ENSIMMÄINEN NÄYTÖS,
Johan Wilhelmin työhuone. Kerttu selaillen papereita kirjoituspöydän luona. Alli tulee oikealta.
KERTTU: Kah, joko olet noussut ylös? Minä luulin sinun nukkuvan parhaassa unessa. Käskin Maijun pitämään aamiaisen sinulle lämpimänä.
ALLI: Siskokulta!
KERTTU: Mikä nyt? Itkuko ilon jälkeen? Minkälaiset tanssiaiset ne ovat, joiden jälkeen nyyhkitään?
ALLI: Minusta on niin vaikea nähdä sinun aina selailevan noita hänen papereitaan täällä hänen ikävässä työhuoneessaan. Ymmärrätkö sinä niitä kaikkia?
KERTTU: Osan ymmärrän, osaa en ymmärrä. Enkä minä niitä sen vuoksi luekaan.
ALLI: Miksi sinä niitä luet?
KERTTU: Luen ollakseni hänen läheisyydessään.
ALLI: Minulla on niin paha mieli siitä, että menin eilen illalla tanssiaisiin.
KERTTU: Tanssi sinä vaan, siskokulta. Se on sinun elämääsi.
ALLI: Kuinka minä voin tanssia, kun sinä aina olet surullinen? Miksi et sinä laula enää?
KERTTU: Olenhan minä lupautunut avustamaan huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa.
ALLI: Niin sellaisessa. Mutta et itse anna mitään konsertteja.
KERTTU: Enhän minä ole antanut sen jälkeen kuin menin naimisiin.
ALLE: Niin, mutta siihen aikaan sinä edes lauloit kotona. Nyt et sinä laula koskaan. Suret vain.
KERTTU: Suremaan tulen minä ikäni. Mutta minä koetan ottaa osaa sinun iloosi niin paljon kuin mahdollista.
ALLI: Ja minä sinun suruusi. Kuule, ensi kerralla minä myös tulen häntä katsomaan.
KERTTU: Ei, hyvä Alli, ei se näky ole sinua varten.
ALLI: Onko — hän niin — hirveän näköinen?
KERTTU: Kerro nyt minulle hiukan tanssiaisista.
ALLI: Luuletko sinä, että hulluillakin on iloja ja suruja?
KERTTU: Olivatko herrat kohteliaita sinulle? Kenen kanssa sinä tanssit franseesin?
ALLI: Sano minulle: Tunteeko hän sinua?
KERTTU: Ei hän tunne minua eikä hänellä ole iloja eikä suruja. Niinkuin eläin hän on, muiden ruokittava ja muiden juotettava, ei hän kykene itse edes paikaltaan liikkumaan. Kun minä tulen hänen luoksensa ja vartiat ovat hänet tuoneet kopistaan esisaliin, istuu hän tuolilla liikkumattomana kuin hengetön lihamassa, silmät tylsinä, kädet hervottomina, ilman tahtoa, tietoa, tuntoa ja puhekykyä —
ALLI: Lopeta, sisko, lopeta!
KERTTU: Ymmärrätkö nyt, miksi minä näistä vanhoista papereista etsin hänen läheisyyttään?
ALLI: Ruumiillisesti hän toki voi hyvin?
KERTTU: Hän on lihonut ja hänen kasvoihinsa on ilmestynyt punaisia näppyjä. Minun mieheni, minun mieheni, minun kaunis, kalpea Johan Wilhelmini!
ALLI: Siskokulta! — Luuletko, että hän koskaan enää tulee järkiinsä?
Oletko äsken puhutellut hoitolan lääkäreitä?
KERTTU: Puhuttelin heitä viime kerrallakin. Sama säälivä päänpudistus.
Eräs sanoi lohdutukseksi: Ei hän enää tule kauan elämään.
ALLI: Hyi, kuinka ihmiset voivat olla raakoja.
