MINNA CANTH
s. 19/3 1844 k. 12/5 1897.—Novelleja ja Kertomuksia (1878), Murtovarkaus (1882), Roinilan talossa (1883), Työmiehen vaimo (1885), Hanna (1886), Köyhää kansaa (1886), Salakari (1887), Kovan onnen lapsia (1888), Kansan ääniä I (Lain mukaan, Kauppa-Lopo) (1889), Vapaita aatteita (1889-90), Papin perhe (1891), Novelleja I-II (1892), Sylvi (1893), Hän on Sysmästä (1893), Spiritistinen istunto (1894), Kotoa pois (1895), Anna Liisa (1895).
Suomenkielinen nykyaikainen kirjallisuus oli syntynyt kahden suuren yleis-europalaisen virtauksen vaikutuksesta: kansallisuus-aatteen ja siihen liittyvän romantisen taidesuunnan. Edellinen oli lainannut sisällyksen, jälkimmäinen muodon sille, kumpikin tietysti meikäläisten erikoisten olojen mukaiseksi muovautuen. Näin oli eletty pian puoli vuosisataa Lönnrotin aikakauden jälkeenjättämällä aatteellisella ja kirjallisella perinnöllä.
Niin voimakas oli ollut suomalaisuuden liikkeen antama sysäys myöskin suomenkieliseen kirjalliseen elämään nähden, että se oli pakottanut kaikki kynät pyörimään, kaikki ajatukset, tunteet ja mielikuvat maassa kiertämään vain tuon yhden suuren keskipisteen ympärillä: isänmaan. Yksilöllisemmille sielunliikkeille oli aika jättänyt verrattain vähän sijaa. Tarvittiin kaikki voimat, jännitettiin kaikki jäntereet vain tuon yhteisen, pyhän päämäärän saavuttamiseksi: suomenkieli oli kohotettava sivistyskieleksi, Suomen suomalainen kansan-aines isännäksi omassa talossaan. Tällainen jättiläistyö olisi ollut mahdoton suorittaa ilman entusiasmia. Sen täytyi aluksi vedota enemmän tunteesen kuin järkeen, vähemmän päähän kuin sydämeen, jos sen mieli sytyttää nuoriso ja temmata mukaansa suuret kansanjoukot. Romantinen hurmaus oli kulkenut kautta Suomen niemen.
Sekään ei voinut kestää ikuisesti. Alettiin selvitä hurmauksesta, ja samalla esiintyi moni seikka ympäröivissä olosuhteissa silmälle sangen toisellaisena kuin ennen isänmaallisen innostuksen ja kansaa-kaunistavan romantiikan särmiön läpi katsottuna. Ruvettiin näkemään vikoja ja puutteita niissä. Ajan henki käy kriitilliseksi, aletaan arvostella ja irvistellä paljoa sellaistakin, mikä vielä oli ollut pyhintä pyhää suomalaisuuden tienraivaajille. Totuus tulee kaiken kirjallisen toiminnan tunnussanaksi, vapaa ajatus ja vapaa sana niiksi välkkyviksi aseiksi, joilla esiin-astuva nuori polvi omia uusia elämän-ihanteitaan puolustaa. Kukaan ei tahdo enää antaa pettää itseään. Mieluummin olla sitten kokonaan ilman innostusta kuin joutua sen vuoksi omissa ja ennen kaikkea muiden silmissä hullunkuriseksi.
Näin kuitenkin ainoastaan kansallisuus-aatteesen nähden. Sillä muuten ei tältä nuorelta polvelta suinkaan puutu omaa sisällistä liekkiään, vaikka se onkin etsinyt muiden, yleis-inhimillisten aatteiden aloilta hiilensä ja sytykkeensä. Se on kääntänyt joka suhteessa silmänsä ulospäin, se on käynyt yli kansallisuutensa ahtaiden rajojen ja ottanut uusia, elähyttäviä vaikutuksia Europasta. Kansallinen ajatustapa pyrkii laajentumaan kansainväliseksi.
