I.
ROMANTINEN AIKA.
(1835-1870.)
1. Realismi ja romantiikka.
Kirjallisuudessa, samoin kuin kaikessa inhimillisessä toiminnassa, havaitaan yleisiä henkisiä virtauksia, jotka käyvät maasta maahan, kansasta kansaan, luoden pitkät sarjat yksityisiä ilmiöitä, niitä muodostaen ja niihin vaikuttaen. Sellaisia ovat 1800-luvun europalaisessa kirjallisuudessa romantiikka, realismi ja uusromantiikka.
Romantiikaksi me nimitämme sitä kirjallista suuntaa, joka pyrkien pois olevista oloista ja lähimmästä ympäröivästä todellisuudesta menee takaisin luontoon, kauas kansojen entisyyteen tai yksilön oman sisäisen tunne-elämän hämärille, itsetiedottomille alkulähteille. Realismi taas viihtyy nykyisyydessä ja todellisuudessa, etsii aiheensa ympäröivästä, kuohuvasta ihmis-elämästä ja pysyy itsetietoisen, erittelevän järjen piirissä. Romantiikan tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat herkkä tunnelmapohja ja laaja, lentävä mielikuvitus, realismin taas kylmä, valikoiva huomiokyky ja säälimätön sielun-erittely. Romantiikan luonnosta seuraa, että se mielellään käyttää runomuotoa, samalla kuin realismin luontainen taidekeino on suorasanainen esitys.
Äärimmilleen kehitettyä realismia nimitetään myös naturalismiksi. Viime vuosisadan lopun uusromantisia haarautumia taas on ollut m.m. symbolismi, joka vertauskuvien avulla pyrkii ilmiöiden sisällistä yhteyttä selittämään.
Romantiikkaa, yhtä vähän kuin realismiakaan, ei koskaan tavata kirjallisuudessa sellaisinaan. Ne yhtyvät päinvastoin joka hetki toisiinsa, samoissa aikakausissa, samoissa kirjailijoissa, vieläpä jokaisessa heidän yksityisessä tuotteessaan. Missä ne erikoisen korkeaan sopusointuun yhtyvät, syntyy klassillinen taide, joka tyydyttää sekä ihmishengen romantisia että realistisia pyrkimyksiä. Siihen voidaan kumpaakin tietä tulla ja sitä voidaan tavata kaikissa aikakausissa.
Romantiseksi ajaksi suomalaisen kirjallisuuden historiassa me nimitämme aikaa Elias Lönnrotista Aleksis Kiveen, Kalevalan ilmestymisestä Seitsemän veljeksen ilmestymiseen saakka (1835-1870), samoin kuin me edellisessä olemme aikaa Mikael Agricolasta Elias Lönnrotiin, aapisesta Kalevalaan (1542-1835) sen valmistavaksi ajaksi nimittäneet. Tämän tehden meidän on kuitenkin aina muistaminen, että kirjalliset kaudet, yhtä vähän kuin mitkään henkiset virtaukset, eivät ala mistään varmoista vuosiluvuista eivätkä pääty niihin. Luonto rakastaa välimuotoja. Kaikki järjestelmät ovat ihmisten tekemiä ja useimmat määritelmät vain totta sikäli kuin ne kiinnittävät huomiota ilmiöiden pääominaisuuksiin, jättäen syrjään tuhannet vähempiarvoiset vivahdukset.
2. Kansallinen herätys.
Kirjallisuus ei riipu ilmassa. Se on joka hetki yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Se kasvaa niistä ja vaikuttaa takaisin niihin. Se on samalla ympäröivien olojen tuote ja tuottava voima, joka niitä muodostaa. Sen laatu on veteen verrattava, joka nousee maasta ja kohoaa taivahille ja lankeaa jälleen virvoittavina pisaroina alas, kukin pinnallaan tuhatkarvaista kauneutta heijastellen. Että se myöskin, kun maan henkinen ilmakehä on erityisen raskas ja tukahduttava, voi jylistä ukkosena ja salamoida, siitä antaa maailmankirjallisuuden historia meille monta pätevää todistusta.
Kirjallisuus on aina elimellisessä yhteydessä ympäröivien olojen kanssa. Kunkin kirjallisen ilmiön syntysanat ovat ajanhengestä ja kansanhengestä etsittävät, joita kirjallisen yksilön henki on omalla tavallaan tulkinnut ja joihin hän on takaisin vaikuttanut.
Ajanhenki Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla oli kylläkin raskas ja tukahduttava. Kuitenkaan sen kirjallisuus ei voinut jylistä ukkosena ja salamoida. Siltä puuttui siihen voima. Suomen kansa tuskin tunsi itseään. Se oli liian kauan ollut vieraan vallan alaisena ja nyt jälleen siirtynyt uudelle valloittajalle. Tulevaisuus oli tuntematon, entisyyttä enää mahdoton palauttaa. Mielet olivat hiljaiset ja ahdistuneet.
