saada, kun korkeat virkanimitykset tai kuninkaallisten henkilöiden häät, kruunaukset ja matkat olivat syynä sen syntymiseen. Tämänkin maallisen runouslajin merkillisimpänä viljelijänä on muistettava jo historiallisena runoilijana mainittu Gabriel Calamnius, jonka v. 1755 julkaisema Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista on ensimmäinen ja ainoa Ruotsin vallan aikana ilmestynyt varsinainen lyyrillinen, suomenkielinen runokokoelma. Muista aikakauden lukuisista tilapäärunoilijoista mainittakoon vielä Henrik Achrenius, yllämainitun Simo Achreniuksen veli ja Abraham Achreniuksen veljenpoika, hilpeäluontoinen nimismies, jonka tuotteissa keveän, kustavilaisen ajan henki kuvastuu, samoin Kaarle Kustaa Weman, Kustaa III:nnen hovitapausten ikuistaja.
3) Kansaa-valistava runous, jonka ensimmäisiä muistomerkkejä ovat tuntemattoman tekijän v. 1699 julkaisema Huoneen-Speili ja Ala-Tornion kirkkoherran Gabriel Tuderuksen »nuoruudessa ylösajattelema» Yxi Kaunis Suomenkielinen Weisu (1703).
Näistä oli kuitenkin vielä taival pitkä varsinaiseen taiderunouteen, jonka alkajat esiintyvätkin vasta 1800-luvun taitteessa, heräävän kansallisen hengen ensimmäisinä aamu-airuina. Suurimmilla runolahjoilla varustettu heidän joukossaan on Kallio, (hovi-oikeuden auskultantti Samuli Kustaa Bergh, k. 1852), jonka harvat tuotteet syvän poljentonsa ja klassillisen, nähtävästi Goethen vaikuttaman muotopuhtautensa vuoksi ovat suomalaisen runouden kaunistuksia ja jonka yleisesti tunnettu Oma maa kestää vielä tänäkin päivänä kilpailussa sen etevimpien saavutusten kanssa. Järkeilevä, ratsionalistinen henki oli maistraatinsihteeri Jaakko Juteini (1781-1855), jonka pääasiallinen tuotanto tosin lienee yllämainittuun kansaa-valistavaan kirjallisuuteen luettava, mutta jonka laulut Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuret lapsukaiset ovat hänelle ikuisen muistomerkin myös suomalaisen taiderunouden pyhäkössä pystyttäneet. Myöskin eräitä draamallisia kokeita, kuten Perhekunta ja Pila pahoista hengistä, hän julkaisi. Juteinin rinnalla on mainittava suomenkielen lehtori Helsingin yliopistossa Kaarle Akseli Gottlund (1796-1875), vaikka hänen merkityksensä onkin enemmän suomalaisuuden harrastajan ja esitaistelijan kuin todellisen lauluniekan. Suomalaisen kertomarunouden mieltäkiinnittävänä kokeena on hänen Runolansa muistettava. Eräitä sieviä lauluja ovat vielä pappisveljekset Pietari ja Erik Ticklén, Juvan kappalainen Abraham Poppius ja Alavieskan kappalainen Klaus Juhana Kemell kirjoittaneet.
Jaakko Juteinin draamalliset kokeet, yhtä vähän kuin Jaakko Fredrik Lagervallinkaan (k. 1865), joka julkaisi m.m. mukaelman Shakespearen Macbeth-näytelmästä, nimellä Ruunulinna, eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä suomenkielellä. Jo niin varhain kuin v. 1650 olivat Turun ylioppilaat esittäneet kielenkääntäjänä jo ennen mainitun professorin Erik Justanderin ruotsinkielestä suomentaman huvinäytelmän Tuhlaajapoika. Suomenkieli olikin siihen aikaan vielä aivan yleinen Turun ylioppilasten kesken.
Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Suomalaiset Tietosanomat, ilmestyi vv. 1775-1776 Mynämäen rovastin Antti Lizeliuksen toimittamana.
6. Kansanrunous.
Kansa lauloi omia laulujaan. Pakanuuden esihistoriallisista ajoista tuoreimpaan nykyisyyteen tiedetään Suomen kansan tehneen runoja omalla 8-tavuisella, trokeisella (pitkä-lyhyellä) runomitallaan, jonka omituisen rakenteen salaisuus on sen elimellisestä yhteydestä säveltaiteen kanssa etsittävä. Sen tuotteet jaetaan tavallisesti vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen, joista uudempi käyttää myös muita, nykyaikaisempia runomittoja kuin yllämainittua.