Minna Canth merkitsee meillä tämän uuden kirjallisen aikakauden ensimmäistä suurta alkupistettä.
Ei niin, ettei samoja pyrkimyksiä ja luonteenominaisuuksia olisi ollut olemassa jo ennen häntä. Olivathan jo Oksasessa hänen yksilöllinen ja kansallinen maailmankatsomuksensa joutuneet mitä mieltäkiinnittävimpään ristiriitaan keskenään, olipa tuo ristiriita jo siirtynyt hänen ulkopuolelleenkin, siten että hän oli joutunut edellisen puolesta Yrjö Koskista vastaan kamppailemaan. Pietari Päivärinta oli jo osoittanut ensimmäisiä yhteiskunnallisen ja kirkollisvastaisen arvostelun oireita, ja Kaarlo Kramsun tummasta tunnepohjasta kumpuava epäily oli iskenyt kyntensä itse kansallisuus-aatteesenkin. Mutta kaikki kuuluvat he vielä ainakin toisella jalallaan kansallisen romantiikan aikakauteen taikka muodostavat ylimenoja siihen uuteen, jonka Minna Canth alottaa.
Paremman taidesanan puutteessa me voimme sitä tässä nimittää esim. kansalliseksi realismiksi.
Sen puhtaasti kirjalliset syntysanat olivat jo Aleksis Kivessä, joka suomalaisen kirjallisuuden kehityskulussa merkitsee juuri näiden kahden taidesuunnan—toinen toisestaan kehittyvän, ei vastakkaisen—kultaista keskiväliä. Mutta sen aatteelliset syntysanat olivat vielä sanomatta. Se jäi Minna Canthin niin yksinomaisesti realistisemman taiteilijaluonteen asiaksi.
Minna Canthin asemaa suomenkielisessä kirjallisuudessa oikein hahmotellaksemme täytyy meidän hänen ynnä koko hänen kirjallisen aikakautensa mukana kääntää katseemme Europaan. Mitä oli tuolla ulkona, suurissa sivistysmaissa, tapahtunut sillä aikaa kuin täällä taisteltiin suomenkielen oikeuksien puolesta ja luotiin pohjaa omalle kansalliselle kultuurille?
Siellä oli tapahtunut täydellinen henkinen vallankumous. Romantista pyrkimystä luontoon oli seurannut realistinen pyrkimys saman luonnon tieteelliseen selittelyyn. Ihmisen älyllinen puoli oli ottanut jälleen oikeutensa, sydän oli joutunut sangen huonoon huutoon ja tunne lasten leikkikaluksi. Terve järki ja terveen järjen kritiikki olivat astuneet ennen tuntemattomaan valta-asemaan maailmassa. Pyhän Alliansin aika oli ohitse, uudet kumoukselliset opit olivat jälleen järkyttäneet Europaa, kruunatut päät vavisseet valta-istuimillaan. Enimmän kuitenkin oli vavissut jumala s.o. ihmis-usko korkeimman personallisen olennon, taivaan ja maan luojan, tähtitarhojen hallitsijan olemassa-oloon. Sillä kehitys-oppi, kumouksellisin kaikista opeista Kristuksen syntymisen jälkeen, oli herjaisen Prometheus-kätensä jo häneenkin kohottanut.
Niin pian kuin voitiin rakentaa ja näyttää toteen tuo huimaava silta ihmisestä, vieläpä itse ihmis-ajatuksesta, elimellisen luonnon viimeiseen alkusoluun, kävi korkein olento luonnon suuressa taloudessa tarpeettomaksi. Luonto itse oli ainoa tekijänsä, ainoa todellinen luoja, siittäjä ja synnyttäjä, elon ja kuolon antaja taivaan avaruudessa. Samalla se oli ainoa laki, ainoa todellinen lainsäätäjä ja laintäyttäjä, palkitsija ja rankaisija maailmassa. Se »toimi», se »teki», se »tahtoi» kaiken, mikä ennen oli käsitetty korkeimman personallisen olennon tahdoksi ja toiminnaksi. Se oli nyt ääretön, se oli nyt pyhä ja peljättävä, kiivas ja vanhurskas. Se ei ollut hyvä, eikä paha, siksi että sitä varten ei ollut mitään siveellistä mittapuuta, se ei tehnyt oikein eikä väärin, siksi että se vain toimi oman ikuisen lakinsa mukaisesti: sillä oli toisin sanoen kaikki tarvittavat jumalalliset ominaisuudet.
