II.
REALISTINEN AIKA.
(1870-1897.)
1. Realistinen kansankuvaus.
Aleksis Kivi oli huvinäytelmillään Kihlaus ja Nummisuutarit, mutta enimmän romaanillaan Seitsemän veljestä perustanut meillä realistisen kansankuvauksen, jossa tosin vielä on paljon romantisiakin aineksia. Hänestä eteenpäin käy suomalaisen kirjallisuuden seuraava kehitysjakso kohti yhä suurempaa realismia, yhä yksityiskohtaisempaa kuvausta, yhä tarkempaa elämän-ilmiöiden havaitsemista, kunnes se norjalaisen realismin ja ranskalaisen naturalismin itseensä sulatettuaan päättyy naturalistiseen kansankuvaukseen, jonka n.s. kansankirjailijat 1890-luvun taitteessa huippuunsa kehittävät.
Pitemmälle ei realistinen suunta voinut mennä. Siksi näemmekin kirjallisuutemme 1890-luvun keskivaiheilla jälleen romantiikkaan tai n.s. uusromantiikkaan kallistuvan. Rajavuotta on jälleen vaikea määrätä, mutta olemme Juhani Ahon Panun ilmestymisvuoden (1897) siksi asettaneet.
Suomalaisen kirjallisuuden realistinen aikakausi käsittää siis Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen ja Juhani Ahon Panun välillä (1870-1897) tapahtuneen kehityskulun.
Kummassakin sen päätepisteessä seisovat kansankirjailijat: alkupäässä
Pietari Päivärinta, loppupäässä Santeri Alkio, Kauppis-Heikki, Heikki
Meriläinen y.m., joista on myöhemmin tuleva puhe.
Pietari Päivärinta (Ylivieskan lukkari, synt. 1827) julkaisee ensimmäisen teoksensa Elämäni v. 1877. Sitä seuraavat nopeassa sarjassa Elämän havainnoita (1879-1880), Tintta-Jaakko ja Torpan poika (1883), Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia (1885) y.m. Hänen kertomistapansa on yksinkertaista ja korutonta. Hänen havaintokykynsä on terävä, hänen järkensä selvä ja valistunut. Tyyliltään ja maailmankatsomukseltaan hän on osaksi vielä kansallisen romantiikan vaikutuksen alainen. Ulkomaisista kirjailijoista näyttää Dickens häneen enimmän vaikuttaneen. Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa pienissä kertomuksissa, joista Kontti-Anna on eritoten onnistunut.
Pietari Päivärinnan tuotanto saavutti aikoinaan suurta suosiota. Osa siitä on myös ruotsiksi ja saksaksi ilmestynyt ja ansaittua huomiota ulkomailla herättänyt.
Päivärinnan ohella ovat realistisina kansankuvaajina muistettavat:
1) Vilho Soini, joka nimimerkillä Pii julkaisee Julius Krohnin toimittamassa Suomen Kuvalehdessä raikkaan, kansanomaisen kuvaelmasarjan Kirjavia kuvia pölkkyjen historiasta. Hänen muista teoksistaan on pienen kaupungin sanomalehti-elämää käsittelevä novelli Kaarlo Tiira samalla pirteällä kynällä kirjoitettu.
2) K. A. Heman, joka nimimerkillä Kah kirjoittaa Kysymysmerkkejä, kuvaillen hauskasti hämäläistä kansan-elämää.
3) Juhana Kokko, joka nimimerkillä Kyösti julkaisee tuoreet kuvauksensa Räisäspoika, Kölliskö ja Kruunun metsissä Pohjois-Pohjanmaan kansanelämästä.
4) Juho Reijonen, joka Kertoelmissaan (1885), Uusissa Kertoelmissaan, novellissaan Vaihdokas y.m. osoittautuu erittäin taitavaksi ja hupaiseksi itäsuomalaisen kansan-elämän kuvaajaksi. Monet niistä ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan klassillisia.
5) Teuvo Pakkala (Frosterus, synt. 1862), joka heti esikoisteoksellaan Lapsuuteni muistoja (1886) ja raikkaalla itä-pohjanmaalaisen kansan-elämän kuvauksellaan Oulua soutamassa huomiota herättää. Myöhemmin hän siirtyy oululaisen kaupungin-elämän kuvaukseen, kirjoittaa sen oloista sarjan pirteitä, havainnollisia kuvaelmia Vaaralla ja eheän kauniin romaanin Elsa (1894), astuen sillä nykyaikaisten, itsetietoisten taidekirjailijain riviin. Suurimman kansansuosion hän saavuttaa kuitenkin huvinäytelmällään Tukkijoella (1899), joka sittemmin on kuulunut Suomen Kansallisteatterin seisovaan kansanomaiseen ohjelmistoon. Vielä hän käsittelee lasten sielunelämää terävällä havaintokyvyllä pienessä kokoelmassa Lapsia, ivailee pikkukaupunkielämää huvinäytelmäsään Kauppaneuvoksen härkä ja syventyy psykologisessa romaanissaan Pieni elämäntarina (1903) omituisen, mieltäkiinnittävän nais-yksilön ongelmiin.