KERTTU: Hän oli oikeassa. Se olisi tietysti onni. Enkä minä kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan. Niin kauan kuin hän on maan päällä, on minusta hiukkasen toivoa —
ALLI: On toivoa, on toivoa.
KERTTU: Mutta sitten on kaikki mennyt. Ja onhan se mennyt nytkin. Hyvä Jumala, kun minä ajattelen, että hän istuu nyt siellä neljän seinän sisässä, tylsänä ja toimettomana, hän, jota juuri nyt parhaiten tarvittaisiin.
ALLI: Sinun rakas, rautainen miehesi!
KERTTU: Muistatko sinä hänet?
ALLI: Kuinka minä en häntä muistaisi
KERTTU: Muistatko sinä, millainen hän oli, kun hän seisoi puhujalavalla suuren kansajoukon keskellä, vartalo hiukan eteenpäin nojassa, silmät syvällä päässä? Sano, muistatko sinä hänet niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Muistatko sinä hänen naurunsa ystävien parissa, hänen kirkkaan, leveän, syvän naurunsa, joka kuului läpi talon?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Entä kun hän istui yksin illalla tämän pöydän ääressä, pää käteen nojaten, katse kaukaisuuteen tähtäävänä? Muistatko sinä hänet niin?
ALLI: Muistan.
KERTTU: Sano: Eikö hän ollut oikea mies?
ALLI: Oli.
KERTTU: Sano: Eikö sellaista miestä voi nainen rakastaa kuolemaan asti?
ALLI: Voi.
KERTTU: Sano: Voiko se nainen, joka kerran on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI ei vastaa.
KERTTU: Sinä et vastaa? Miksi et sinä vastaa?
ALLI: Suo anteeksi, minun ajatukseni olivat toisaalla. Mitä sinä sanoit?
KERTTU: Minä sanoin: Voiko se nainen, joka on sellaista miestä rakastanut, enää ketään muuta rakastaa?
ALLI: Ei samallaista.
KERTTU: Hänen laisiaan on vaan yksi.
ALLI: Mutta on toisellaisiakin miehiä, joita voi rakastaa.
KERTTU: Millaisia miehiä sinä tarkoitat?
ALLI: En tiedä, uskallanko sanoa sen sinulle. Se on niin toista kuin sinun rautainen miehesi.
KERTTU: Toista?
ALLI: Niin. Minä jumaloin sellaista miestä, mutta en minä häntä ikinä voisi rakastaa.
KERTTU: Et voisi?
ALLI: Enhän minä uskaltaisi koskaan edes istua hänen sylissään. Kun miehesi kerran suuteli minua otsalle, niin minä olin vaipua maan alle. Kuinka sinä voit suudella sellaista miestä?
KERTTU: Juuri sellaista miestä voi suudella.
ALLI: En minä. Toisellaisesta miehestä minä uneksin.
KERTTU: Minkälaisesta miehestä sinä uneksit?
ALLI. Maailmanmies hänen pitää olla, ivallinen ja itsetietoinen, muille kylmä kuin jää, minulle kuuma kuin tulivuori. Lennosta pitää hänen ampua minun lempeni, leikillä tulee hänen totta puhua. — Maita ja meriä on hän matkustellut, paljon lukenut, paljon oppinut, mutta kun hän tahtoo unohtaa, niin unohtaa hän kaikki, ja muistaa yksin minua. Niin, hän muistaa vain minua.
KERTTU: Kenestä sinä puhut?
ALLI: Hänestä, josta minä uneksin.
KERTTU: Ja oletko ehkä jo hänet löytänyt?
ALLI: Kuule, nyt Maiju varmaankin suuttuu, ellen minä heti mene syömään aamiaista. Päästä minut!
KERTTU: Mene. Vasta puhumme me enemmän näistä asioista.
ALLI (menee oikealle, seisahtuu ovelle ja katsoo Kerttuun epäröiden):
Kerttu!
KERTTU: Mitä?