Ihminen, saman luonnon ylimpänä tunnettuna edustajana, huomasi asemansa äkkiä varsin edullisesti muuttuneeksi. Ennen taivaan orja, nyt maan kuningas, ennen jumalansa langennut lapsipuoli, nyt menneiden, äärettömien aikakausien säteilevä tulos ja silta eteenpäin. Häneen kärjistyivät nyt kaikki tiet, totuudet ja elämät, tosin toistaiseksi ainoastaan sen pienen maapallon pinnalla, joka oli hänet siittänyt ja synnyttänyt. Mutta hyvä niinkin: olipa hän kaikissa tapauksissa saanut oman alueensa, oman tähtensä, yksin-oikeutetuksi kotisijakseen. Eikä hän ollut sen hoidosta, yhtä vähän kuin itsensäkään, kenellekään elävälle olennolle itsensä ulkopuolella tilintekoon velkapää. Ainakin tällä tähdellä hän oli isäntä siis, yhtä yksinvaltias kuin oli ollut kerran hänen korkein olentonsa. Ainakin tämän maan kamaralla oli hänen voimansa nyt ääretön, hänen kunniansa nyt mittaamaton. Juutalaisten raaka, verenhimoinen jumala oli ollut vain hänen omien entisten ja alempien kehityskausiensa häpeiltäviä aivohoureita. Uusi ihmisyyden, uusi humaniteetin aika oli koittanut maailmassa.
Samalla oli koko elämä, lyhyt, haihtuva ihmiselämä, saanut aivan toisen arvon hänelle. Jos ei ollut olemassa mitään jumalaa, ei ollut olemassa myös mitään perkelettä, ei haudantakaista taivasta eikä helvettiä, ei piruja eikä enkeleitä, ei syntiinlankeemusta, ei lunastusta eikä iankaikkista tuomiota. Ei ollut olemassa mitään haudantakaista ollenkaan, vaan ainoastaan tämä elämä ja tämä maailma, jossa oli tultava toimeen niin hyvin kuin osattiin ja josta kuolema pian oli tuleva kunkin korjaamaan. Täytyi siis käyttää aikaansa, täytyi siis iloita elämästään ja nauttia maailmastaan niin kauan ja täyteläisesti kuin mahdollista. Uusi elämän-ilon, uusi työn, terveyden ja toimintahalun oppi oli löytänyt lentimensä.
Mutta tältä näkökannalta katsottuina esiintyivät myös elämän monet varjopuolet aivan toisessa, ja vakavammassa valaistuksessa kuin ennen. Jos elämä oli vain jotakin tilapäistä ja ohimenevää, jos maailma oli vain murheenlaakso ja ihminen »manan matkamies», tiellä ijäisyyteen, ei hänen ollut syytä ympäröivien olojensa vikoihin ja puutteisiin juuri sen suurempaa huomiota kiinnittää. Kokonaan toinen oli asianlaita, jos tämä olikin hänen ainoa todellinen elämänsä. Silloin oli syytä laittaa elämä maan päällä itselleen niin mukavaksi ja muille niin oikeudenmukaiseksi kuin mahdollista. Ateismin, personallisen jumalan kieltämisen, täytyi siis luonnostaan johtaa uuteen, keksintöjen, yhteiskunnallisten reformien, kaupan, teollisuuden, löytöretkien, sanalla sanoen käytännöllisen elämän, aineen ja hyödyn materialistiseen ja utilitaristiseen aikakauteen.