Vanhemman kansanrunoutemme aarteet paljastuivat täydellisinä päivänvaloon vasta 1800-luvulla, jolloin ne tulivat merkitsemään koko varsinaisen kansalliskirjallisuutemme nousua ja samalla sen pohjaa ja perustusta. Mutta jo kauan sitä ennen olivat sen tuotteet tutkijain, keräilijäin ja isänmaan ystävien huomiota kiinnittäneet. Niinpä julkaisi v. 1702 Paimion kirkkoherra Henrik Florinus ensimmäisen suomalaisen sananlaskukokoelman, jonka keräämistä jo ennen historiallisena runoilijana mainittu Lauri Tammelinus oli aloittanut. Kansanrunoutta keräilivät myös monet niistä 1700-luvun suomalaisuuden harrastajista, m.m. Taneli Juslenius ja Henrik Gabriel Porthan, joista kansallisen tieteen yhteydessä on tuleva enemmän puhetta. Vihdoin ovat 1800-luvun alkupuolen kansanrunouden kerääjistä Sakari Topelius vanhempi (runoilijan isä) ja ennen mainittu Kaarle Akseli Gottlund, Lönnrotin suoranaisina edellä-kävijöinä muistettavat.
Uudemman kansanrunoutemme tuotteet lienevät useimmat alkuaan sivistyneen vallasväen muista kielistä mukailemia, joskin ne sitten rahvaan keskuuteen levinneinä ovat saaneet suomalaisen sävynsä ja täysin itsenäisen muodostuksensa. Niiden joukossa on helmiä sellaisia kuin Tuoll' on mun kultani, Veli-surmaaja, Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu y.m. Nykyisiin aikoihin saakka on uudempi kansanrunoutemme jatkunut rekilaulujen ja arkkiveisujen muodossa, jotka kaiken ala-arvoisen sisällyksensä ohella kuitenkin sisältävät myös monta runollista ja kauniisti helähtävää säettä.
Kolmannen kauden suomalaisen kansanrunouden kehityshistoriassa muodostavat kansanrunoilijat, nimeltä tunnetut rahvaan miehet, jotka 1800-luvun taitteessa niin yhtenäisenä ja silmäänpistävänä parvena esiintyvät, hekin merkkinä suomalaisen kansallishengen heräävästä itsetietoisuudesta.
Etevin ja tunnetuin heistä on Paavo Korhonen (k. 1840), »Vihta-Paavo», joka nasevilla, terävillä, usein pilkallisilla lauluillaan saavutti monelle nykyaikaisellekin kirjailijalle kadehdittavan kuuluisuuden. Muista hänen aikalaisistaan mainittakoot vielä Pentti Lyytinen, Pietari Makkonen, Olli Kymäläinen ja Antti Puhakka, kaikki, samoin kuin Paavo Korhonen, savolaisella alueella syntyneitä. Heidänkään kirjallista merkitystään ei ole vähäksi arvattava. Hekin valmistavat tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle.
7. Kansallinen tiede.
Suomalaisen kansalliskirjallisuuden syntysanoihin on myös tämän aikakauden kansallinen tiede syvästi vaikuttanut. Luemme silloin sen piiriin:
1) Suomalaisen historiankirjoituksen, jonka vanhin muistomerkki on ennen hengellisenä kirjailijana mainitun Paavali Juustenin latinankielinen Piispankronika. Latina pysyikin sitten kansallisen tieteen kielenä 1800-luvulle saakka. Latinankielinen oli myös hehkuvan isänmaanystävän ja suomalaisuuden harrastajan (»fennofiilin»), piispa Taneli Jusleniuksen (1676-1752) väitöskirja Vanha ja uusi Turku, joka kuitenkin on vähemmän historialliseksi kuin ajanhengen ja hänen oman leimuavan, paikallisen patriotisminsa todistuskappaleeksi katsottava. Suomalaisuuden sorrettu tila oli omiaan herättämään vastavaikutuksenaan myös aivan kritiikitöntä kaiken oman ihailua.