Kuitenkaan ei oman kansallisuuden tunto ollut koskaan täydellisesti kuollut Suomen kansan keskuudesta. Punaisena, joskin sangen ohuena lankana se oli käynyt kautta koko Ruotsin vallan aikaisen Suomen historian. Se oli elänyt osaksi tieteellisenä mielenkiintona, osaksi paikallisena patriotismina, vaikka tuo tieteellinen mielenkiinto alkoikin 1800-luvun taitteessa jo olla yhtä kaukana kaikesta käytännöllisestä kansallisesta toiminnasta kuin saattaa olla tiedemiehen mielenkiinto jotakin kuolevaa kansanrotua kohtaan, ja vaikka tuo paikallinen patriotismi ei useinkaan ollut sen suurempi kuin saattaa olla saman valtion eri maakuntien tai saman kansakunnan eri heimojen kesken. Kuitenkin oli tällä kansalla oma kielensä, vaikka ei korkeimman sivistyksen välineenä, sillä oli oma kansallisuutensa, vaikka sen ylemmät säädyt olivat jo miltei kauttaaltaan muukalaistuneet, oma kansanrunoutensa, vaikka sen parhaat aarteet vielä piilivät salojen hämärässä, vieläpä, kuten edellä olemme nähneet, myös oma vaatimaton kirjallisuutensa, vaikka se ei vielä voinutkaan sen korkeampia henkisiä tarpeita tyydyttää. Mutta muuten puuttui siltä kyllä vielä melkein kaikki ja, ennen muuta, elävä, kansan kaikkia osia toisiinsa yhdistävä kansallishenki, jota ilman ei mikään todellinen kansalliskirjallisuus ole maassa mahdollinen.
Ero Ruotsista oli omiaan Suomen sivistyneessä säädyssä ensimmäiset kansallishengen herätykset synnyttämään. Näiden voimakkaimpana tulkkina 1820-luvulla esiintyy Turun dosentti Aadolf Ivar Arvidsson (k. 1858), joka tunnettuun, lakooniseen lauselmaansa pukee koko aikakauden syvimmän kansallisen vaatimuksen: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla, meidän täytyy siis olla suomalaisia.» Mutta se oli helpompi sanoa kuin teossa toteuttaa.
Suomalaisuuden harrastus levisi kuitenkin Suomen oppineiden keskuudessa, jossa sillä oli tieteellinen jalansijansa jo Porthanin kirjallisen elämäntyön kautta olemassa. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka sitten kauan aikaa pysyi suomalaisen kirjallisen harrastuksen keskipisteenä. Seuran perustavia jäseniä olivat m.m. jo ennen mainittu Reinhold von Becker, runoilija J. L. Runeberg, luonnontutkija J. J. Nervander, historioitsija Gabriel Rein, lain-oppinut J. J. Nordström, siis sanalla sanoen maan henkinen valiojoukko. Seuran ensimmäinen esimies oli jumaluus-opin professori, sittemmin arkkipiispa Erik Gabriel Melartin ja sen ensimmäinen pöytäkirjuri Elias Lönnrot, jonka nimi ja kirjallinen hahmo pian oli kasvava kaikkia muita korkeammalle.
Suomalaisuus ei siihen aikaan ollut omiaan vielä mitään kiivaita mielipiteiden vaihtoja tai puoluetaisteluita synnyttämään. Sitä saatettiin hyvin ruotsinkielelläkin harrastaa. Sen harrastus yhtyi meillä siihen ulkomailta tulevaan romantiseen virtaukseen, joka kaikkialla Europassa oli seurannut teennäisen, siron ja sievistelevän rococon aikakautta. Romantiikka oli älyllisen, järkeilevän salonki-ihmisen kaipausta takaisin suuren luonnon alkulähteille. Meillä, niinkuin muuallakin pohjoismaissa, se muuttui kansalliseksi romantiikaksi, vapauttajaksi muukalaisen sivistyksen vaikutuksesta. Kansanrunous tuli muotiin, kansan yksinkertaiset tavat, »terveet» käsitteet ja sattuvat puheenparret asetettiin »turmeltuneiden» ylempien säätyjen esimerkiksi. Näin kohosi myös Suomen kansa kunniaansa. Sen ylemmät säädyt oppivat näkemään, että heillä oli maa, joka oli kaunis, ja kansa, jota heidän ei tarvinnut hävetä. Näiden säätyjen parhaat pojat ja tyttäret tunsivat itsensä jälleen suomalaisiksi.
Saman kansallisen romantiikan kirjalliset tulokset meillä haarautuivat kahtia, riippuen siitä, kummalla kielellä sitä harrastettiin. Toiset niistä, suomenkieliset, tulivat merkitsemään suomalaisen kansalliskirjallisuuden pohjaa ja perustusta. Toiset, ruotsinkieliset, merkitsivät uutta voittomaata ruotsalaiselle kansalliskirjallisuudelle. Valtiollinen ero Suomen ja Ruotsin välillä oli tosin jo tapahtunut. Mutta vielä kerran valloitti Ruotsi Suomen, valloitti vanhemmalla kielellään ja sivistyksellään, imien voitettunakin itselleen uutta voimaa juuri tämän saman maan ja kansallisuuden kamarasta, jonka se jo oli valtiollisesti menettänyt. Ruotsinkielinen isänmaallinen runous oli Ruotsin vallan viimeinen suuri sana Suomessa, joka näihin päiviin saakka on sen kunniaa jokaisen suomalaisen korvaan kaiuttanut.
Niin sitkeät ovat historiallisen entisyyden säikeet. Ne on vasta vähitellen katkonut ja katkoo yhä enemmän suomalainen kansalliskirjallisuus.
Siihen oli matka pitkä vielä ruotsinkielisestä isänmaallisesta runoudesta. Niin korkealle kuin se J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, Lars Stenbäckin, J. J. Wecksellin, Fredrik Cygnaeuksen y.m. kautta kohosikin, ei se kuitenkaan voinut estää selväjärkisimpiä isänmaan-ystäviä näkemästä, että Suomi tarvitsi oman suomenkielisen kansalliskirjallisuutensa, jos sen mieli koskaan kohota sivistyskansaksi. Tämän vaatimuksen voimakkaimpana edustajana 1840-luvulla esiintyy ajattelija ja valtiomies Juhana Vilhelm Snellman (1806-1881), sanomalehtiensä Saiman ja sittemmin Litteraturblad'in kautta, jossa hän, vaikka itse ruotsinkieltä käyttävänä, ratkaisevalla tavalla osoittaa suomenkielen olevan suomalaisen sivistys-elämän ja kansalliskirjallisuuden ainoan oikean välineen.—Myöskin suomenkielistä Maamiehen Ystävää hän neljännesvuoden toimitti.