Sama oli ollut seuraus uuden ajan alussa tapahtuneesta renässansista. Vanha Rooma ja vanha Hellas olivat silloin heränneet haudoistaan vapauttamaan Europan nuoria, puolibarbaarisia kansakuntia heidän juutalaiskristillisestä mytologiastaan. Nyt ei ollut enää tarvis mennä niin pitkälle. Oli tarvis vain uudistaa se porvarillinen yhteiskunta, joka Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen oli muodostunut, sillä nyt ei enää edes neljäs sääty, ruumiillisen työn tekijäin valtava paljous, uskonut personalliseen jumalaan: samalla oli se herännyt vaatimaan ihmis-oikeuksiaan. Työväenliike, kaikista tähän-astisista yhteiskunnallisista liikkeistä voimakkain, astuu kaikissa Europan maissa polttavimpana päiväjärjestykseen.
Pohjoismaissa yhtyy siihen eräs toinen suuri liike, nimittäin nais-vapautumisen. Eihän ollut vain neljäs sääty vailla yhteiskunnallisia oikeuksiaan: olihan myös nainen, olihan puoli ihmiskuntaa samassa holhouksen-alaisessa asemassa. Tämän liikkeen etunenässä kulkee norjalainen kirjallisuus, jota ilman ei myöskään Minna Canth olisi se, mikä hän nyt on suomalaiselle sivistys-elämälle: vapaan ajattelemisen ja terveen, voimakkaan yhteiskunta-arvostelun loistava esikuva, työväenliikkeen uran-uurtaja ja suomalaisen nais-vapautumisen varsinainen henkinen johtaja ja edellä-kävijä. Pätevämmin kuin hänen nerokkaan tuotantonsa kautta ei suomalainen nainen tähän päivään saakka ole todistanut henkistä yhdenvertaisuuttaan ja älyllistä kypsyyttään julkisen elämän aloille astumaan.
Voidaksemme jälleen täysin käsittää norjalaisen kirjallisuuden, etenkin Henrik Ibsenin, vaikutusta Minna Canthiin, täytyy meidän mieliimme muistuttaa, mikä oli suomalaisen sivistys-elämän ja sen keralla suomenkielisen kirjallisuuden tila ennen häntä ja hänen aikalaisiaan.
Se oli ollut todellakin joutumassa umpiveteen. Peljätty eristystila, seurauksena suomenkielen nopeasta nousemisesta maamme kultuurikieleksi, joka jo Oksaselle oli näin uhkaavana kangastellut, näytti nyt pian tapahtuvalta tosiasialta. Suomenkielinen kirjallisuus ei ollut Lönnrotin ajoilta asti saanut juuri mitään mainittavia herätyksiä ulkomaailmasta, ellemme ota lukuun maamme ruotsinkielistä isänmaallista kirjallisuutta, jonka vaikutus oli kyllä ollut perinjuurinen esim. Oksaseen ja Paavo Cajanderiin, eräiden maailmankirjallisuuden klassikkojen vaikutusta Aleksis Kiveen ja pientä saksalaisen ja ranskalaisen romantiikan vierailua näillä raukoilla rajoillamme (Suonio, Kaarlo Bergbom). Oli ollut liian paljon työtä omassa maassa, että olisi ollut aikaa kääntää katsettaan sen ulkopuolelle. Olivat avautuneet niin äärettömät työ-alat oman kansan keskuudessa, että sen johtavat henget tuskin olivat ehtineet muistamaan muita kansoja olevaksikaan. Kirjallisuudessa oltiin Aleksis Kiven ankarasta tuotannosta tultu lyriikan alalla J.H. Erkon paimenlauluihin, draaman alalla Robert Kiljanderin porvarilliseen huvinäytelmään ja suorasanaisen kertomuksen alalla Juho Reijosen kepeään juttuamiseen. Tarvittiin uutta sysäystä, ellei mieli suomenkielisen kirjallisuuden painua Kaarlo Kramsun keski-öiseen epätoivoon taikka jäädä ijäkseen Arvi Jänneksen leijona-mieliseen suursuomalaisuuteen: suomalaisuuden liikettä täytyi välttämättömyyden pakosta seurata nuorsuomalaisuuden.