6) K. A. Järvi, saman oululaisen ympäristön kirjailija, jonka esikoisteos Työmiehiä kuvaa ensimmäisten sosialististen tuulahdusten tunkeutumista suomalaisen työväestön keskuuteen.
7) Matti Kurikka, inkeriläisen kansan-elämän kuvaaja, joka näytelmässään Viimeinen ponnistus esittää ainoan suomenkielisen sivistyshistoriallisen todistuskappaleen orjien vapauttamisesta Venäjällä. Muista hänen teoksistaan ovat mainittavat kertomuskokoelma Pilven hattaroita sekä realistinen näytelmä Aili, jossa hän vaatii vapaampaa, suoravaisempaa suhdetta miehen ja naisen välisessä rakkaus-elämässä.
8) A. B. Mäkelä, leikillinen kirjailija, Iloisien juttujen tekijä, julaissut myös realistisen työväenelämää käsittelevän näytelmän Ruukin jaloissa.
9) Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen kansannäytelmien Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu y.m. sepittäjä.
10) Kaarle Halme, näyttelijä, teatterinjohtaja, aluksi realististen, hämäläistä kansan-elämää käsittelevien näytelmien Purimossa ja Mallassaunalla kirjoittaja, joiden huippuna on pidettävä hänen tottuneelle näyttämösilmällään hahmoiteltua ja syvempään psykologiseen käsittelyyn tähtäävää murhenäytelmäänsä Murtuneita. Myöhemmissä näytelmissään, kuten Herran ääni ja Maattomat, hän on asettanut taiteensa nykyaikaisten sosialististen aatteiden palvelukseen, joita hän jo aikaisemminkin oli pienessä 1-näytöksisessään Mestari Garp käsitellyt.
11) Juhani Sjöström, karjalaisen kansan-elämän kuvaaja 1890-luvulla ilmestyneissä näytelmissään Mari, Irja ja Salmin tyttö, joiden vilkas mielikuvitus ja pirteä, eloisa kielenkäyttö heti synnynnäistä, melkoisella runoilijakyvyllä varustettua karjalaista todistavat. Kokonaan liihoittelevan mielikuvituksen lapsi on hänen tarunäytelmänsä Päivän tytti, karjalaisen kansan- ja luonnon-elämän kuvausta taas hänen suorasanainen kokoelmansa Korpien povesta.
Näin tulevat kunkin Suomen maakunnan luonnon ja kansanheimon erikois-ominaisuudet kirjallisuudellemme valloitetuiksi, joka tästä lähtien aina täydellisemmin alkaa myös ihmisten jokapäiväistä elämää ja arki-askareita heijastella.
2. Nuorsuomalaisuus.
Realistisen kansan-elämän kuvauksen kehittävät edelleen n.s. nuorsuomalaiset kirjailijat, jotka niin itsetietoisena, suljettuna lippukuntana 1880-luvulla esiintyvät ja vaikuttavat aikaansaamallaan henkisellä vallankumouksella mitä suoranaisimmin nuorsuomalaisen puolueen syntymiseen.
Nuorsuomalaisuuden, samoin kuin kansallisen herätyksenkin, syntysanat eivät ole lausutut meidän rannoillamme. Ne ovat etsittävät kauempaa: Europan suurista sivistyskeskuksista. Siellä oli kehitysopin, yhteiskunta-arvostelun, työväenliikkeen ja vihdoin pohjoismaisen naisvapautumisen kautta tapahtunut se vallankumous ihmisten aivoissa ja sydämissä, jonka mainingit pian myös jokaiseen Suomen soppeen tunkeutuivat. Nuorsuomalaisuus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa ensin europalaisuutena, temmaten sen jälleen maailman yleisten henkisten virtausten yhteyteen.
Yhtä europalaiset olivat alkuaan olleet tosin myös suomalaisuuden omat romantiset syntysanat. Mutta vanhempana ja kotoisiin oloihimme sulautuneempana tuli romantiikka meillä jonkun aikaa edustamaan nimenomaan kansallisia ajatustapoja, vastapainona realismin kansainvälisille, yleis-inhimillisille ihanteille.