Hänen sanansa ei kaikunut kuuroille korville. Sangen monet ruotsalaistuneen yläluokan jäsenistä omaksuivat itse suomenkielen ja liittyivät yhteen vaatimaan tälle kielelle myös sille kuuluvia oikeuksia kouluissa ja kodeissa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Snellmanin työn jatkajista on historioitsija ja valtiomies G. Z. Yrjö-Koskinen (Forsman, k. 1903) mainittavin. Heidän johdollaan kehittyi suomalaisuuden romantinen harrastus meidän sivistyneessä yläluokassamme suomalaisuuden valtiolliseksi liikkeeksi, sittemmin »suomenmieliseksi» (fennomaaniseksi) puolueeksi. Vastassaan se tapasi pian »ruotsinmielisen» (svekomaanisen) puolueen, joka näihin päiviin saakka on koettanut ehkäistä suomenkielen kohoamista maamme valtakieleksi.
3. Elias Lönnrot.
Niinkuin Mikael Agricola on suomalaisen kirjakielen isä, niin voidaan
Elias Lönnrotia suomalaisen kirjallisuuden isäksi nimittää.
Hän syntyi 9 p. huhtik. (Mikael Agricolan kuolinpäivänä) 1802 Paikkarin torpassa, Sammatin pitäjässä. Isä tahtoi tehdä hänestä räätälin, kuten hän itsekin oli, mutta pojan halu paloi lukutielle. Hän pääsikin kouluun, aluksi Tammisaareen, sitten Turkuun, sitten Porvoosen, vaikka hänen monta kertaa täytyi varojen puutteessa keskeyttää opintonsa, viimeisen kerran v. 1820, jolloin hän rupesi apteekkioppilaaksi Hämeenlinnaan, silti kuitenkaan lukujaan unohtamatta. Ylioppilaaksi hän tuli 10 p. lokak. (Aleksis Kiven syntymäpäivänä) 1822. Samalla viikolla kirjoitettiin yliopiston luetteloon myös Snellman ja Runeberg. V. 1827 hän suoritti filosofian kandidaattitutkinnon, v. 1830 lääketieteen kandidaattitutkinnon ja v. 1832 lisensiaattitutkinnon samassa tieteessä, jonka jälkeen hänet heti määrättiin piirilääkäriksi Kajaaniin. Loma-aikansa hän oleskeli enimmäkseen Laukon kartanossa, professori Törngrenin lasten koti-opettajana.
Jo apteekki-aikanaan oli Lönnrot ennen mainitun Sakari Topelius vanhemman julkaisemista vanhoista kansanrunoista innostunut; samoin Reinhold von Beckerin Turun Viikkosanomista, joiden toimittajaan hän sitten Törngrenin perheessä henkilökohtaisesti tutustui. Törngrenin johdolla hän v. 1827 julkaisi latinankielisen maisteriväitöksensä Väinämöisestä, vanhojen suomalaisten jumalasta, esiintyen sillä, samoin kuin v. 1832 julkaisemallaan ruotsinkielisellä tohtori-väitöskirjallaan Suomalaisten loitsullisesta lääketaidosta, Porthanin elämäntyön suoranaisena jatkajana. Laukon kartanossa oleskellessaan hän jo ryhtyi itse vanhoja kansanrunoja keräilemään, pannen kirjaan m.m. kuuluisan kansanballaadin Elinan surman, tarinan Klaus Kurjesta ja »vähästä Elinasta», joka niin läheisesti liittyy Laukon kartanon omaan historiaan.
V. 1828 teki Lönnrot ensimmäisen runonkeruumatkansa halki Suomen (Hämeenlinnan, Heinolan, Mikkelin, Savonlinnan, Kesälahden, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan ja Ilomantsin kautta Nurmekseen), päämääränään Vienan-Karjala, jonka hän kuitenkin jätti käymättä tällä kertaa. Matka, joka, samoin kuin myöhemmätkin Lönnrotin runonkeräykset, suoritettiin suurimmaksi osaksi jalan, kesti viidettä kuukautta. Sen tulokset hän vv. 1829-1831 julkaisi pieninä, kansaa varten toimitettuina Kantele-nimisinä vihkosina, kustantaen ne omilla vähillä varoillaan. Tätä matkaa seurasi toinen v. 1831, jolloin hän jo pääsi Kuusamoon saakka, mutta kutsuttiin lääkintähallituksen toimesta takaisin Helsinkiin taistelemaan samana vuonna puhjennutta koleraa vastaan, johon hän itsekin vaarallisesti sairastui. Tuosta toivuttuaan hän jälleen kolmannen kerran lähtee Vienan-Karjalaan kesällä v. 1832 ja pääseekin jo rajan yli. Mutta vasta neljännellä (1833) ja viidennellä (1834) matkallaan Lönnrot tulee Vienan-Karjalan parhaille laulumaille, tapaa niiden seutujen suurimman runoniekan Arhippa Perttusen y.m. Nyt hän voi ruveta täydellä todella järjestelemään löytöjään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painatettavaksi. Aluksi häneltä valmistuu erinäisiä Kalevalan sankarien ympäri kiertyviä runosikermiä, mutta työn kuluessa selvenee hänelle yhä enemmän sen yhtenäisen teoksen ajatus, jonka esipuheen hän allekirjoittaa 28 p. helmik. 1835. Teoksen nimi oli Kalevala. Suomi oli saanut kansallisrunoelmansa ja maailmankirjallisuus voittanut yhden korkeimmista ja ihanimmista ennätyksistään.
