UUSROMANTINEN AIKA.
(1897—.)
1. Vanha ja uusi romantiikka.
Vaikutusta seuraa aina vastavaikutus. Kehitysopin, jumalankieltämisen, kylmän järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen aseita kantavaa realistista taidesuuntaa seuraa kaikkialla maailmassa uusi romantiikan, uusi hartauden ja haltioitumisen aikakausi. Ihmishenki oli jälleen, ainakin toistaiseksi saanut kyllänsä ilmiöiden tieteellisestä erittelystä (analyysista). Pyritään takaisin suuriin yhteenvetoihin (synteeseihin), kokonaiskuviin, kokonaiskäsitykseen itsestään ja ympäristöstään. Tämän uusromantisen suunnan vaikutusta me olemme jo realistisen ajan edustajissa, m.m. Juhani Ahossa havainneet.
Samalla tapahtuu muutos myös taiteellisessa tekotavassa. Huomataan, että realistin totuuden etsintä ei yksin riitä kaunista taidetta ilmi loihtimaan. Syntyy pyrkimys ilmiöiden valikoimiseen ja ulkonaisen todellisuuden tyylittelyyn, entisten tuhatkarvaisten elämänkuvien yksinkertaistuttamiseen, värien sijasta viivoihin, silmänräpäyksellisen (impressionistisen) totuuden sijasta pysyvään, vuosisatoja seisovaan: monumentaliseen. Sitä ei Ranska voi neuvoa enää. Italia tulee myöskin suomalaisten taiteilijain luvatuksi maaksi.
Kirjailijat seuraavat ajanvirran mukana. Vielä askel, ja tekotavan koristeellisuus (dekorativisuus) tulee kaiken tyylitaiteen korkeimmaksi kukkaseksi. Ajan kirjallinen suunta on muuttunut romantiseksi, salaperäiseksi, vertauskuvalliseksi (symbolistiseksi).
Kuitenkaan ei voida palata takaisin vanhaan romantiikkaan sellaisenaan. Luonnontieteen totuudet ovat tehneet tehtävänsä. Kristillinen maailmankatsomus viehättää tosin kylmään todellisuuteen uupuneita henkiä esteettisellä kauneudellaan, mutta sen eheä tunne-elämä on vuosisadan lopun ihmiseltä ijäksi pirstoutunut, särkynyt pieniksi, sinne tänne läikähteleviksi tunnelmiksi. Vain hetkellisissä, kauniissa mielentiloissaan hän enää voi tuntea olevansa eheä ja yhtenäinen. Niiden etsiminen, niille täyden vallan antaminen ja niillä herkutteleminen ovat uusromantisen kauneuden-etsijän ominaisuuksia. Sitä tietä hän joutuu voittohurmaiseen (dityrambiseen) mielentilaan ja pakanalliseen kauneus-uskontoon.
Vanhan romantiikan aikana oli suomalainen runotar elämän köyhyyttä, karuutta, yksinkertaisuutta ja koruttomuutta ihannoinut. Nyt tulevat ihannoimisen esineiksi elämän runsaus, sen täyteläisyys, sen vapaa, iloinen ja yksilöllinen nauttiminen. Kuuma, aistillinen henkäys käy yli suomalaisen kirjallisuuden. Aistielämä, aisti-ilo, aisti-kultuuri astuvat ensimmäisen kerran suurina elämänkysymyksinä Suomen kansan eteen. Ihmisluonto, sen sijaan että sitä ennen oli kaikin tavoin koetettu tukahduttaa, vaatii tulla viljellyksi tältäkin puoleltaan.
Uusromantinen kirjallinen suunta tulee meille Ruotsista (August
Strindberg, Selma Lagerlöf, Ellen Key, Gustaf Fröding, Oscar Levertin,
Verner von Heidenstam), Norjasta ja Tanskasta (Knut Hamsun, Vilhelm
Krag, Johannes Jörgensen, Sigbjörn Obstfelder), Saksasta (Friedrich
Nietzsche, Frank Wedekind), Italiasta (Gabriele d'Annunzio) ja
Venäjältä (Maksim Gorjki, Andrejew). Ympäröivät olot meillä Suomessa
ovat tänä aikakautena eritoten omiaan noita vaikutuksia kehittämään.