Kaksi kertaa tätä ennen olivat Europan henkiset virtaukset suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun vaikuttaneet. Ensimmäisen kerran Mikael Agricolan aikoina, jolloin uskonpuhdistus oli antanut välittömän sysäyksen koko suomalaisen kirjakielen syntymiselle, toisen kerran Elias Lönnrotin aikoina, jolloin kansallisuus-aate ja kansallinen romantiikka olivat antaneet meille Kalevalan ja sen kautta suomalaisen kansallis-kirjallisuuden.
Nuorsuomalaisten kirjailijain kautta kirjallisuutemme vapautuu romantisesta kansan-ihannoimisesta ja kansallisuus-aatteen liian yksinomaisesta palveluksesta, kehittyen yhä enemmän ympäröiviä oloja arvostelevaksi, yksilöllisempää sielun-elämää eritteleväksi nykyaikaiseksi taidekirjallisuudeksi.
Perinjuurisimmaksi tuli nuorsuomalaisuuden vaikutus uskontoon, siveyskäsitteisiin ja yhteiskunnalliseen elämään nähden olemaan, joihin kaikkiin sen kirjalliset edustajat koettavat sovelluttaa uutta, luonnontieteellistä maailmankatsomustaan.
3. J. H. Erkko.
Realistisen ajan kynnyksellä meitä kohtaa kaksi etevää laulurunoilijaa, joista toinen uskon, toinen epä-uskon mies, toinen päivän, toinen yön runoilija. Edellinen sulkee lämpimään sydämeensä koko kansan ja ihmiskunnan, jälkimmäinen ei näe yhtään tähteä tuikahtavan yksinäisessä tuskassaan ja epätoivossaan.
Alkuaan romantisen ajan lapsi on Juhana Henrikki Erkko (1849-1906), joka jo v. 1870 esiintyy pienellä kokoelmallaan Runoelmia. Niitä seuraa sitten toinen ja kolmas vihko samalla vuosikymmenellä, kunnes hän vihdoin v. 1881 kokoaa kaikki siihen-astiset runotuotteensa vankkaan nidokseen Valittuja runoja. Sen paras ja pysyvin osa on hänen herkkä, viehättävä, kantelettaren-tapainen _paimen_runoutensa, jolla hän heti suurta suosiota saavuttaa. Monet niistä, kuten myös hänen Hämäläisen laulunsa, ovat säveltäjien siivittäminä suorastaan kansanlauluiksi muuttuneet.
J. H. Erkon maailmankatsomus ja ajatustapa on tähän saakka vielä tyypillisen kansallisen romantikon.
Muutos tapahtuu hänessä 1880-luvulla. Sitä ei vielä näy niin paljon hänen v. 1885 julkaisemistaan Uusista runoelmista, joiden syventyneempi tunnelmapohja ja kehittyneempi kielenkäyttely kyllä alituista sisällistä työtä todistaa. Mutta runovihossa Havaittuani (1886), mietenäytelmässä Tietäjä (1887) ja suorasanaisessa kertomuksessa Uskovainen (1890) se esiintyy jo silmäänpistävänä. Tekijä taistelee itsensä irti kristillisestä maailmankatsomuksesta omistaen yhä syvemmin ja omintakeisemmin luonnontieteellisen. Tämän, ja sen pohjalta kohoavan vapaan ajatuksen, edistyksen ja kansanvaltaisen kehityksen palvelukseen vannoutuu nyt J. H. Erkko, yhtyen sydämensä pohjasta niihin nuorsuomalaisiin kirjailijoihin, jotka hänen nuoremman veljensä Eero Erkon v. 1890 Helsinkiin perustaman jokapäiväisen valtiollisen äänenkannattajan Päivälehden ympärille järjestyvät ja joita siitä syystä voidaan myös Päivälehden piiriksi nimittää.
Kokonaan uuden ajan miehenä esiintyy J. H. Erkko myöhäisemmissä runovihoissaan Kuplia, Ajan varrelta, Runoelmia ja ajatelmia y.m. Palava isänmaan rakkaus sulaa hänessä aina laajenevaan ja syvenevään ihmisyyden-rakkauteen, kansanvaltainen katsantotapa aina kriitillisempään kansan huonojen ominaisuuksien havaitsemiseen. Samaa sisällistä kehityskulkua todistavat myös hänen Kalevala-aiheiset näytelmänsä Aino (1893), Kullervo (1895) ja Pohjolan häät (1902), viimemainittu Suomen Kansallisteatterin uuden talon vihkimistilaisuutta varten kirjoitettu.
Romantinen ja realistinen, kansallinen ja kansainvälinen katsantotapa yhtyvät J. H. Erkossa mitä eheimpään sopusointuun. Varsinkin edistysmieliseen maalaisnuorisoon on hänen henkinen vaikutuksensa ollut valtava. Suomalaisen runokielen kehitykseen hän vaikuttaa ottamalla vanhan kalevalaisen runomitan jälleen käytäntöön, josta se ennen häntä jo oli uudempien, europalaisten tieltä siirtymässä.