ALLI: Mitä se merkitsee, jos joku herra ottaa naisen viuhkan ja sanoo:
Niin nuori ja niin paatunut.
KERTTU: Ottiko joku herra sinun viuhkasi?
ALLI: Otti.
KERTTU: Ja sanoi siten?
ALLI: Niin.
KERTTU: Ja mitä sinä siihen sanoit?
ALLI: Minä sanoin: Mitä te sillä tarkoitatte? Hän vastasi: Nyt teidän valtikkanne on minun kädessäni. Minä sanoin: Antakaa se minulle takaisin. Mutta hän ei antanut sitä.
KERTTU: Mitä hän teki?
ALLI: Hän taittoi sen.
KERTTU: Taittoi? Se oli pahasti tehty.
ALLI: Ei ollenkaan pahasti. Hän lupasi tuoda uuden sijaan.
KERTTU: Mikä hänen nimensä oli?
ALLI: Sitä minä en sano.
KERTTU: Miksi et?
ALLI: Siksi, että hän kielsi sanomasta. Hän tulee itse tänne tänään.
KERTTU: Saanhan minä sen kuitenkin tietää. Tunnenko minä sen herran?
ALLI: Tunnet hyvinkin.
KERTTU: Onko se insinööri Borg?
ALLI: Ei.
KERTTU: Tahi maisteri Lumme?
ALLI: Ei, et sinä arvaa.
KERTTU: Niinpä annan olla arvaamatta. En minä ole utelias.
ALLI: Minä kuiskaan sen sinun korvaasi.
KERTTU: Kuiskaa!
ALLI: Arkkitehti Granskog.
KERTTU: Hän!
ALLI: Niin. Lankosi.
KERTTU: Onko hän palannut ulkomailta?
ALLI: On. Jo kuukausi sitten.
KERTTU: Ja sinä tunnet hänet?
ALLI: Totta kai. Tunsinhan minä hänet jo ennen hänen ulkomaamatkaansa.
KERTTU: Oletko sinä tavannut hänet ennenkin?
ALLI: Muutamia kertoja.
KERTTU: Ja mitä hän puhui?
ALLI: Hän kyseli sinusta.
KERTTU: Minusta?
ALLI: Niin ja veljestänsä ja kuinka hän voi.
KERTTU: Ja sinä vastasit…
ALLI: Kyllä sinä kuitenkin olet hirveän hyvä, kun kutsuit minut sieltä maalta tänne pääkaupunkiin! Siitä on jo kokonainen vuosi. Sinun miehesi oli juuri sairastunut…
KERTTU: Sinä vastasit…
ALLI: Että sinä olet yhä surullinen. Hänen veljensä kohtalosta minä puhuin niin vähän kuin mahdollista, sillä minä pelkäsin, että häntä liiaksi liikuttaisin.
KERTTU: Se oli siis hän, joka sinun viuhkasi taittoi?
ALLI: Niin. Miksi sinä sitä noin kysyt?
KERTTU: Ja hän lupasi tulla tänne tänään?
ALLI: Niin. Etkö luule hänen tulevan?
KERTTU: Kyllä hän tulee. Nyt minä ymmärrän kaikki. — Alli!
ALLI: Mitä?
KERTTU: Hän on paljon matkustellut.
ALLI. Niin hän sanoo.
KERTTU. Hän on maailmanmies, ivallinen ja itsetietoinen.
ALLI. Niin.
KERTTU. Paljon lukenut ja paljon oppinut, mutta tehnyt sen aikansa kuluksi —
ALLI. Mitä sinä nyt tarkoitat!
KERTTU. Hän laskee leikkiä kaikesta —
ALLI. Ei kaikesta.
KERTTU. Mistä hän ei laske leikkiä?
ALLI. Rakkaudesta.
KERTTU. Alli! Rakastatko sinä tuota miestä?
ALLI. Minä en tiedä.
KERTTU. Rakastaako hän sinua?
ALLI. Hän sanoo niin.
KERTTU. Ja sinä uskot sen?