Tämä ensimmäinen Kalevalan painos ei kuitenkaan ole sama, jota me nyt luemme ja jonka maine nyt kiertää maailmaa. Se sisältää ainoastaan 32 runoa ja 12,078 säettä. Klassillisen täydellisyytensä saavuttaa Kalevala vasta toisessa painoksessaan, joka Lönnrotilta valmistuu v. 1840, Taneli Europaeuksen, August Ahlqvistin y.m. nuorempain runonkerääjäin löydöillä miltei kaksinkertaiseksi lisättynä. Nyt se sisältää 50 runoa ja 22,795 säettä. Tällä välin häneltä jo on v. 1840 syntynyt Kanteletar, kokoelma Suomen kansan laulurunoja, ja pari vuotta myöhemmin kokoelma Sananlaskuja ja Arvoituksia. Välillä kiinnittää myös suomenkielen tutkimus hänen mieltään. Hän tekee kielellisiä tutkimusmatkoja Aunukseen, Lappiin, Viroon ja Liivinmaalle, joiden tulosten perustuksella hänet v. 1853 nimitetään suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon, edellisenä vuonna kuolleen, nerokkaan kielimiehen Mathias Aleksander Castrénin, suomalaisen kielitieteen varsinaisen perustajan, kunniakkaasen oppituoliin.
Suomenkielen professorinvirka oli perustettu yliopistoon v. 1850. Melkein kuin kohtalon ivaa on, että samana vuonna kiellettiin venäläisen esivallan toimesta painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Niin suuri oli taantumuksen valta meillä keisari Nikolai I:sen viimeisinä hallitusvuosina. Tämä kielto, joka uhkasi yhdellä iskulla tappaa koko Suomen viriävän kansalliskirjallisuuden, oli kuitenkin ainoastaan muutamia vuosia voimassa, kunnes se kokonaan lakkautettiin v. 1860.
Elias Lönnrot otti eron professorintoimestaan v. 1862, jonka jälkeen hän kuolemaansa saakka (19 p. maalisk. 1884) eli kotiseudullaan kirjallisia töitään toimitellen.
Myöskin kielimiehenä, vaikka enemmän käytännöllisenä kuin tieteellisenä, tuli Lönnrotin vaikutus olemaan perinjuurinen koko kansalliskirjallisuutemme nousuun ja kehitykseen. Ottaen lukuun maamme itä-suomalaiset murteet, silti vanhaa länsi-suomalaista kirjakieltämmekään hylkimättä, hän kultaista keskitietä kulkien osasi sovittaa sen murteiden taistelun, joka vuosisadan alulla oli viriämässä eri maakuntien edustajien välillä ja joka olisi vienyt kirjakielemme yleiseen sekasortoon. Kansankielen perinpohjaisena tuntijana hän loi ja vakiutti äärettömän joukon uusia ammattisanoja, joita suomenkielen kohotessa korkeamman sivistyksen välineeksi joka alalla tarvittiin. Niinpä hän Suomen kasvistollaan (1860) loi suomalaisen kasvi-opillisen sanaston, kehitti lain-opillisilla suomennoksillaan, m.m. J. Ph. Palménin Lain-obillisella käsikirjalla suomalaista lakisanastoa j.n.e. Hänen suurtyönsä kielellisellä alalla oli kuitenkin laaja Suomalais-ruotsalainen sanakirja, joka ilmestyi vihkoteoksen muodossa vv. 1866-1880. Kun tähän lisäämme häneltä samoin v. 1880 valmistuneet Loitsurunot, hänen johdollaan ja pääasiallisesti myös hänen työvoimillaan toimitetun uuden Virsikirjan laitoksen, hänen toimittamansa hyötykirjat rahvaan tarpeita varten, kuten Talonpojan kotilääkäri, hänen työnsä sanomalehdistön palveluksessa (Mehiläinen vv. 1836-1837 ja 1839-1840) y.m., niin täytyypä tunnustaa, että syvemmin ei kukaan ole Suomen kansalliskirjallisuuden syntyyn vaikuttanut. Myöskään ei minkään maan kansalliskirjallisuus ole laskettu leveämmälle, kestävämmälle perustukselle.
Elias Lönnrotin elämäntyön huippu oli kuitenkin Kalevala. Heti ensimmäisellä otteeltaan astui suomalainen kirjallisuus sen kautta maailmankirjallisuuteen.
Mitään suurempaa ja merkitsevämpää lisää se siihen tuskin koskaan tulee tuottamaan. Kuitenkin on sen myöhäisempi kehityshistoria meille edellistä mieltäkiinnittävämpi. Se on kertomusta sen suomalaisen kansansielun haarautumisesta yhä yksilöllisempiin aines-osiinsa, joka vielä esiintyy niin eheänä ja yhtenäisenä Kalevalassa sekä sen nerokkaan sommittelijan Elias Lönnrotin omassa humaanisessa, sopusointuisessa olennossa. Kalevala on Suomen kansan vanhan kultuurin tuote, sellaisena kuin se vielä läpi vuosisatojen oli, tosin alttiina vieraille vaikutuksille, mutta ei niiden orjuuttamana ja tukahduttamana, säilynyt kansan omassa keskuudessa. Sitä myöhempi kansalliskirjallisuus on Suomen nuoren kultuurin tuotetta, jonka ikä on vain vuosikymmenissä laskettava.