4. Kaarlo Kramsu.
Kansallisen romantiikan henkisessä ilmakehässä kasvanut on myös J. H. Erkon täydellinen vastakohta Kaarlo Kramsu (k. 1895), joka v. 1878 julkaisee pienen vihkosen Runoelmia sekä saman lisättynä ja täydennettynä v. 1887.
Kaarlo Kramsun runotar on synkkäpukuinen, traagillinen impi, jonka kasvoilla syvä ja totinen elämäntuska kuvastuu. Hän on kansallisuusaatteesta innostunut, mutta sekään ei tuota hänelle täyttä lohdutusta. Hän näkee senkin traagillisessa valaistuksessa. Hän näkee historiallisen ristiriidan herran ja talonpojan, samoin yleisinhimillisen ristiriidan pikkusielujen ja suurten johtajien välillä. Hänen oma tunne-elämänsä on karu, miehekäs ja yksinkertainen. Hänen sielullinen yksinäisyytensä on ääretön ja siksi seisoo hän niin yksin myös Suomen kirjallisuudessa.
Mestarillisia ovat varsinkin hänen historialliset ballaadinsa Ilkka ja Jaakkima Berends. Edelliseen, samoin kuin synkkään runoonsa Santavuori, hän on ottanut aiheensa Nuijasodan ajoilta, joihin Yrjö-Koskisen Nuijasota hänet nähtävästi on innostanut.
5. Minna Canth.
Minna Canth (1844-1897) suoritti kirjallisen elämäntyönsä Kuopiossa.
Syrjäisestä olinpaikastaan huolimatta hän seurasi vireästi myös
ulkomaiden henkisiä virtauksia, esiintyen täten, samoin kuin osaksi
J. H. Erkko, Päivälehden piirin suoranaisena edelläkävijänä.
Sekä suorasanaisena kertovana kirjailijana että varsinkin näytelmäkirjailijana mursi Minna Canth tien nuorsuomalaiselle realistiselle kirjallisuudelle.
Ensimmäisissä, kansan-elämää käsittelevissä näytelmissään Murtovarkaus (1882) ja Roinilan talossa (1883) hän on vielä osaksi romantisen vaikutuksen alainen, josta Ibsen ja norjalainen kirjallisuus hänet kuitenkin pian lopullisesti vapauttaa. Hän muuttuu yhteiskuntaa-arvostelevaksi, olevia oloja vastaan opponeeraavaksi kirjailijaksi. Varsinkin työväenliike ja naisliike saavat innostuneen asianajajan hänestä. Molempien puolesta hän taittaa peitsen näytelmässään Työmiehen vaimo (1885). Papin perhe (1891) taas tahtoo yht'aikaa järkyttää sekä kirkon että porvarillisen perheen juuria, asettamalla lapset vasten isäänsä, yksilön oman vakaumuksen kaikkea auktoriteettiuskoa vastaan. Vielä syvemmälle porvarillisen perheen juuriin tähtää Minna Canth seuraavalla näytelmällään Sylvi (1893), jossa hän erään miehen ja naisen epäterveelle pohjalle rakennetusta rakkauselämästä eli n.s. »järki-avioliitosta» etsii syyn Sylvin rikokseen: murhaan, jolla tämä miehensä päivät päättää. Suuren venäläisen kirjailijan ja siveyssaarnaajan Leo Tolstoin vaikutuksesta hän vihdoin viimeisessä näytelmässään Anna Liisa (1895), jonka aihe jälleen on otettu kansan-elämästä, kohdistaa yhteiskunnallisen vapausvaatimuksensa vaatimukseksi yksilön sisällisestä, siveellisestä vapaudesta, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous, ainoastaan hän itse, voi itselleen lahjoittaa.
Osaksi samoja kysymyksiä käsittelevät Minna Canthin suoranaiset kertomukset Köyhää kansaa (1886), Hanna (1886) ja Salakari (1887), jotka, samoin kuin hänen realistiset kansankuvauksensa Lain mukaan ja Kauppa-Lopo, aikoinaan paljon pahaa verta romantisten elämän-ihanteiden elähyttämien piirissä nostattivat. Vielä ovat hänen Novellinsa, I-II (1890), ja hänen Kuopiosta pitäen toimittamansa kirkollisvastainen aikakauslehtensä Vapaita aatteita muistettavat.
Minna Canthin näytelmät ovat Aleksis Kiven ja Gustaf von Numersin tuotannon keralla suomalaisen draaman etevimpiä saavutuksia.