2) Suomenkielen tutkimuksen, jonka aloitti meillä ruotsi-syntyinen mies, Turun professori, raamatunkääntäjä ja piispa Eskil Petraeus v. 1649 julkaisemallaan suomen kieliopilla. Suomenkielen oikeata ymmärtämistä haittasi tähän aikaan kuitenkin vielä latinankielen ylivalta, jonka sääntöihin sen muotorikkautta koetettiin väkivaltaisesti pusertaa. Vapauttajaksi tässä suhteessa tuli se 1600-luvun lopulla syntyvä omituinen mielipide, että suomi muka oli kreikan ja heprean sukukieliä. Tätä mielipidettä, joka nähtävästi oli yhteydessä saman-aikuisten ruotsalaisten yritysten kanssa (Olavi Rudbeck) todistaa Skandinavia ja sen keralla Suomi ihmiskunnan ja kaiken inhimillisen sivistyksen alkukodiksi, edusti myös yllämainittu Taneli Juslenius. Vielä tahdottiin käsittää suomi ja ruotsi toistensa sukukieliksi. Näin oli kaikissa tapauksissa vapauduttu latinan yliherruudesta, kuten Ilmajoen kirkkoherran Pärttyli Vhaëlin v. 1733 painosta ilmestynyt kielioppi todistaa. Ensimmäinen suomalainen sanakirja, Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745) taas oli Taneli Jusleniuksen toimittama. Sitä ennen oli vain vähäpätöisiä »tulkkeja» käytännöllistä tarvetta varten ilmestynyt.
3) Kansanrunouden tutkimuksen, joka pian laajenee tutkimukseksi muinaissuomalaisesta jumaluustarustosta ja esi-isiemme koko pakanallisesta maailmankatsomuksesta. Sen ensimmäisenä tuotteena on mainittava erään Gabriel Maxeniuksen v. 1733 julkaisema latinankielinen väitöskirja Loitsimisen luonnollisista vaikutuksista, joka samalla sisältää viisi suomalaista loitsurunoa, ensimmäiset painosta ilmestyneet kalevalaisen runoutemme todistuskappaleet.
Kaikki nämä kansallisen tieteen haarat yhtyvät Henrik Gabriel Porthanissa (1739-1804), Turun yliopiston professorissa, joka ne kaikki vasta todelliselle kriitilliselle pohjalle asettaa. Varsinaisen suomalaisen historiankirjoituksen hän perustaa teoksillaan Paavali Juustenin piispankronikasta, Turun yliopiston historiasta y.m., suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen taas teoksellaan Suomalaisesta runoudesta (1766). Suomenkielen oikeasta luonteesta oli Porthanilla syvempi ja laajempi tieto kuin kenelläkään hänen edeltäjistään tai aikalaisistaan, sillä hän jo osasi asettaa sen todellisten sukukieliensä yhteyteen lappia, unkaria, vogulia, mordvaa ja ostjakkia myöten, vaikka hän ei ehtinytkään muuta kuin yhdellä teoksellaan suomenkielen murteista tätä kansallisen tieteen haaraa edistää. Myöskin Porthanin tieteellinen kieli oli latina. Mutta hänen elämäntyönsä vaikutti mahtavasti koko maamme oppineessa säädyssä suomalaisuuden kipinän vireillä-pysymiseen.
Porthanin aikaisista ovat mainittavat maisteri Kristfrid Ganander (k. 1790), joka julkaisi ensimmäisen suomalaisen Mytologian ja arvoituskokoelman, sekä dosentti Kristian Erik Lencqvist (k. 1808) väitöskirjansa vuoksi suomalaisesta taika-uskosta. Kummankin heidän teoksensa ovat latinankielisiä.
Kielioppien tekijöitä ilmestyi sitten 1800-luvun alulla useitakin, joista professori Reinhold von Becker (k. 1858) on huomattavin. Hänpä se myöskin toimittamissaan Turun Viikkosanomissa julki lausui ajatuksen, että vanhoja kansanrunojamme kenties voisi järjestää joksikin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, antaen siten suoranaisen sysäyksen Elias Lönnrotin elämäntyölle.