Missä määrin tämä nuori kultuuri voi tuon vanhan, perinnäisen ja ominaisen kultuurimme pohjalle rakentua, siitä riippuu Suomen tulevaisuus.
4. A. Oksanen.
Suomalaisuuden valtiollinen herätys toisella puolen, ruotsinkielinen isänmaallinen runous toisella puolen, niiden välillä viriävä suomalainen kansalliskirjallisuus: se oli Suomen henkinen läpileikkaus 1800-luvun keskivaiheilla. Taikka käyttääksemme niitä kolmea nimeä, joiden ympäri ajan henkinen elämä keskittyy: Elias Lönnrot keskellä, J. V. Snellman hänen toisella, J. L. Runeberg hänen toisella sivustallaan.
A. Oksanen—tai prof. August Ahlqvist (1826-1889), kuten hänen kansalaisnimensä oli—ottaa vaikutuksia heistä jokaisesta. Hän on sen sivistyneen nuorison luonteenomainen edustaja, joka astuu esille 1840-luvulla. Hänessä asuu hehkuva valtiollisen suomalaisuuden harrastus, hän ihailee sydämensä pohjasta ruotsinkielistä isänmaallista runouttamme ja hän tuntee povensa paisuvan ajatuksesta rikastuttaa omalla alkuperäisellä runohengellään myös suomalaista kansalliskirjallisuutta. Hänen pääasiallinen toimintansa tuli kuitenkin olemaan kielimiehen ja kansanrunouden tutkijan. Ainoastaan yhden runokokoelman, Säkeniä (1:nen parvi 1860, 2:nen 1868) hän ehti painosta toimittaa, mutta kokoelman, jonka merkitys on perustavaa laatua varsinaiselle suomalaiselle taiderunoudelle.
Tässä astuu meidän eteemme ensi kerran suomalaisessa kirjallisuudessa itsekohtainen, nykyaikainen runoilija-yksilöllisyys. Hänen tunteensa on harras ja vakaa, hänen järkensä käsittää ja käsittelee ajan ongelmia, hänellä on oma tapansa ajatella ja puhua, hän on itsetietoinen omasta korkeasta asemastaan yhtenä suomenkielisen sivistys-elämän henkisistä johtajista. Runoilijana hän on miehekäs, ytimekäs, miltei karu, kuitenkin kykenevä myös monta vienoa ja sydämellistä säveltä kaiuttamaan. Hänen isänmaalliset runoelmansa Suomen valta, Savolaisen laulu, Sotamarssi ovat kautta kansan levinneet, samoin hänen kaunis ballaadinsa Koskenlaskijan morsiamet. Vielä mainittakoot tässä hänen parhaista palasistaan Kerran viinikellarissa ja Punkaharjun tytön laulu. Juhlarunoissaan hän lausui monta painavaa sanaa maamme kansallisuus- ja sivistys-oloista, joihin nähden hän kyllä oli »yksi mieli yksi kieli»-kannalla, vaikka ei tahtonut ruotsiakaan, idästä uhkaavan vaaran takia, aivan päätä pahkaa ajaa pakosalle.
Oksanen oli Suomettaren (1847) perustajia. Itse hän julkaisi arvostelevaa kirjallista ja kielitieteellistä aikakauskirjaa Kieletärtä, jota seitsemän numeroa vv. 1871-1875 ilmestyi. Hänen tieteellisemmistä teoksistaan ovat Suomenkielen rakennus, Suomalainen murteiskirja ja saksaksi ilmestynyt Länsi-suomalaisten kielten kultuurisanat huomattavimmat. Vielä julkaisi hän Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858, y.m.
5. Kirjallisen Kuukauslehden miehet.
Suometar tai n.s. »vanha Suometar» lakkasi varojen puutteessa ilmestymästä v. 1866, jolloin se jo oli pienestä viikkolehdestä jokapäiväiseksi valtiolliseksi äänenkannattajaksi kehittynyt. Sen perustajia olivat, paitsi Oksasta, jo ennen kansanrunouden kerääjänä mainittu Taneli Europaeus, tohtori Paavo Tikkanen ja kirkkoherra Antero Varelius, kaikki silloin nuoria opiskelevaisia (Varelius tunnettu myös huvinäytelmästään Vekkulit ja Kekkulit (1847) ja kansaa valistavista kirjasistaan, joista Enon opetuksia luonnon asioista on mainittavin). Heihin liittyivät myöhemmin maisterit Fredrik Poltin ja Eero Salmelainen, dosentti Herman Kellgren, tohtori Oskar Blomstedt, tuomari K. F. Forsström sekä maanmittari Pietari Hannikainen, kaikki tunnettuja isänmaan ystäviä ja suomalaisen kirjallisuuden harrastajia. Heistä on Hannikainen erikoisesti mainittava Viipurista pitäen toimittamansa Kanavan (1845) y.m. lehtien sekä huvinäytelmänsä Silmänkääntäjän (1847) vuoksi, joka samana vuonna Kuopiossa seuranäytelmänä näyteltiin ja tuli siis merkitsemään ensimmäistä alkuperäistä suomenkielistä näyttämö-esitystä.
Vanhan Suomettaren jatko Uusi Suometar alkoi ilmestyä v. 1869, aluksi tunnetun Unkarin-ystävän Antti Almbergin (Jalavan) johdolla, sitten vuodesta 1870 maisteri Viktor Löfgrenin (Lounasmaan), ja on jatkunut näihin päiviin saakka. Vanhan ja Uuden Suomettaren välillä perustettiin v. 1866 Kirjallinen Kuukauslehti.