6. Juhani Aho ja Päivälehden piiri.
Varsinaisen Päivälehden piirin muodostavat:
1) Juhani Aho (Brofeldt, Iisalmen rovastin poika, synt. 1861, ylioppilas v. 1880, raamatunkäännöskomitean jäsen, kunniatohtori v. 1907), Suomen suurin novellikirjailija ja nykyaikaisen suorasanaisen tyylin mestari. Hänkin aloittaa realistisesta kansankuvauksesta: Kievarin pihalla (1884), Hellmanin herra (1886). Hänessäkin on vielä jonkun verran vanhan romantiikan aineksia, kuten hänen samaan kehityskauteensa kuuluva Muudan markkinamies (1884) todistaa. Huippunsa saavuttaa tämä Ahon ensimmäinen kehityskausi hänen suurella taidolla ja tyynellä, eepillisellä kynällä piirtämässään savolaisen kansan-elämän kuvauksessa Rautatie (1884) ja pienessä, klassillisessa kultuurikuvauksessa Siihen aikaan kuin isä lampun osti (1883).
Samalla hän jo on joutunut sen norjalaisen kirjallisen vaikutuksen alaiseksi, jolla tuli niin perinjuurinen merkitys Minna Canthiin olemaan. Itsenäisen, yksilölliseen vapauteensa pyrkivän naissielun kuvaus Papin tytär (1885) on tästä todistuksena. Syvempi vaikutus kuin norjalaisella, tuli kuitenkin ranskalaisella kirjallisuudella, eritoten sen naturalistisen novellin mestarilla Guy de Maupassant'illa, Juhani Ahoon olemaan. Tämän hänen toisen kehityskautensa hedelmiä ovat valokuvaajan miltei tuskallisella tarkkuudella piirretty matkakuvaus Helsinkiin (1889), erinomainen yksilöllisen sielunelämän kuvaus Yksin (1890), jonka hän julkaisee valtion matkarahalla tekemältään Parisin matkalta palattuaan, pari ensimmäistä kokoelmaa Lastuja (1891, 1892), pieniä mestarin kynällä piirrettyjä luonnon, kansan ja yksilöllisen sielun-elämän kuvauksia, Papin tyttären jatko Papin rouva (1893), kesäisen, suomalaisen pappilaelämän yksinkertaisiin puitteisiin sijoitettu traagillinen lemmentarina, sekä Maailman murjoma (1894), siro, muotokaunis kertomus yksinäisestä metsäneläjästä, joka sortuu uuden ajan, tässä tapauksessa rautatien, jalkoihin. Mutta jälleen on uusi kirjallinen murros hänessä tapahtumaisillaan. Hän on ruvennut epäilemään realismin yksin-oikeutta, hän on taipuvainen päästämään sydämensä pohjalla asuvan romantisen kaipuun jälleen oikeuksiinsa.
Niin tulee hänestä uusromantinen kirjailija. Ikäänkuin kokeeksi hän julkaisee Heränneitä (1894), sarjan tunnelmarikkaita kuvauksia vanhojen »pietistien» elämästä, joiden harras uskonnollinen haaveilu ja karu elämänkäsitys häntä viehättävät. Suoremman polun ihmissydämen salattuihin maailmoihin tarjoaa hänelle kuitenkin luonto, Suomen luonto itse, jonka hän kalevalaisilla kauneuskuvilla elävöittää. Sellaisia tavataan jo hänen kolmannessa Lastu-kokoelmassaan (1896), mutta syvimmälle menee tämän Ahon kolmannen kehityskauden luonnonmystiikka hänen suuressa loitsu-eepoksessaan Panu (1897), joka on koko realistisen aikakauden loppupisteeksi suomalaisessa kirjallisuudessa katsottava. Juhani Aho menee tämän jälkeen aina syvemmälle romantiikkaan. Niinpä hän suuressa sivistyshistoriallisessa kuvauksessaan viime vuosisadan keskivaiheilta Kevät ja takatalvi (1906) asettaa näiden aikojen uskonnollisen herätyksen (pietismin) syvemmäksi pohjavirraksi samoihin aikoihin tapahtuvalle kansalliselle herätykselle, lähestyen näin yhä enemmän vanhan romantiikkamme kahta valtaväylää.
Vielä ovat Juhani Ahon teoksista mainittavat Lastuja IV (1899), kaksi sarjaa Katajainen kansani (1899-1900), joihin isänmaan hätä ja uhkaava perustuslaki-taistelu ovat hänet innostaneet, samoja aiheita käsittelevä näytelmä Tuomio (1907) ja puolitieteellinen tutkimus Aatteiden mies (1901), hänen appensa, Aug. F. Soldanin elämästä ja harrastuksista.