ALLI. Ei, ei — en minä tiedä. — Minua niin pelottaa. Anna minun nyt mennä! (Poistuu. Kerttu yksin.)
GRANSKOG (tulee): Hyvää huomenta rakas kälyni. — Terveisiä mannermaalta.
KERTTU. Kuinka te, herra arkkitehti, uskallatte astua tämän talon kynnyksen yli?
GRANSKOG: Vastaanotto sukulaistalossa ei juuri näytä olevan kohtelias.
»Slägten är värst» — sanotaan. (Tarjoo kättä.)
KERTTU. Niin tosiaankin. Sentähden, ennenkuin minä ojennan teille käteni, sallikaa minun kysyä: Tuletteko ystävänä vai vihamiehenä?
GRANSKOG: Tulen rakkaana sukulaisena, joka juuri on palannut pitkältä matkalta. (Kättelevät.)
KERTTU. Istukaa.
GRANSKOG: Kiitoksia. — No, ilokseni näin minä sanomalehdistä, että te tulette esiintymään huomisessa hyväntekeväisyyskonsertissa. Koko pääkaupunki puhuu siitä.
KERTTU. Te tulette minun sisartani tapaamaan?
GRANSKOG: Kuinka voi minun rakas veljeni? Onko mitään toiveita?
KERTTU: Te tulette minun sisartani tapaamaan?
GRANSKOG: Niin. Eräs vähäpätöinen seikka —
KERTTU: — antaa teille tilaisuuden tunkeutua tähän taloon. — Te olette taitava mies, arkkitehti Granskog.
GRANSKOG: Jahah, te alatte imarrella, rakas kälyni. Minulla on siis syytä olla varoillani.
KERTTU: Ei ollenkaan. Olemmehan me ystäviä. Olkaamme siis suorat.
GRANSKOG: Se miellyttää minua.
KERTTU: Mikä on teidän tarkoituksenne minun sisareni suhteen?
GRANSKOG: Minulla on rehelliset tarkoitukset.
KERTTU: Te aijotte naida hänet?
GRANSKOG: Niin, — jos hän vaan suostuu.
KERTTU: Kyllä hän suostuu, — sitä teidän ei tarvitse epäillä.
GRANSKOG: Tosiaan? Onko hän puhunut teille jotakin?
KERTTU: Hän rakastaa teitä.
GRANSKOG: Todella? Minä en uskaltanut toivoa, että niin lyhyen tuttavuuden jälkeen —
KERTTU: Oo, älkää olko vaatimaton. Teidän Don Juan-lahjanne ovat kyllä tunnetut. Kuka nainen voisi teitä vastustaa!
GRANSKOG: Rakas Gertrud: Minä huomaan, että teillä on tänään paljon myrkkyä varastossanne.
KERTTU: Mistä te arvasitte? Katsokaa, voitte lukea reseptinkin.
(Vetäisee auki pöytälaatikon, josta ottaa pienen pullon.)
GRANSKOG: Mistä asti te olette ruvennut säilyttämään myrkkyjä pöytälaatikoissa?
KERTTU: Siitä asti kuin minä opin näkemään myrkyn ihmisten sydämmissä.
GRANSKOG: Ja mitä te aijotte sillä tehdä?
KERTTU: Mistä minä sen tiedän! Ehkä myrkytän minä itseni, ehkä jonkun toisen. Miten minua huvittaa.
GRANSKOG: Kohtalo on ollut kova teitä kohtaan, Gertrud.
KERTTU: Kohtaloa vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista. Sen kanssa tulen minä aina toimeen. Pahempi on hänen kätyriensä laita.
GRANSKOG: Keitä te sillä tarkoitatte?
KERTTU: Niitä, jotka istuvat kohtalon kuskilaudalla, nauha otsassa, ja luulevat olevansa kohtalo itse. Minä tarkoitan kohtalon lakeijoita.