Useat vanhan Suomettaren miehistä kirjoittivat Kirjalliseen Kuukauslehteen ja päinvastoin taas Uuteen Suomettareen useat Kirjallisen Kuukauslehden toimittajista ja avustajista. Nimitämme tässä kuitenkin heitä kaikkia Kirjallisen Kuukauslehden miehiksi, koska sen ympäri kertyi miltei kaikki, mitä silloisessa suomalaisessa sivistys-elämässä oli parasta ja etevintä, ja koska se jo yleissivistyksellisen leimansa vuoksi liittyy lähemmin suomalaisen kansalliskirjallisuuden historiaan.
Kirjallisen Kuukauslehden miehiä olivat:
1) Yrjö Sakari Koskinen (Forsman), joka sittemmin aateloituna kirjoitti nimensä G. Z. Yrjö-Koskinen, sen johtava sielu, samoin kuin Suomettarenkin ja yleensä 1800-luvun jälkipuoliskon suomalaisuuden. Varsinkin historiallisilla teoksillaan, joista Nuijasota, Oppikirja Suomen kansan historiassa ja Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa ovat mainittavimmat, hän on suomalaista kansalliskirjallisuutta rikastuttanut. Mutta myöskin kaunokirjailijana hän oli esiintynyt, nimittäin pienellä, sievällä historiallisella novellillaan Pohjan piltti (1859) ja parilla runoelmalla, joista Honkain keskellä elää ja on arvattavasti kauan elävä kaiken kansan huulilla. Hänpä se myös Kertomuksellaan Hämeenkyrön Pitäjästä (1852) ensimmäisenä mursi tuon surullisesti kuuluisan 1850-vuoden kiellon, vaatien ja saadenkin tutkimuksensa suomenkielellä julaistuksi. Koko hänen elämäntyönsä kirjailijana, tiedemiehenä ja senaattorina tarkoitti harvinaisella johdonmukaisuudella suomenkielen ja suomalaisen kansallisuuden valtaan pääsemistä.
2) Jaakko Forsman, edellisen nuorempi veli, sittemmin lakitieteen professori ja yliopiston rehtori, julkaisi ensimmäisen suomenkielisen lain-opillisen väitöskirjan Pakkotilasta kriminaali-oikeudessa. Hänenkin elämäntyönsä on vielä yksinomaisemmin tiedemiehen, valtiomiehen ja sanomalehtimiehen.
3) Kaarlo Bergbom, Suomen Kansallisteatterin perustaja (1872), jota hän väsymättömällä tarmolla neljättäkymmentä vuotta johti ja jossa työssä hänen sisarensa Emelie Bergbom uskollisesti seisoi hänen sivullaan. Hänen alkuperäinen kirjallinen toimintansa jäi mainitun suurtyön tähden varsin vähäiseksi, vain muutamaan näytelmään, kuten Paola Moroni, ja eräisiin novelleihin, joista Julian on huomattavin. Sitä enemmän hän, seisoen suomalaisen kirjallis-taiteellisen elämän keskipisteessä, tuli teatterinjohtajana ja näytelmäkirjailijain työtoverina kirjallisuutemme kehitykseen vaikuttamaan.
4) Paavo Cajander, jonka pääasialliseksi elämäntehtäväksi jäi Shakespearen Draamojen suomentaminen. Katkeamatta on tämä suur-arvoinen ja yhtä suurella taidolla kuin hartaudella suoritettu työ jatkunut vuodesta 1879 näihin päiviin saakka ja lähenee nyt onnellista loppuaan. Hänen alkuperäisistä runoelmistaan, joiden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia ovat harras tunne ja yksinkertainen, koristelematon kielenkäyttö, ovat Vapautettu kuningatar ja eräät muut kautta maan kulkeneet. Hänen muista suomennoksistaan ovat Wecksellin Daniel Hjorth sekä Runebergin Hanna, Jouluilta ja Vänrikki Stoolin tarinat huomattavimmat.
5) Julius Krohn, tunnettu runoilijana nimellä Suonio, suomenkielen, kirjallisuuden ja kansanrunouden tutkija ja suomenkielen ylimääräinen professori Helsingin yliopistossa. Alkuperäisenä runoilijana hän on vieno romantikko. Hänen suorasanaisista kaunokirjallisista tuotteistaan ovat Kuun tarinat huomattavimmat. Hänen sujuvalla, miellyttävällä kynällä toimittamansa helppotajuiset, historialliset teokset sekä kuvalehdet Maiden ja merien takaa ja Suomen Kuvalehti (1873-1880) saavuttivat suurta suosiota kaikkien kansanrivien keskuudessa. Useat hänen tieteellisistä tutkimuksistaan, kuten Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus ja Suomalaisen kirjallisuuden vaiheet, jäivät kesken hänen kuollessaan (1888), mutta on ne sitten itsenäisesti jatkettuina ja täydennettyinä julaissut hänen poikansa, prof. Kaarle Krohn, kansanrunoutemme kriitillisen tutkimuksen etevin edustaja, jonka äsken valmistunut monumentalinen teos Kalevalan runojen historia on kenties sopivimmin tässä yhteydessä mainittava.
6) Agathon Meurman, kunnallisneuvos, valtiopäivämies ja aikansa suosituin sanomalehtikirjailija, joka sellaisena tuli kaikenlaatuisia asioita käsittelemään, enin kuitenkin valtiollisia, yhteiskunnallisia, taloudellisia ja uskonnollisia. Mielipiteiltään usein hyvinkin vanhoillisena, mutta sielultaan aina pirteänä ja nuorekkaana, hän myöhemmin Uuden Suomettaren palstoilla kävi monta kiivasta sanasotaa kasvavan vapaamielisen suunnan kanssa, jonka luonnontieteellinen maailmankatsomus oli vieras hänen valtiokristilliselle käsitykselleen.