Juhani Ahon teokset ovat suurta suosiota sekä kotimaassa että ulkomailla saavuttaneet. Melkein kaikki niistä ovat ilmestyneet ruotsiksi, toiset saksaksi, ranskaksi j.n.e. Varsinkin luonnonkuvaajana hän on verraton. Suomalaisen kirjakielen kehitykseen hän on mitä syvimmin ensin kirkkaaksi tahkotulla ranskalaisella taituruudellaan, sitten alkusoinnullisella, rytmillisellä proosallaan vaikuttanut.
2) Arvid Järnefelt (synt. 1861, maisteri, oikeusoppinut, myöhemmin maanviljelijä) Leo Tolstoin lipunkantaja ja aatteellisen, yhteiskunnallisen romaanin edustaja suomalaisessa kirjallisuudessa. Suuren kirjallisen voittonsa hän saavuttaa jo ensimmäisellä teoksellaan Isänmaa (1893), jossa hän mestarin tavoin kuvaa kansallisten ja yleis-inhimillisten aatesuuntien ristiriitaa nuoren talonpoikais-ylioppilaan sydämessä. Tolstoin opin synnyttämän sielullisen murroskauden tulos on Heräämiseni (1894). Saman opin valossa hän katselee sitten elämän eri puolia ja ongelmia teoksissaan Ihmiskohtaloja, Ateisti, Veljekset, Helena, Maa-emon lapsia, Veneh'ojalaiset y.m., joissa kuitenkin liian selvästi esiinpyrkivä aatteellinen tarkoitusperä tahtoo usein häiritä lukijan taiteellista nautintoa, monista nerokkaista yksityispiirteistä huolimatta. Taiteellisimpana esiintyy ehkä hänen uskonnollisten ja siveys-opillisten mietiskelyjensä syventämä tunnelmapohjansa eräissä pienissä kertomuksissa, jotka hän yhteisellä nimellä Elämän meri (1903) julkaisee.
Myöskin draamallista muotoa viljelee Järnefelt mielellään. Tällä alalla hän myös voittaa toisen suuren kirjallisen voittonsa Titus (esitetty Suomen Kansallisteatterissa v. 1910, ennen puutteellisemmassa muodossa Orjan opin nimellä v. 1902 ilmestynyt ja esitetty), jossa hän Jerusalemin hävittäjän ylevässä hahmossa kuvailee kristillisen ja roomalaispakanallisen maailmankatsomuksen traagillista yhteentörmäystä. Muista hänen draamallisista tuotteistaan on vielä Samuel Croëll muistettava.
3) Santeri Ivalo (Ingman, synt. 1866, filosofian tohtori, sanomalehtimies) suomalaisen historiallisen romaanin varsinainen viljelijä ja kehittäjä. Esikoisteoksessaan Hellaassa (1890) hän kuvailee silloisen ylioppilas-elämän iloja ja murheita, realistisissa kertomuskokoelmissaan Iltapuhteeksi, I-II, Reservikasarmista ja Tuokiokuvia Kuusamon matkalta taas mitä vaihtelevimpia elämän-ilmiöitä, usein herttaisella leikillisyydellä. Sitä totisempi, miltei katkera on hänen olevia oloja arvosteleva yhteiskunnallinen romaaninsa Aikansa lapsipuoli (1895), jossa hän terävällä kynällä paljastaa eräitä valtiollisen suomalaisuuden varjopuolia. Suurimman suosion hän saavuttaa historiallisilla romaaneillaan, joiden sarjan aloittaa tuores, väririkas, pohjois-pohjalaisten ja vienankarjalaisten heimosotien kuvaus Juho Vesainen (1893) ja jonka tähän-astisena taiteellisena huippuna on pidettävä hänen viimeistä, suurpiirteisesti suunniteltua romaaniaan Erämaan taistelu (1909). Niiden välillä ovat ilmestyneet historialliset romaanit ja kertomukset Anna Fleming, Tuomas piispa, Margareta, historialliset näytelmät Lahjoitusmailla ja Kustaa Eerikin poika, kertomuskokoelma Saaristossa y.m. Sovelluttamalla uutta, realistisempaa tekotapaa menneiden aikojen ihmisten ja olojen kuvaukseen on Ivalon onnistunut usein mitä havainnollisimmalla tavalla niitä silmiemme eteen elävöittää.