2. Valtiollinen tausta.
Kolme onnellista vuosikymmentä (vv. 1860-1890) oli Suomen kansa saanut elää Venäjän vallan alla. Nämä se oli käyttänyt niin monipuoliseen ja kuumeentapaiseen sivistystyöhön, että hämmästyy, kun ajattelee niiden nopeaa vierimistä, mutta kuitenkin niiden jälkeenjättämiä, pysyviä tuloksia. Vuoden 1890:n paikoilla alkaa valtiollinen taivas synkistyä. Koko 1890-luku on odotusta puolihämärässä. Mutta vasta n.s. routavuodet (vv. 1899-1905) tuovat täydellisen pimeyden mukanaan, jota vastaan vain eräät kansalaishyveet kauniina kajastuvat, sitä kauniimpina, mitä rumempina ja räikeämpinä niiden rinnalla eräät suomalaiset kansallispaheet paljastuvat. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään lopun vanhan romantiikan idyllisestä, pilvettömästä päivän-uskosta. Jos mikään, oli tämä aika omiaan tekemään vastenmieliseksi myös inhoittavan, ulkopuolisen todellisuuden tarkastelun ja ajamaan ihmiset oman sydämiensä onkaloihin, ajattelemaan, uneksimaan ja unohtamaan. Monelle Suomen kirjailijalle se lienee ollut ainoastaan taiteen maailmoissa ja sisällisen hypnoosin avulla mahdollista.
Ajan tahti kävi yhä nopeammaksi, hitaaksi mainittu suomalainen veri alkoi virrata yhä kiihkeämmin. Valtiollisen sorron ja vääryyden tunto synnytti sitä väkevämmän valtiollisen vapausvaatimuksen. Yhtyneenä syvien rivien yhteiskunnalliseen, suomalaisuuden vanhaan kansalliseen ja nuorsuomalaisuuden tuomaan yksilölliseen vapausvaatimukseen, se loi mielten myrskyn, joka vihdoin puhkesi ilmi suurlakossa (syksyllä 1905), ainoassa ja tyypillisesti suomalaisessa vallankumouksessa, minkä meidän maamme on nähnyt. Sen kahden puolen myrskyää myös ennen niin hiljainen suomalainen kirjallisuus. Se on yhtä ajanhengen ja kansallishengen kanssa.
3. Runous.
Runomuotoinen esitys, joka realistisena aikana oli ollut syrjäytetyssä asemassa, pääsee uusromantisen hengen tuulahtaessa jälleen oikeuksiinsa. Niinpä esiintyy 1890-luvulla peräkkäin seuraavat viisi runoniekkaa:
1) Yrjö Veijola (Weilin), jonka kertovainen legenda Haavoja (1895) heti herättää suurta huomiota rohkealla vertausten käyttelyllään ja realistisen ajan ihanteille oudolla, uneksivalla tunnesävyllään. Monta kaunista tunnelmapalasta sisältää myös hänen lyyrillinen kokoelmansa Karsikko. Veijolassa on skandinaavisen kirjallisuuden vaikutusta huomattavissa, jonka tuotteista hän onkin suomentanut valikoiman Gustaf Frödingin ja Oscar Levertinin runoudesta. Vielä hän on suomentanut valikoiman Lars Stenbäckin runoudesta, kirjoittanut eräitä näytelmiä, kuten Nuori luotsi, Nuoruus ja hulluus, julaissut osaksi leikillisen runovihon Sunnuntairatsastaja y.m.