GRANSKOG: Te olette, näen minä, ruvennut harrastamaan metafysiikkaakin?
KERTTU: Vain kotitarpeiksi. Meidän naisten siivet eivät kanna niin korkealle. Mutta sanokaa minulle: Mitä te nykyään harrastatte?
GRANSKOG: Minä olen arkkitehti. — Tutkin viivoja kaikessa — etupäässä ihmiselämässä.
KERTTU: Te olette siis, niin sanoakseni, elämän arkkitehti.
GRANSKOG: Vähän sinne päin. Siinä sivussa rakentelen minä kirkkoja ja hyyrykasarmeja.
KERTTU: Te puhutte liian huolimattomasti ammatista, jonka etevin edustaja te meillä olette.
GRANSKOG: Pah! Minä huomaan, että olen kotimaassa taas.
KERTTU: Te olette oppinut tietysti paljon uusia tyylejä ulkomailla.
GRANSKOG: Minun ijälläni ei opita mitään uusia tyylejä. Syvennytään vaan vanhoihin.
KERTTU: Milloin palasitte te sieltä?
GRANSKOG: Kuukausi sitten. Laivalla Stettinistä.
KERTTU: Ja rakastuitte heti paikalla?
GRANSKOG: Niin. Eikö se ole merkillistä?
KERTTU: Ja hän rakastui teihin?
GRANSKOG: Se on vielä merkillisempää.
KERTTU: Te tulitte, näitte ja voititte.
GRANSKOG: Onnitelkaa siis minua.
KERTTU: Täydestä sydämmestäni. Siinä on vain yksi asia, jota minä en ymmärrä.
GRANSKOG: Jumalan kiitos. Ei teidän kaikkea tarvitsekaan ymmärtää.
KERTTU: Mutta juuri tämän perille minä tahtoisin päästä. Sen että sisareni heti rakastui teihin, sen minä ymmärrän.
GRANSKOG: Mikä kohtelias ymmärtäväisyys!
KERTTU: Mutta että te —
GRANSKOG: Minä?
KERTTU: — mies teidän ijällänne —
GRANSKOG: Anteeksi, minun sydämmeni on aina nuorempi kuin miltä minä itse näytän.
KERTTU: — teidän lahjoillanne —
GRANSKOG: Oo —
KERTTU: — ja teidän asemassanne voi noin silmittömästi rakastua sellaiseen tyttöheilakkaan. Ja heti ensi näkemässä. Myöntäkää, että se on hyvin harvinaista.
GRANSKOG: Ei ollenkaan. Päinvastoin se on hyvin tavallista, että me vanhat vivöörit aikaa voittaen tulemme sentimentaalisiksi. Silloin alamme me haaveilla yhtä ja toista pienestä, valkoisesta kädestä, ja suurista, kummastelevista silmistä. Kun sellaiset meidän tiellemme sattuvat, niin — fluks, me olemme heti valmiit. Se on vallan tavallista meidän piireissämme.
KERTTU: Ja onko teidän piireissänne myös tavallista, että mies, jonka nainen on ajanut ovesta ulos, käyttää tämän naisen sisarta päästäkseen häpeällisten tarkoitustensa perille?
GRANSKOG: Mi-mitä te sanotte? Osh, kuinka minä olen lapsellinen!
Tietysti laskette pientä pilaa.
KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te vainootte minua?
GRANSKOG: Minä vakuutan teille vieläkin, että olen tullut tähän taloon yksinomattain teidän sisarenne tähden ja lähden niin pian kuin olen tavannut hänet.
KERTTU: Ja minä en usko sanaakaan siitä, mitä te nyt sanotte.
GRANSKOG: Sen pahempi teille. Se todistaa vaan, että te ette ole mikään poikkeus vanhempien sisarten joukossa.
KERTTU: Minä ymmärrän. Te tahdotte sanoa: vanhemmat sisaret omistavat aina itselleen kaiken suitsutuksen heidän ympärillään eivätkä huomaakaan, että yks kaks on toinen astunut heidän sijaansa. Sitähän te ajattelitte.