4) Kasimir Leino (Lönnbohm, synt. 1866, filosofian tohtori, taide-arvostelija), Päivälehden piirin esteetikko ja realistisen kauden varsinainen uranuurtava laulurunoilija J. H. Erkon ja Kaarlo Kramsun jälkeen. Hänkin kokeilee aluksi realistisena kansankuvaajana novellillaan Emmalan Elli (1885) ja kertomuskokoelmallaan Elämästä (1887). Suuremman merkityksen saavuttaa kuitenkin hänen runokokoelmansa Ristiaallokossa (1891), jossa hän nuoruuden innolla ja ranskalaisen maun hiomalla tyylitaidolla realistisia, luonnontieteellisiä elämän-ihanteitaan esittää, usein tekijän omien utuisten unelmien ja romantisen lapsuus-uskon vastakohtina. Hänen toisessa runokokoelmassaan Väljemmillä vesillä (1893) herättää etenkin huomiota sen komea, harvinaisella kieli- ja muototaituruudella suunniteltu moni-osainen alkuruno Elämän laulu sekä eräät viehättävät tunnelmapalaset. Vielä ovat mainittavat hänen kolmas kokoelmansa Runoja, hänen suuri, runomittainen, Nuijasodan aikoja käsittelevä murhenäytelmänsä Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901) sekä hänen tieteelliset tutkimuksensa Prosper Mérimée ja Hovimaalaaja Aleksander Laurdus. Välillä hän toimittaa yleissivistyksellistä aikakauslehteä Nykyaika (1898-1899), suomentaa Ibsenin runonäytelmän Brand, johtaa Suomalaista Maaseututeatteria sekä perustaa (1904) oman teatterinsa Suomen Näyttämön, joka kuitenkin lakkaa vuoden perästä. Suomalaisen runokielen kehitykseen on Kasimir Leinon älyllinen, täsmällinen ja muotokaunis sanontatapa erittäin hyväätekevästi vaikuttanut.
Päivälehden piiriin olisivat kenties sopivimmin luettavat myös Juhani Ahon veljet Pekka Aho ja Kalle Aho, jotka 1880-luvulla eräitä ajanhengen leimaamia teoksia julkaisevat, sekä 1890-luvulla esiintyvä Kalle Kajander, jonka pirteät kansan- ja kylä-elämän kuvaukset purjehtivat saman kirjallisen suunnan lipun alla.
7. Kansallinen tiede.
Samoin kuin romantisen ajan kansallisen tieteen kirjailijat Kirjallisen Kuukauslehden ympäriltä samoin ovat realistisen ja myöhemmän uusromantisenkin ajan kansallisen tieteen edustajat edellisen jatkon, v. 1881 perustetun Valvojan ympäriltä etsittävät. Heistä ovat tunnetuimmat:
1) Johan Richard Danielson-Kalmari, historioitsija, professori, valtioneuvos, jonka kunniakkaaksi tehtäväksi suomenkielisellä, samoin kuin senaattori Leo Mechelinin ruotsinkielisellä, jäi 1890-luvun alussa torjua maamme valtiomuotoa vastaan tähdätyt venäläisten suomi-syöjäin hyökkäykset. Tämän hän suoritti etevällä tavalla teoksissaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan ja Suomen sisällinen itsenäisyys. Vielä on hän kirjoittanut Suomen sota ja Suomen sotilaat 1808-1809 y.m.
2) Ernst Gustaf Palmén, professori, historiallinen kirjailija, valtiopäivämies, julaissut m.m. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831-1881.
3) Emil Nestor Setälä, kielimies, professori, valtiopäivämies, julaissut europalaisen maineen saavuttaneita teoksia suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta, Suomenkielen lauseopin, Yhteissuomalaisen äännehistorian y.m.
4) Eliel Aspelin-Haapkylä, esteetikko, professori, valtioneuvos. Suomalaisen taiteen historian ja Suomalaisen teatterin historian kirjoittaja, julaissut myöskin suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Verner Holmbergin ja Elias Brennerin elämäkerrat.
5) Valfrid Vasenius, professori, kirjallisuushistorioitsija, julaissut m.m. luettelon Suomalainen kirjallisuus 1544-1877 lisävihkoineen.
Muita kansallisen tieteen edustajia ovat hellenisti O. E. Tudeer, kielimiehet Heikki Paasonen, Yrjö Wichmann, Heikki Ojansuu, historiankirjoittajat O. A. Hainari (Forsström), K. O. Lindqvist, A. H. Virkkunen (Snellman) ja Väinö Voionmaa (Vallin), maantieteellinen kirjailija I. K. Inha, muinaistutkijat ja kansatieteilijät A. O. Heikel, Th. Schvindt ja Julius Ailio, filosofinen kirjailija Arvi Grotenfelt j.n.e.