Minna Canth on nuorsuomalaisuuden ensimmäisiä suuria alkutekijöitä.
Mutta hän ei olisi se ilman norjalaista kirjallisuutta. Hänen hämmästyttävä henkinen nousunsa on vain Henrik Ibsenin vaikutuksen yhteydessä ymmärrettävä. Jokainen tämän vuosisataisen maailman-neron singahuttama salama, etenkin Noora y.m. hänen yhteiskunnalliset näytelmänsä, sattuvat Minna Canthin laajaan, lämpimään sydämeen sytyttävinä, hedelmöittävinä. Eivätkä ne sytytä ja hedelmöitä yksin hänen sydäntään, vaan vielä enemmän kukaties hänen päätään ja aivojaan. Ibsen antaa muodon hänen omille himmeille, vaistomaisille sielunliikkeilleen, hän uskaltaa nyt ajatella, mitä hän ennen on vain hämärästi tuntenut omassa povessaan, ja hän tohtii nyt lausua julki ajatuksensa niin rohkeasti ja häikäilemättömästi, että koko Suomi on siitä hämmästyksissään. Minna Canth on realistisin henki meidän kansallisen realismimme aikakaudessa, lujin, kovin, kouraantuntuvin ja asiallisin järki kenties koko suomenkielisessä kirjallisuudessa.
Tekisi miltei mieli sanoa: miehekkäin.
Hänessä on hyvin vähän sitä pehmeää, uneksivaa säveltä, mikä yleensä on suomenkieliselle kirjallisuudelle ominaista. Hän on harvinaisen vapaa kaikesta kansallisesta romantiikasta, hän katselee ympäröivää todellisuutta selvästi, terävästi ja säälimättömästi. Hän onkin itse personallisesti joutunut sen kanssa kokonaan toisella tapaa tekemisiin kuin hänen aikalaisensa mieskirjailijat, jo aikoja ennen kuin hän on tuntenut varsinaisen kirjailijakutsumuksen polttavan povessaan. Elämä ei ole ollut unelma hänelle, pikemmin se on ollut taistelo ja syvä ristiriita. Hän on todellinen, tyypillinen valistuskauden kirjailija.
Kansallista romantiikkaa hänkin aluksi hipaisee, sen verran nimittäin kuin on romantista juonta ja osaksi myös romantista tekotapaa hänen tuoreissa, raikkaissa kansannäytelmissään Murtovarkaus ja Roinilan talossa, kumpikin Kiven Kihlauksen ja Nummisuutarien keralla, joskaan ei niiden rinnalla, nyt suomalaisen kansanomaisen draaman kaunistuksia. Tätä tietä ei Minna Canth kuitenkaan enää voinut päästä pitemmälle. Hänen täytyi näytelmäkirjailijana siirtyä maalais-ympäristöstä kaupunkilais-ympäristöön, jos hänen mieli saada tilaa häntä kuohuttaville yhteiskunnallisille reformi-ajatuksilleen. Täällä olivat ristiriidat jo räikeämmät, ihmiset jo lähempänä toisiaan. Täällä oli jo maaperä suomalaisen yhteiskunta-näytelmän syntymiselle.
Se oli sama pikkukaupunkilais-ympäristö, josta on ollut edellä puhe Robert Kiljanderin yhteydessä. Mutta Minna Canth ei katsele enää sitä Kiljanderin lempeällä, sovinnollisella hymyllä, yhtä vähän kuin Pietari Päivärinta saattoi enää Aleksis Kiven aikaista maalais-ympäristöä siten tarkastella. Hän tahtoo jo uudistaa ja reformeerata, hän näkee siinä vikoja, joita hänen tekee mieli korjata, ja puutteita, joita hän tahtoo parantaa. Eikä hän enää näe niitä yksistään tässä ympäristössä, vaan koko maassa hän näkee niitä, koko suomalaisessa sivistys-elämässä ja yhteiskunnassa. Kirveen hän tahtoo panna puun juurelle, hakata maahan hän tahtoo kaikkea mätää ja madon-syömää. Hänessä on paljon reformaattoria, vielä enemmän ehkä yhteiskunnallista vallankumousta ja yksilöllistä vapauden-vaatimusta.