8. Suomalaisuus.
Katoolisen ajan lopulla, 1500-luvun taitteessa ja vielä sen keskivaiheillakin, suomalaisen kirjakielen syntyessä, oli myös sivistyneiden säätyjen yleinen puhekieli meidän maassamme suomi, jonka vuoksi uskonpuhdistuksen maahan tullessa ei muuta kieltä voitu kirkon kieleksi ajatellakaan. Kielellisessä suhteessa oli kansamme siis silloin eheämpi kuin koskaan jälkeenpäin. Samoin kansallisessa, sillä muualtakin muuttaneet aateliset ja porvarit sulivat pian suomalaiseen ympäristöönsä, papistosta puhumattakaan, jonka valtavan enemmistön hiipankantajaan saakka maan omat lapset muodostivat. Myöskin valtiollisessa suhteessa oli kansamme sangen itsenäinen. Olipa se kaksi kertaa samalla 1500-luvulla, Juhana Herttuan ja Klaus Flemingin aikoina, omaksi valtiolliseksi kokonaisuudekseen muodostumaisillaan.
Heikoin se oli yhteiskunnallisessa suhteessa. Ylempi aateli ja sen sortama rahvas seisoivat jo kahtena vihamielisenä leirinä vastakkain, jotka Nuijasodan verikentillä (1596-1597) voimiaan mittelivät. Aateli voitti, kansa painui allepäin. Papisto oli niiden kesken, kuten niin usein myöhemminkin Suomen historiassa, kuin vasaran ja alasimen välissä. Siinä, joka samalla Suomen oppinutta säätyä edusti, säilyi kuitenkin siemen kansamme vastaiselle eheydelle.
Ruotsin valtakunnan lujittuessa ja sen mahtavuuden kasvaessa alkoi se sivistyneiden säätyjen ruotsalaistuminen, joka sitten jatkui katkeamatta 1800-luvulle saakka, kunnes n.s. kansallinen herätys siitä lopun teki. Ruotsalaiset, joita muutti yhä enemmän maahan, eivät enää suomalaistuneet. Suomalaiset, tavallisesti juuri etevimmät ja kyvykkäimmät, jotka muuttivat Ruotsiin, unohtivat siellä pian kotimaansa ja äidinkielensä. Lisäksi tulivat Ruotsin ainaiset sodat, joista voitonhedelmät vain harvoin Suomen osaksi lankesivat, mutta joiden tappiot sen kansa aina kahta kipeämmin sai tuntea luissaan ja ytimissään. Näyttihän tämä kansa esim. Ison vihan aikoina (1714-1721) olevan jo etnografisenakin ilmiönä tuomittu kansakuntien joukosta katoamaan.
Ruotsin sotainen maine, Kustaa Aadolfin ja Kaarlein kannattamana, oli kiertänyt maailmaa ja vaikuttanut mahtavasti ruotsalaisen kansallistunnon kasvamiseen. Suomalaiset olivat uskollisesti olleet mukana tuon maineen luomisessa, mutta Ruotsin lippu oli maailmalta, ja osaksi myös heidän omilta silmiltään, peittänyt heidän urotyönsä. Ruotsi oli, vaikkakin vain erääksi ajaksi, kohonnut europalaiseen suurvalta-asemaan, Suomi sen rinnalla alentunut vähäpätöiseksi, laiminlyödyksi maakunnaksi. Oliko ihme, että monet suomalaiset itsekin rupesivat häpeämään omaa kieltään ja kansallisuuttaan ja tuntemaan itsensä yhä enemmän ruotsalaiseksi? Onpa esimerkkejä siitäkin, että Ruotsin hallitus itsetietoisella toiminnallaan edisti tätä ruotsalaistumista.
Kustaa III:nnen sivistynyt, taiteita ja kirjallisuutta suosiva aikakausi vaikutti luonnollisesti vielä tehokkaammin suomalaisuuden uhkaavaan perikatoon. Korkeamman, loisteliaamman sivistyselämän lumous on valta, jota vain harvoin mikään alempi ja vaatimattomampi kultuuri voi vastustaa. Eikä ruotsalainen sivistys enää tuntunut edes vieraalta Suomen ylempien säätyjen jäsenistä, sillä monet suomalaiset itse olivat olleet mukana luomassa tuota sivistystä, samoin kuin ennen Ruotsin sotaista kunniaa. Suomi, itsenäisenä suomalaisena sivistysalueena, näytti 1800-luvun taitteessa inhimillisesti katsoen olevan todellakin tuomittu häviämään.
Tätä synkkää taustaa vastaan ovat myös aikakauden suomalaiset kirjalliset ilmiöt katsottavat. Ne ovat kuin vilkkumajakoita yössä, jotka meille, nykyisen ajan merenkulkijoille, tietä osoittavat.