8. Naturalistinen kansankuvaus.
Päivälehden piirin kirjalliset periaatteet, joihin m.m. kuului puhutun kansankielen ja sen murresanojen rajaton käytäntöön-ottaminen ja kansan-elämän mitä pikkupiirteisin valokuvaileminen, eivät heissä itsessään vielä lopullista ilmaisuaan löytäneet. He olivat siihen liiaksi herrahtavia ja liiaksi taiteilijoita. Vasten tahtoaankin he tulivat seuloneeksi ja puhdistaneeksi kieltään, tietämättäänkin oman taiteilijaluonteensa mukaisesti tyylitelleeksi ja muovailleeksi kuvauksiaan. Realismin voitto oli täydellinen, vasta kun kansa itse ryhtyi itseään noiden periaatteiden mukaan kuvailemaan. Siten syntyi vasta niitä täysin ulkonaisen todellisuuden kanssa yhtäpitäviä inhimillisiä ja vielä enemmän sivistyshistoriallisia todistuskappaleita, joita ranskalaisen naturalismin mestarit tarkoittivat. Niitä tarjoavat meille runsaasti n.s. kansankirjailijat, joiden patriarkka on ennen mainittu Pietari Päivärinta ja joista myös taiteelliselle tasapinnalle kohoavat Santeri Alkio ja Kauppis-Heikki.
Santeri Alkio (Filander, synt. 1862, kauppias, nuorisoseura-asian ajaja, valtiopäivämies) kuvailee Etelä-Pohjanmaan kansan-elämää romaaneissaan Teerelän perhe, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia y.m. osoittaen näiden seutujen kuumaverisen rahvaan entistä raakuutta ja sen vähittäistä, vastahakoista väistymistä tietopuolisen valistuksen ja edistyksen tieltä. Alkion kuvaustapa on miehekästä ja ytimekästä, ei erittäin syvälle sielullisiin ongelmiin tunkeutuvaa. Kuitenkin hän on myös pari yksilöllisempää luonnekuvaa Eeva ja Mennyt kirjoittanut.
Syvempi ja samalla monipuolisempi psykologi on pohjois-savolaisen kansan-elämän kuvaaja Kauppis-Heikki (synt. 1862, kansanmies, kasvatuslaitoksen opettaja), tunnettu Tarinoistaan, suppealla, täsmällisellä tyylillä piirretyistä kuvauksistaan Mäkijärveläiset, Viija, Laara, Aliina ja Kirottua työtä, joista toiset ovat aivan mestarillisia sieluntutkielmia. Sellainen ja samalla arvokas sivistyshistoriallinen todistuskappale on hänen suuresti suunniteltu teoksensa Uran aukaisijat, taiteellisen tarkastelijan silmällä nähty ja tehty kuvaus yksinäisen kiertokoulun-opettajan elämästä.
Muista kansankirjailijoista, jotka yhtenäisenä parvena tuottavat 1890-luvun taitteessa ilmestyneen kertomuskokoelman Syvistä riveistä ovat huomattavimmat tässä vielä itä-pohjanmaalaisen kansankielen erinomainen käyttäjä ja onnistuneen, miltei elämäkerrallisen kansankuvauksen Korpelan Tapanin tekijä Heikki Meriläinen, pohjois-pohjanmaalaisen kansankuvauksen Heikki Helmikankaan tekijä Eero Sissala ja hämäläisen kansan-elämän kuvaaja Nestor Niemelä. Samaan parveen ovat vielä luettavat Liisa Tervo, Emil Vainio ja Otto Tuomi, jotka kaikki ajanhengen leimaamaa naturalistista taidetta harjoittavat.
Varsinaisten kansankirjailijain ulkopuolella seisoo Esko Virtala (Calamnius), joka kuitenkin, esim. kansankuvauksessaan Se on sallittu, sangen läheltä heidän kirjallisia hahmoviivojaan koskettaa. Myöhäisemmän ajan ilmiöitä ovat Eemil Lassinen ja Väinö Kataja, joista jälkimmäisessä jo on jonkun verran uusromantista vaikutusta huomattavissa.
Kansanrunoilijoita, jotka romantisen ajan kynnyksellä niin luonteenomaisen yhteis-ilmiön muodostavat, ei realistinen aika ole omiaan synnyttämään. Kuitenkin esiintyy vielä joku sellainenkin, kuten Sahan-Kalle ja Lauri Soini, joka viimemainittu myös eräitä suorasanaisia teoksia julkaisee. Kansanrunoilijana aloittaa kirjallisen uransa myös Alpo Noponen, kohoten sittemmin näytelmillään Ahab ja Hemming Gad päätä pitemmäksi heitä. Kansanrunoilijoista hiukan syrjässä on Niilo Mantere, jonka edistyshaluiset, valistusjanoiset runot kuitenkin suuresti heidän aatteellista lähtökohtaansa muistuttavat.