GRANSKOG: Ajattelin. — Mutta minä en olisi uskaltanut sitä sanoa.
KERTTU: Tällä kertaa te erehdytte. Minä luulen jo ennen kyllin selvään osoittaneeni tunteeni teitä kohtaan —
GRANSKOG: Kyllä. Selvyydessä te ette ainakaan jätä millekään toivomuksille sijaa.
KERTTU: — niin ettei mikään väärinkäsitys meidän välillämme pitäisi olla mahdollinen. Nyt on kysymys ainoastaan minun sisarestani. Tiedättekö, mitä hän minulle on? Hän on minulle kaikki, siitä asti kuin ei minulla ole miestä enää. Hän on minun lapseni, ja minun sisareni, minun iloni ja minun leikkikaluni. Mutta minä en salli, että kukaan muu leikkii hänen kanssaan.
GRANSKOG: Minä en leiki.
KERTTU: Te leikitte, te tiedätte, että te leikitte. Vaikka te naisittekin hänet, niin te leikitte hänen kanssaan sittenkin. Halki elämänne te tulette hänen kanssaan leikkimään.
GRANSKOG: Minun mielestäni on se kaunis leikki, joka kestää halki elämän.
KERTTU: Herra arkkitehti: Eikö teillä ole sydäntä?
GRANSKOG: Päinvastoin. Ilman sydäntä ei mennä naimisiin.
KERTTU: Säälikää edes lasta! Näettehän te, ettei hän vielä osaa rakastaa.
GRANSKOG: Minä osaan kyllä hänenkin puolestaan.
KERTTU: Antakaa hänelle edes aikaa, että hän ehtii näkemään hiukan enemmän maailmaa, oppii tuntemaan ihmisiä —
GRANSKOG: Te uskotte, että rakkaus tulee ijän mukana?
KERTTU: Teidän pilkkanne ei pysty minuun. Minulla on tällä kertaa suurempia asioita ajateltavana. Minun Allini, minun rakas Allini, mitä hänestä nyt tulee?
GRANSKOG: Ahaa, te epäilette minun kykyäni elättää perheeni —
KERTTU: Oh, en minä sitä epäile. Rahaa teillä kyllä on, ja ruokaa ja juomaa te kyllä voitte hänelle tarjota ja tanssiaisleikkiä niin paljon kuin tahansa, mutta sitä, mitä naisen sydän syvintä kaipaa, sitä te ette ikinä kykene hänelle antamaan.
GRANSKOG: Kaikki eivät ole niinkuin Johan Wilhelm, joka oli ihanne, jolla ei ollut muuta kuin pyhiä ja jaloja asioita maailmassa. — Mutta se riittää, että minä teen hänet onnelliseksi.
KERTTU: Te luulette, että hän voi elää niistä rakkauden muruista, jotka teidän armonne pöydältä putoavat. Te luulette, että hän ijäti tulee pysymään lapsena.
GRANSKOG: Minä toivon sitä.
KERTTU: Ja te toivotte, että te voitte ijäti teeskennellä hänelle rakkautta, — sillä te ette häntä rakasta.
GRANSKOG: Ihminen rakastaa vain kerran elämässään. Minä olen rakastanut teitä, te tiedätte sen. Mutta minun sydämmeni on siksi suuri, että vaikka minä en sitä koskaan enää voi kellekään kokonaan antaa, minä voin sen muruillakin tehdä vaimoni onnelliseksi.
KERTTU: Ja tyytyisittekö te itse muruihin?
GRANSKOG: En, yhtä vähän kuin tekään. Mutta nyt onkin kysymys muista ihmisistä.