Näkee, että Ibsenin anarkistinen yksilöllisyys-oppi ei ole hänessä langennut tien oheen.
Kaksi suurta vapausliikettä kiinnittää hänen huomiotaan, samat, jotka tuolla ulkona suuressa maailmassa mieliä kuohuttavat: työväen-liike ja nais-vapautuminen. Ne kaksi voivat eräissä tapauksissa olla yksi: jos työmiehen asema ei ole kehuttava, on työläis-naisen tila vieläkin valitettavampi. Kirjoittaessaan Työmiehen vaimon, Minna Canth taittaa peitsen puolesta niiden molempien. Syytettyjen penkillä istuu ensi sijassa mies, mutta hänen takanaan koko miesten yhteiskunta. »Teidän lakinne ja oikeutenne!» Niitä Minna Canth Homsantuunsa keralla tahtoo ampua, satuttaen todellakin suoraan asian ytimeen. Koko yhteiskunta on muutettava, jos mieli estää Homsantuun luodin aina uudelleen ja uudelleen viuhahtamasta, sillä tämä Ibsenin Gerdin tapainen mustalaistyttö edustaa Minna Canthille uutta, tosin villiä ja raakaa, mutta juuri sen vuoksi tervettä ja korkeampaa ihmisyyttä.
Niin kauas kaiken järjestetyn yhteiskuntaelämän ulkopuolelle täytyi siis Minna Canthin tässä kehitys-asteessaan mennä, saadakseen tilaa omalle rajulle vapauden-vaatimukselleen. Koko järjestetty yhteiskunta oli hänen mielestään mätä, mätä saakka sydämeen. Alistuvaisuus oli siinä julistettu hyveeksi, siveellisen vääryyden salliminen korkeammaksi kuin tämän vääryyden vastustaminen. Työmiesten vaimot itse olivat kristillisyyden valkean maidon saastuttamia. Täytyi panna rumpu käymään, täytyi asettaa sotajalalle kokonaan uudet armeijakunnat, jos mieli ihmisyyden jälleen astua askel eteenpäin ja ylöspäin. Mutta mistä olivat sellaiset saatavissa? Jos itse ne, jotka kärsivät vääryyttä, olivat opetetut sitä suvaitsemaan, ketkä silloin ottaisivat ajaakseen heidän asiaansa isänmaassa ja maailmassa?
Jalot miehet ja naiset kaikista kansankerroksista. Ihmisten päät olivat pimitetyt: niinpä täytyi valistaa ne. Ihmisten sydämet olivat kuivaneet kokoon: niinpä täytyi ne jälleen verryttää. Täytyi mennä koko ihmisen itsetietoisen sielunelämän taakse ja vedota hänen vaistoihinsa: ne yksin olivat vielä terveet, niiden täytyi olla terveitä, niin totta kuin luonto itse oli terve ja ihminen suuren luonnon lapsi. Täytyi kutsua avuksi vaistomainen ihminen vastaan kylmää, itsekästä yhteiskuntaa. Samoinhan oli Ibsen, tämä käsitteellisin kaikista uuden ajan suurista runoilijoista, tehnyt kutsuessaan avuksi naisen yhteiskuntaa-mullistavalle yksilöllisyydelleen, sillä nainen edusti hänelle sitä tuoreempaa, terveempää, luonnollisempaa ihmisyyttä, joka niin merkillisesti voi osata oikeaan vain pelkän vaistonsa ohjaamana. Minna Canth, itse naisena, kutsuu avuksi Homsantuun. Mikä romantinen ajatusviiva! Sitäpä juuri käyttääkin ajan henki sittemmin hyväkseen valmistaakseen tilaa uudelle romantiselle aikakaudelle.