7) Otto Donner, vertailevan kielitieteen professori, Kalevala-tutkija, Suomalais-ugrilaisen seuran (1883) perustaja, senaattori ja valtiopäivämies.
8) K. F. Ignatius, tilastotieteilijä, historiallinen kirjailija, senaattori ja julkisen elämän mies.
9) Thiodolf Rein (Gabriel Reinin poika, jonka nimen olemme ennen Suom. Kirjallisuuden Seuran perustajien joukossa tavanneet), ajattelija, yliopiston rehtori ja sijaiskansleri, Sielutieteen oppikirjan ja Snellmanin elämäkerran (ruotsinkielisen) kirjoittaja.
10) J. V. Calamnius, filosofian tohtori, Turun tuomiorovasti, Aristoteleen Runous-opin ja Platon Faidonin suomentaja, Kreikkalaisten satujen toimittaja. Hänen kaunokirjallisista tuotteistaan on novelli Metelinkirkon haltia muistettava.
11) Frithiof Perander, kasvatus-opin professori ja Kalevalan kaunotieteellinen tutkistelija.
12) B. F. Godenhjelm, Helsingin suomalaisen jatko-opiston perustaja (1881). Kirjoittanut Oppikirjan suomalaisen kirjallisuuden historiassa, julaissut teoksia runous-opin alalta ja myöskin eräitä alkuperäisiä runoelmia.
13) J. R. Aspelin, muinaistieteen professori, valtio-arkeologi, Suomen Muinaismuistoyhdistyksen perustaja (1870) ja lukuisien muinaistieteellisten teosten kirjoittaja.
14) K. A. Castrén, maisteri, historiallinen kirjailija, julaissut Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista y.m.
15) A. J. Mela (Malmberg), maisteri, opettaja, ensimmäinen ja etevin suomenkielinen luonnontieteellinen kirjailija, julaissut Kasvion, Suomen luurankoiset y.m.
Mille suomalaisen sivistys-elämän alalle katsommekin, kaikkialla me tapaamme Kirjallisen Kuukauslehden miehiä, useimmin uran-uurtajina ja pitkän, isänmaallisen elämäntyön täyttäjinä. Kuitenkin on vielä tämän valtavan henkisen voimakeskustan suurin kirjallinen nimi mainitsematta.
6. Aleksis Kivi.
Ruotsinkielinen isänmaallinen runous vaikutti mahtavasti useimpiin romantisen aikakautemme kirjailijoihin, vieläpä niin mahtavasti, että he sen kautta jonkun verran kadottivat suomalaista itsenäisyyttään. Runeberg oli saavuttamaton kirjallinen ihanne, johon koko aikakausi katsoi ylös, hänen kirjalliset päämääränsä asetettiin myös koko nousevan suomenkielisen kirjallisuuden ojennusnuoraksi. Kalevalan kansallinen ja kaunotieteellinen arvo tosin aavistettiin, mutta sen ja yleensä kansanrunouden kauneusmaailmoita ei osattu vielä tehdä nykyaikaiselle taidekirjallisuudelle hedelmällisiksi. Liian kauan oli syvä juopa eroittanut Suomen sivistyneet säädyt oman kansallisuuden kamarasta. Kului aikaa, ennen kuin kansan oma kauneustaju saattoi tunkea myös ylimmän kirjallisen viljelyksen kukkuloille.
Aleksis Kivi on nykyaikaisen suomalaisen taidekirjallisuuden itsenäisyysjulistus. Hänestä eteenpäin suomalainen taidekirjallisuus lähtee omia polkujaan polkemaan, eroten yhä enemmän maamme ruotsalaisesta, painautuen yhä syvemmälle omaan alkuperäänsä, ottaen vaikutuksensa aina laajemmin suoraan Europasta.
Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä klassilliseksi kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla: laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden. Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin—siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä—mutta hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset maailmankirjailijat: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa kansan-elämä itse ja se hämäläisuusmaalainen luonto, jonka helmassa hän on syntynyt ja kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin Hirven-ampujain ja Aeneidin ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon Jaako, Kyröskosken poltissa kerran sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen ensimmäinen näkyvä hedelmä oli Kullervo, valmistunut ja palkittu Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo, hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on hänen toinen suuri murhenäytelmänsä Karkurit (1867), vaikka sekin monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan kansanomaisen huvinäytelmän alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat Nummisuutarit (1864) ja Kihlaus (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden luonnekomediain rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen Figaron häät, johon sen suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin merkillisessä romaanissaan Seitsemän veljestä, ilmestynyt painosta v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se laajenee samalla suurpiirteiseksi kultuurikuvaukseksi koko Suomen kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen elämään. Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on homeerisen patriarkan, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen, 1-näytöksinen näytelmänsä Lea (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä Yö ja päivä.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia helmiä kuin Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla y.m. Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne Seitsemään veljekseen siroitetut sadut ja kauan tekijän kuoleman jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno Paimentyttö, täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.
Syystä kuuluu hänelle kunnianimi: Suomen kansallisrunoilija.
7. Romantikoita ja jälkiromantikoita.
Vielä on mainitsematta eräitä tämän aikakauden vähempiä, vaikka ei silti vähemmän luonteenomaisia ilmiöitä. Sellaisia ovat:
1) Kaarle Jaakko Gummerus, seminaarinlehtori, laajalle levinneen sarjajulkaisun Kyläkirjaston ja suosittujen kansanlehtien Kyläkirjaston Kuvalehden ja Lasten Kuvalehden perustaja, suorasanaisen suomenkielisen kertomakirjallisuuden tienraivaaja, jonka teoksista Alkuperäisiä suomalaisia uuteloita ja romaani Ylhäiset ja alhaiset ovat mainittavimmat.