2) Eino Leino (Lönnbohm) on ensimmäisessä runovihossaan Maaliskuun lauluja (1896) Runebergin ja Heinen kylläkin vastakkaisten vaikutusten alla, vapautuu niistä kansallisen uusromantiikan kautta näytelmärunossaan Tuonelan joutsen (1899) sekä yleensä Kalevala-aiheisessa laulurunoudessaan. Sen huippuna on pidettävä hänen v. 1903 julkaisemiaan Helkavirsiä, legenda- ja ballaadikokoelmaa, joka muinaissuomalaisen muotonsa alla kätkee paljon nykyaikaista, luonnontieteellistä maailmankatsomusta. Yhteensä hän on julaissut noin kymmenkunnan runovihkoa, joista Kangastuksia, Talvi-yö ja Halla ovat mainittavimmat, kertomarunon Kivesjärveläiset, viisi sarjaa Naamioita, joissa hän on tahtonut ajaa yksinkertaistutettua, koristeellista näytelmän tekotapaa, kolme romaania routavuosien ajoilta Tuomas Vitikka, Jaana Rönty ja Olli Suurpää y.m. Laulurunoutensa parhaat tuotteet, joissa myöhemmin Goethen vaikutus lienee tuntuvin, hän on koonnut valikoimaan Runokirja. Suomentajana hän on toimittanut valikoiman laulurunoutta Maailman kannel sekä julaissut käännöksiä eräistä Topeliuksen, Runebergin, Goethen, Schillerin ja Racinen teoksista. Hänen arvostelevan sanomalehtitoimintansa tuloksia taas ovat Suomalainen näyttämötaide 9/4 1902 sekä Suomalaisia kirjailijoita, pikakuvia (1909).
3) Larin Kyösti (Larson), samoin kuin Yrjö Veijola skandinaavisen kirjallisen vaikutuksen alla kehittynyt, Tän Pojan kevätrallatuksien (1897) ja Kylän laulujen hilpeä tekijä, joka pian laajentaa runoutensa myös kansan-elämän ja ihmis-elämän vakaisia puolia käsittäväksi. Suurimmat voittonsa hän viettää kuitenkin kansanomaisen runokuvauksen alalla. Hänen muita teoksiaan ovat runokokoelmat Kulkurin lauluja ja Unta ja totta, näytelmät Juhannustulilla sekä Tuhkimo ja kuninkaan tytär, kertomarunot Kuisma ja Helinä, Musta hepo ja Aslak Hetta y.m. Eräät hänen lauluistaan, kuten Merikannon säveltämä Tuulan tei, ovat mitä laajimman kansansuosion saavuttaneet.
4) Otto Manninen, julaissut runovihon Säkeitä, jossa taiturillinen tyylitaide yhtyy syvään, surunvoittoiseen mielialaan, sekä suomennoksia Topeliuksen, Runebergin, Molièren, Heinen y.m. runoudesta. Hänen yksityisistä runoelmistaan ovat Pellavankitkijä, Mennyt päivä, Veet viihtyy, Metsien mies ehkä huomattavimmat.
5) Ilmari Kianto (Calamnius), jonka raskas, uneksiva sielun-elämä aluksi pukeutuu runokokoelmiin Soutajan lauluja, Hiljaisina hetkinä, Margareeta y.m. Myöhemmin hän innokkaasti yhtyy ajanhengen hehkuvaan, radikaaliseen vapausvaatimukseen, kirjoittaa laajan, kirkollisvastaisen romaanin Pyhä viha ja viettää suurimman taiteellisen voittonsa ensimmäisten yleisen ääni-oikeuden mukaan toimitettujen eduskuntavaalien kuvauksella Punainen viiva (1909). Kiantoon ovat Arvid Järnefelt ja venäläiset kirjailijat jonkun verran vaikuttaneet.