Mutta molemmat nämä liikkeet, työväen samoin kuin nais-vapautumisen, olivat mahdollisia vasta sitten kuin auktoriteetti-usko kaikessa laajuudessaan oli saatu järkytetyksi. Minna Canth menee yhä syvemmälle asian ytimeen. Täytyi järkyttää miehen auktoriteetti, täytyi järkyttää yhteiskunnan auktoriteetti ja vielä lisäksi valtiokirkon auktoriteetti, joka oli nuo molemmat edelliset hyväksynyt ja pyhittänyt. Mutta missä esiintyivät kaikki nuo kolme auktoriteettia kuin polttopisteessään? Epäilemättä nykyaikaisen porvarillisen perheen auktoriteetissa, jolle sanottiin koko tämän lahon yhteiskunta-rakennuksen perustuvan, jossa mies oli vaimon pää ja lastensa yksin-oikeutettu hallitsija. Sitä vastaan oli siis seuraava suuri hyökkäys tähdättävä: Minna Canth kirjoittaa Papin perheen. Pastori Valtarin pinttynyt, vanhoillinen, isiltä-peritty maailmankatsomus on tässä näytelmässä se mädäntyneen yhteiskunta-elämän muuri, joka on maahan jaoitettava, ja Minna Canth kutsuu nyt hänen omat lapsensa tuon nuoren, nousevan, hävittävän ajan myrskytyöhön. Vaimosta ei tässäkään perheessä ole enää paljoa apua: hän on jo taittunut sisällisesti, hän on jo alistunut, niinkuin »työmiehen vaimo» oli. Mutta hänen lapsensa ovat vielä terveet ja turmeltumattomat, heissä palaa vielä voimakkaana yksilöllinen vapauden-vaatimus, he eivät tahdo uhrata omaa yksilöllistä elämäänsä ja yksilöllisiä elämän-ihanteitaan alistumalla isän auktoriteettiin, joka samalla kertaa on pappi ja yhteiskunnan mahtimies.
Heitä tarvitaan kolme, samoin kuin on kolminainen pastori Valtarin oma auktoriteetti: poika, joka edustaa järjen ihmistä, ja kaksi tytärtä, joista vanhempi on tunteen, nuorempi vaiston ihminen. Todellakin pyhä kolminaisuus vastaan toista pyhää kolminaisuutta! Kun järki todistaa, kun tunne myöntää ja vaisto vaatii pastori Valtarin olevan väärässä, niin sittenpä on ihme, ettei mene muruiksi tuo Jerikon muuri. Ja se menee muruiksi ja pastori Valtarin perhe hajoaa: lapset muuttavat pois sen lämpimästä, mutta ahdistavasta syleilystä, kukin vapaana ja itsenäisenä yksilönä omaa elämäntehtäväänsä täyttämään.
Luulisi draaman siinä olevan lopussa. Mutta ei! Minna Canth ei tahdo sitä siihen lopettaa, hän tahtoo, että pastori Valtarin täytyy itsensä huomata ja tulla tuntemaan, miten väärässä hän on ollut ja mitä siveellistä julmuutta hän kaikkena elin-aikanaan on harjoittanut. Ja Minna Canth kirjoittaa vielä viimeisen näytöksensä tähän, tärisyttävään yhteiskunnalliseen murhenäytelmään, vetoaa pastori Valtarin terveimpään puoleen, hänen isän-vaistoonsa, murtaa hänet sen pohjalta lopullisesti, mutta osoittaa, positivisen luonteensa mukaisesti, hänelle samalla tien uuden, oikeamman ja paremman perheen muodostamiseen: ei auktoriteetti-uskossa enää, vaan vapaudessa ja—rakkaudessa.
Kylmä totuus ei Minna Canthin mielestä auta enää. Täytyy vedota heidän rakkauteensa, jos mieli saada heidät väärää vääräksi tunnustamaan.