2) Theodolinda Hahnsson, omaa sukua Limón, sittemmin vapaaherratar Yrjö-Koskinen (G. Z. Yrjö-Koskisen vaimo toisessa avioliitossa), julaissut kertomuskokoelman Kotikuusen kuiskehia, kansanelämän kuvauksen Huutolaiset y.m.
3) Antti Tuokko (Törneroos), maisteri, uuttera suomentelija, julaissut murhenäytelmän Saul ja eräitä alkuperäisiä runoelmia, joista Birger-Jaarlin linna on mainittavin.
4) E. F. Jahnsson, pappi, kolleega, julaissut m.m. historiallisen murhenäytelmän Lalli ja suositun historiallisen romaanin Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa.
5) Olli Vuorinen, kansakoulun-opettaja, julaissut pari vihkoa laulurunoutta, nimeltä Sepitelmiä.
Vielä ovat tämän aikakauden laulurunoilijoista Antti Räty, Aleksanteri Rahkonen, Uno von Schrove, Konstantin Schröder, Lisa Asp ja Pietari Juhana Hannikainen muistettavat, tämän ajan tieteellisemmistä edustajista taas innokas suomalaisuudenystävä ja »sanaseppä» Volmari Styrbjörn Schildt (Kilpinen), kieliopin tekijä Kustaa Erik Eurén, kreikkalaisen runouden suomentaja Erik Aleksanteri Ingman ja hänen veljensä raamatunkääntäjä A. V. Ingman.
Kirjalliset virtaukset eivät, kuten jo ennen olemme huomauttaneet, ala mistään varmoista vuosiluvuista, yhtä vähän kuin ne päättyvät niihin. Niinpä on kirjallisuudessamme havaittavana monta romantista ilmiötä kauan jälkeen varsinaisen romantisen aikakauden. Aina nykyiseen aikaan saakka ulottuvat sen viimeiset mainingit. Kun kuitenkin luemme ne romantiseen aikakauteen, niin teemme sen silmällä pitäen sitä henkistä pohjaa ja perustusta, jolle meidän kansallinen romantiikkamme ylimalkaan rakentuu. Mutta muuten merkitsemme tosiasiaksi, että jokaisessa aikakaudessa ovat kaikki aikakaudet olemassa, jos ei muuna, niin pieninä aines-osina.
Näistä jälkiromantisista kirjailijoista ovat huomattavimmat:
1) Arvi Jännes (Genetz), suomenkielen tutkija, professori ja vihdoin senaattori, jonka korkealentoiset isänmaalliset laulut Herää Suomi, Karjala ja Väinölän lapset ovat yleiskansallisen merkityksen saavuttaneet. Alkuperäiset runoelmansa hän on koonnut vihkoseen Muistoja ja toiveita (1889). Hänen runoutensa hyviä ominaisuuksia ovat tuores, karjalainen kielipohja ja leveä, miehekäs mahtiponsi.
2) Robert Kiljander, Jyväskylän postinhoitaja, jonka hilpeät huvinäytelmät Pahassa pulassa, Pukkisen pidot, Mestarin nuuskarasia, Postikonttorissa y.m. ovat suorastaan pieniä mestariteoksia ja ovat sellaisina laskeneet vankan pohjan suomalaiselle seuranäytelmälle. Kiljanderin erikois-ala on jo häviämässä oleva, rauhallinen ja idyllinen pikkukaupunkiympäristö, jonka herttaisia tyyppejä hän verrattomalla taidolla eteemme elävöittää.
3) J. A. Bergman, tunnettu historiallisesta novellistaan Nevalaiset, joka kuvailee »Simo Hurtan» (Affleckin) aikaisia verisiä muistoja Ylä-Karjalassa.
4) Aura (Betty Elfving), julaissut suurta suosiota saavuttaneen historiallisen romaanin Härkmannin pojat y.m.
5) Samuli S(uomalainen), seminaarinlehtori, julaissut m.m. pari sarjaa Novelleja, keveän, pakinoivan tyylin ensimmäisiä käyttäjiä suomalaisessa kirjallisuudessa.
6) A. Uotila (Favén) eräiden onnistuneiden albumirunojensa vuoksi mainittava.
7) Jooseppi Mustakallio, julaissut runokokoelman Pulmusparvi.
8) Kustaa Killinen, julaissut runokokoelman Sanajalkoja.
9) Leimu (Kustavi Grotenfelt), julaissut myöskin runokokoelman, tunnettu enemmän historiallisena kirjailijana ja runovalikoimien toimittajana.
10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä täällä albumeissa ja kalentereissa.
11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin sepittäjä.
12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut, paitsi muuta, nimimerkillä —hm herkkää laulurunoutta albumeissa ja aikakauslehdistössä.
13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär, tunnettu m.m. sievästä romaanistaan Israelin tyttäret ja erinäisistä, kristillishenkisistä runokokoelmistaan.
14) Irene Mendelin, julaissut runovihot Koivikossa I-II.
Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on Revontulet huomattavin. Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin luonnonraikkaita säveliä kuin Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme, Karjala y.m.
Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin Elinan surma, saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas hänen erinomainen huvinäytelmänsä Kuopion takana, sekin kotimaisen näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.
Kristin-usko on syvimmältä olemukseltaan romantinen. Siksi onkin sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä maailmankatsomuksena, kun taas sen realistisen ajan maailmankatsomus, jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan luonnontieteellinen. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden tyypillisistä, emme niiden yksilöllisistä ominaisuuksista.