Heitä nuoremman laulajaparven, jossa jo osaksi on parin edellisen vaikutusta havaittavissa, muodostavat jälleen seuraavat viisi runoniekkaa:
1) L. Onerva (Lehtinen) joka heti ensimmäisellä runovihollaan Sekasointuja (1904) suurta huomiota herättää. Sen sensualistinen, ajanmuodin mukainen tunnesävy syventyy ja itsenäistyy toisessa kokoelmassa Runoja herkäksi, impressionistiseksi mieliala- ja mielikuva-runoudeksi. Vielä on hän julaissut laajan romaanin Mirdja, huomattavalla taidolla suoritetun tutkimuksen erään omituisen, yksinäisen naissielun traagillisesta kehityshistoriasta, ja novellikokoelman Murtoviivoja (1909), joiden nykyaikaiset, miehen ja naisen välisen rakkaus-elämän erittelyt ovat taitehikkaasen ja koristeelliseen muotoon pukeutuneet.
2) Aarni Kouta (Candolin), kenties tyypillisin ja johdonmukaisin uusromantisen ajan elämän-iloisista ja kirkollisvastaisista laulajista, julaissut väkevän, uhmaavan poljennon kannattamat runokokoelmat Tuli joutsen (1905) ja Dityrambeja sekä Nietzsche-käännökset Antikristus, Näin puhui Zarathustra y.m. Lähinnä Nietzscheä lienee Strindberg ulkomaisista kirjailijoista hänen oppi-isiään.
3) Rafael Engelberg, vienompi, uneksivampi taiteilijaluonne, julaissut m.m. runokokoelman Työpajan töminässä, jonka eräät miltei sosialistiset säveleet suurlakon henkistä ilmakehää muistuttavat.
4) Iivo Härkönen, vilkas, karjalainen virsiniekka, ennen näytelmäkirjailijana mainitun Juhani Sjöströmin lyyrillinen rinnakkais-ilmiö, julaissut kokoelman Karjalan virsiä y.m.
5) V. A. Koskenniemi (Forsnäs), jonka kokoelmat Runoja ja Valkeat kaupungit artistisen, hiukan teennäisen ja ranskalaisen laulurunouden vaikuttaman muotonsa alla kätkevät paljon kaunista sisällistä näkemystä ja vanhan romantiikan vienoa, taapäin katsovaa tunnesävyä.
4. Suorasanainen kirjallisuus.
Uusromantisen, suorasanaisen kirjallisuuden tunnusmerkillisiä ominaisuuksia on sen rytmillisyys, jota jo Aho runsaasti viljelee ja jonka avulla se nyt jo usein suorastaan runomittaisen esityksen lennokkaisuutta lähenee. Sen edustajista ovat huomattavimmat:
1) Maila Talvio (Mikkola), aluksi pienten, vienojen tunnelmapalasien kirjoittaja, sitten aistillisempaan tunnesävyyn antautuva, vihdoin hehkuva yhteiskunnan-uudistaja ja maailmanparantaja. Tämän yksilöllisen kehityskulun eri asteita edustavat: ensin »lastu»-kokoelma Nähtyä ja tunnettua, sitten kertomukset Aili ja Kaksi rakkautta, sitten romaanit Pimeän pirtin hävitys ja Juha Joutsia. Vielä on hän kirjoittanut näytelmät Eri teitä ja Anna Sarkoila y.m.
2) Volter Kilpi, ensin haltioituneen kauneushurmauksen edustaja, sitten viileäin, esteettisten mielikuvien maalailija, joka kahdenpuolen 1900-luvun taitetta julkaisee tunnelmakuvauksensa Bathseba, Parsifal, Antinous y.m. Kilven usein omituisille sana-yhtymille rakennettu kieli ja kiihkeä rytmi on moneen nuorempaan suorasanaiseen kirjailijaan vaikuttanut.
3) Johannes Linnankoski (Vihtori Peltonen), joka heti ensimmäisellä teoksellaan, raamatun-aiheisella näytelmällä Ikuinen taistelu (1902) suurta huomiota herättää, julkaisee sittemmin yhtä suurta suosiota saavuttaneen, uusromantisen kansankuvauksensa Laulu tulipunaisesta kukasta, mestarinäytteensä Pakolaiset, routavuosien valtiollista sekasortoa käsittelevän näytelmän Kirot y.m. Linnankosken kirjailija-ominaisuuksia ovat laaja mielikuvitus ja tuores, voimakas tunnelmapohja, jotka hänelle myöskin ulkomailla ovat monta ystävää hankkineet.