Mutta ei ainoastaan isän-rakkauteen, sillä eihän perhe yksin sille perustu. Täytyy mennä vielä syvemmälle, täytyy vedota itse miehen ja naisen rakkaus-elämään, jos mieli löytää oikeat syntysanat uudelle ja paremmalle yhteiskunnalle. Sattuma tulee tässä avuksi hänelle. Eräässä pikkukaupungissa on tapahtunut kauhistava, käsittämätön rikostyö: nuori, sivistynyt vaimo on myrkyttänyt miehensä, hyvän, kunnon miehen, joka nähtävästi on kohdellut häntä kaikella isällisellä hellyydellä. Mikä on voinut olla syynä siihen? Minna Canth miettii, miettii, ja kirjoittaa Sylvin. Syynä Sylvin rikokseen on juuri tuo hänen miehensä isällinen hellyys, joka ei vastaa nuoren naisen syvintä rakkauden-vaatimusta. Saadakseen tarkoituksensa esille tekee hän miehen vakaaksi, varmaksi, keski-ikäiseksi ja yhteiskunnalliseksi, hänen vaimonsa taas niin nuoreksi, vaistomaiseksi ja lapselliseksi kuin mahdollista. Hän kutsuukin miestään »holhoojasedäksi». Epäilemättä on Sylvi syypää. Mutta vielä syyllisempi on Minna Canthin mielestä yhteiskunta ja tätä yhteiskuntaa kannattava maailmankatsomus, joka sallii tuollaisia avioliittoja, vieläpä pitää niitä sangen siveellisinä. Epäsiveellisiä ne ovat Minna Canthin mielestä, siksi että ne ovat luonnon-vastaisia. Sylvi itse on syyntakeeton lapsi, joka tekee rikoksensa, silloin kun hänen miehensä isällinen hellyys aikoo muuttua isän-auktoriteetiksi. Hänen rikoksensa on lapsen rikos ja sellaisena yksinomaan säälittävä.
Anna-Liisa on Minna Canthin neljäs suuri näytelmä-muotoinen uskontunnustus. Yhä syvemmälle mädäntyneen yhteiskunta-elämän syitä seuraten hän joutuu erään toisen nykyajan henkisen anarkistin vaikutuspiiriin, nimittäin Tolstoin, jonka Pimeyden valta tässä esiintyy itsenäiseksi elämän-sisällykseksi sulatettuna. Ei vaisto, ei tunne, ei järki, ei vapaus, rakkaus eikä totuus riitä hänen mielestään enää paatunutta ihmiskuntaa pelastamaan. Täytyy vedota itse »isän ääneen» ihmisessä, s.o. hänen omaantuntoonsa.—Yhteiskunnan muuttamista tarkoittava yksilöllinen vapauden-vaatimus on nyt kärjistynyt yksilöön itseensä, vaatimuksena hänen siveellisestä vapaudestaan, jota ei mikään lainsäädäntö eikä vallankumous voi hänelle lahjoittaa.
Minna Canthin laajakantoinen elämäntyö ei suinkaan ole ainoastaan näytelmäkirjallisuuden piiristä etsittävä. Hänen Novellinsa, hänen suorasanaiset kertomuksensa Köyhää kansaa, Salakari y.m. käsittelevät suurimmaksi osaksi näitä samoja ydinkysymyksiä, aina yhtä voimakkaalla, aina yhtä rohkealla ja kovakouraisella otteella, vaikka ne eivät suomenkielisen kirjallisuuden kehityksessä ole tulleetkaan saamaan samaa asemaa kuin hänen näytelmänsä. Kuitenkin pistää »leijonan kynsi» niistäkin kaikkialta esiin. Jokainen Minna Canthin kirja oli isku, jokainen hänen kynänvetonsa vasama, tähdätty vasten porvarillista yhteiskuntaa. Minkä siveellisen suuttumuksen myrskyn esim. Salakari ja poloinen Kauppa-Lopo herättivätkään aikoinaan!
Syynä siihen oli epäilemättä paljon hänen uusi, häikäilemätön tekotapansa, mutta vielä enemmän tietysti ne uudet aatteet, joita hän ajoi—Vapaita aatteita oli hänen kirkollisvastainen, liian lyhyt-aikainen julkaisunsa—ja jotka tekevät hänet tänäkin päivänä Suomen suurimmaksi valistuskirjailijaksi.