Linnankosken teoksia on käännetty ruotsin, tanskan, saksan y.m. kielille. Ulkomaisista kirjailijoista lienee Selma Lagerlöf häneen syvimmin vaikuttanut.
4) Joel Lehtonen, uusromantisen ajan ehkä tyypillisin suorasanainen kirjailija. Hurjan, myrskyävän tunnelmapohjan ja häikäilemättömän mielikuvituksen tuotteita ovat hänen romaaninsa Paholaisen viulu (1904), Villi ja Mataleena, samoin hänen kertomarunonsa Perm.
5) Irmari Rantamala (salanimi), joka jättiläiskokoisella, sekasortoisella romaanillaan Harhama (1909) vie tämän uusromantisen tunnelmaproosan suoraan mauttomuuteen.
Eräänlaista vastavaikutusta edellisten kuohuvalle, myrskypateettiselle suunnalle edustavat kylmemmän, viileämmän ja järkeilevämmän suorasanaisen tyylin viljelijöinä naiskirjailijat:
1) Helmi Setälä (Krohn), jonka ohut, älyllinen taiteilijaluonne on tuottanut päiväkirja- ja kirjemuotoiset teokset Surun lapsi, Mennyt päivä ja Kaksi ihmistä, romaanin Vanha kartano y.m.
2) Aino Kallas (Krohn), virolaisen ympäristön kuvailija kahdessa novellikokoelmassaan Meren takaa ja kertomuksessaan Antti Rautajalka, joissa terve, tukeva rakentelu yhtyy huomattavaan havaintokykyyn. Julaissut myös novellin Kirsti sekä yhden runo- ja novellikokoelman.
3) Aino Malmberg, kriitillinen, älyllinen luonne, julaissut »lastu»-kokoelman Tien ohesta tempomia.
4) Maria Jotuni (Haggrén), voimakas, häikäilemätön, miltei kyynillinen ulkonaisen todellisuuden tarkastelija, jonka vain hänen älyllinen tyylittelynsä realistisen ajan kirjailijoista eroittaa. Julaissut novellikokoelmat Suhteita (1905) ja Rakkautta, kuvauksen Arki-elämää y.m.
5) Elviira Willman, jonka esikoisnäytelmä Lyyli, helsinkiläistä kaupunki-elämää käsittelevä, tyylitelty kansankuvaus, on suurella menestyksellä Suomen Kansallisteatterissa esitetty.
Samoin vielä seuraavat mieskirjailijat:
1) Jalmari Hahl, kirjallinen, artistinen taiteilijaluonne, jonka hauraassa, viileässä tuotannossa voidaan havaita ranskalaisen ja italialaisen kirjallisuuden vaikutusta. Julaissut romaanin Haoma ja Anahita, novellin Ykskylän uneksija, näytelmän Françoise d'Aubigne y.m. Hänen tieteellisestä toiminnastaan on laaja tutkimus Nykyajan näytelmäkirjoittajia mainittava.
2) Kaarlo Atra (Enqvist), julaissut sievästi suunnitellun romaanin Laura ja melkoista suosiota saavuttaneen näytelmän Musta siipi, kumpikin sujuvan, taipuisan kynän tuotteita, vaikka vailla syvempää omintakeisuutta.
3) Jalmari Finne, myöskin taipuisa, sorminäppärä kynäniekka, tuottava samalla helppoudella novelleja, näytelmiä, romaaneja, lastensatuja ja oopperalibrettoja.
4) Kyösti Vilkuna, parin realistisesti tyylittelevän novellikokoelman julkaisija.
5) Viki Kärkkäinen, julaissut omituiseen, hiukan pakoitettuun tyyliin kirjoitetun kokoelman luonnonkuvauksia.
Suorasanaisia kertomuksia ovat viime vuosina julaisseet vielä naiskirjailijat Fanni Davidson, Ain' Elisabet Pennanen, Selma Anttila, Marja Salmela ja Anni Kaste, sekä mieskirjailijat Pontus Antti ja Valakorpi, lasten kirjallisuutta Anni Svan ja Arvi Lydecken, näytelmiä Armas Toivo Tarvas, Nuutti Vuoritsalo, Eero Alpi y.m. Kirjallisuutemme kasvaessa on jo kaikkien sen yksityis-ilmiöiden pelkkä luetteleminenkin käynyt mahdottomaksi.
5. Loppukatsaus.
Alkuperäistä tuotantoa vielä valtavammaksi on paisunut suomenkielinen käännöskirjallisuus, joka nykyään täyttääkin suurimman tilan sekä kirjakauppain ikkunoissa että kustantajain joululuetteloissa. Suurin, vaikka ei aina paras, osa nykyaikaista, edes jotakin huomiota saavuttanutta europalaista kirjallisuutta löytää meillä heti kääntäjänsä ja kustantajansa. Useimmat suomalaiset kirjailijat ovatkin myös suomentajina esiintyneet ja on se eräillä heistä suorastaan kirjallisena elinkeinona. Vanhempien aikojen käännöskirjailijoista ovat ennen mainittujen lisäksi muistettavat Runeberg-suomentaja Kaarle Martti Kiljander, Kaarlo Slöör, Aatto S.(uppanen), joka on myös alkuperäisiä teoksia julaissut, Waldemar Churberg, Enlund (Ennola) ja Kaarlo Koskimies (Forsman), Goethen Faustin ja eräiden kreikkalaisten draamojen suomentaja.
Rinnan käännöskirjallisuuden kanssa on paisunut tietokirjallisuus, käsittäen helppotajuista tiedettä kaikilta aloilta. Tämän kirjallisuuden merkittävimpiä viime-aikaisia ilmiöitä ovat kotimaisten tiedemiesten toimittamat Oma maa, Tieto-sanakirja, Karjalan kirja j.n.e., jotka kaikki ovat suuremmoisen menestyksen saavuttaneet. Uuden uran tälle kirjallisuuslajille kynti aikoinaan Weberin Yleinen historia, sitä jatkoivat Yleisen kirjallisuuden historia, Suomi 19:nnellä vuosisadalla y.m. Tietokirjallisuuden lukija- ja ostajapiiri on nykyään jo kaikista, syvimmistäkin, kansankerroksista muodostunut.
Toinen kautta kaikkien yhteiskunta-luokkien käyvä kirjallinen ilmiö on sanomalehdistö, jota myöskin melkein kaikki maan kirjalliset kyvyt ovat tavalla tai toisella palvelleet. Viime-aikaisesta nopeasta laajentumisestaan se kuitenkin saa kiittää enemmän valtiollisen puolue-elämän kehittymistä kuin varsinaisen lukuhalun tahi kirjallisten voimien lisääntymistä. Paitsi ennen mainituita, ovat tällä ohdakkeisella alalla toimineista muistettavimmat K. F. Kivekäs (Kaiku, Oulussa), O. Ansas (Pohjalainen, Vaasassa), J. A. Lyly (Viipurin Sanomat) ja K. Viljakainen (Aamulehti, Tampereella), jotka kukin paikkakunnallaan ovat suomalaisuuden rientoihin ja yleisen mielipiteen muodostumiseen tehokkaasti vaikuttaneet.
Sanomalehdistöä tukee toiselta puolen laaja ammattilehdistö, toiselta puolen yleissivistyksellinen aikakauslehdistö. Jälkimmäisen edustajista mainittakoot tässä Päivä (päätoimittaja maist. Herman Stenberg), jonka ympärille sankka parvi nuoria kirjallisia kykyjä on kertynyt, ja Aika (päätoimittaja toht. Gunnar Suolahti), tieteellisempään suuntaan toimitettu aikakauskirja.
End of Project Gutenberg's Suomalaisen kirjallisuuden historia, by Eino Leino