KERTTU: Voi, kuinka te erehdytte, te suuret miehet! Te ette tunne naisen sydäntä. Te luulette, siksi että teidän sieluunne sisältyy kymmenen pikku sielua, myös voivanne tyydyttää kymmenen pikku naisen onnen. Mutta siinä te erehdytte. Ihmissydän on maailma itsekseen, iloineen ja suruineen, toivoineen ja pettymyksineen, eikä ole sitä naista maan päällä, joka ei haluaisi olla kuningatar omassa valtakunnassaan, olkoon se sitten kuinka pieni ja vähäpätöinen tahansa. Mutta te tarjootte hänelle kamaripiian paikan.
GRANSKOG: Ja te luulette, että sisarenne tulee tuon kaiken tajuamaan?
KERTTU: Ehkä hän ei tajua sitä yhtä selvästi kuin minä, mutta hän tulee sen ainakin aavistamaan.
GRANSKOG: Mitä hän tulee aavistamaan?
KERTTU: Millainen mies te olette.
GRANSKOG: Ja millainen mies minä olen?
KERTTU: Teille ei ole mitään pyhää eikä jaloa maailmassa.
GRANSKOG: Päinvastoin. Minä kunnioitan kaikkia pyhiä asioita maailmassa.
KERTTU: Sitten on teissä tapahtunut suuri muutos sitte viime näkemän.
GRANSKOG: Ei ollenkaan. Minä olen sama mies kuin ennenkin.
KERTTU: Älkää tulko sitten puhumaan minulle mistään pyhistä asioista.
GRANSKOG: Te olette aina ymmärtänyt minua väärin, rakas Gertrud. Minä toivon, että kuitenkin vihdoin sallitte minun tavata sisartanne.
KERTTU: Niin. Hän tulkoon tänne ja minä ilmaisen hänelle kaikki. Alli,
Alli!
GRANSKOG: Ja teette hänet ijäti onnettomaksi, jos hän minua rakastaa. Jos hän taas ei minua rakasta, ovat kaikki teidän huolenne tarpeettomat.
KERTTU: Se on totta. Minä ihailen teidän logiikkaanne.
ALLI (tulee): Kerttu, sinä huusit minua.
KERTTU: Arkkitehti Granskog tahtoo puhutella sinua.
GRANSKOG: Päivää neiti Wiik. Kuinka jaksatte baalien jälkeen?
ALLI: Kiitos, varsin hyvin.
GRANSKOG: Teidän viuhkallenne sattui eilen pieni onnettomuus. Minä vein sen tänään korjattavaksi, ja he lupasivat tehdä siitä ehomman entistään. Sillä aikaa voitte ehkä käyttää tätä. (Ojentaa hänelle erään kääryn.)
ALLI: Saanko minä tämän oikein omaksi?
GRANSKOG: Tietysti.
ALLI: Herranen aika, kuinka komea! Katso, Kerttu. Mutta kuinka minä koskaan uskallan tällaisella viuhkalla leyhytellä?
KERTTU: Kiitä arkkitehtiä.
ALLI: Kiitoksia, herra arkkitehti. Se oli aivan liikaa. Minun oli vain semmoinen Kertun vanha rämä.
GRANSKOG: Teille ei ole mikään liikaa. — Minulla oli teille muutakin asiaa. Arvelin, että menisimme yhdessä taidenäyttelyyn, koska ette kuulu siellä käyneen.
ALLI: Onko se nyt auki?
GRANSKOG: On. Siellä on muuten mitä ihanin kevätilma.
ALLI: Ellei Kertulla ole mitään sitä vastaan.
GRANSKOG: Teidän luvallanne, Gertrud.
KERTTU: Tee kuin tahdot.
ALLI: Mennään sitte. Minä tulen heti paikalla takaisin. (Pois.)
KERTTU: Herra arkkitehti. Minun täytyy sanoa se teille: Te olette inhoittavin mies, mitä minä olen nähnyt.
GRANSKOG: Tuon te olette sanonut minulle kerran ennenkin.
KERTTU: Niin, ja minä sanon sen vieläkin, niin totta kuin minä elän. Jos te ette jätä minun sisartani rauhaan, huudan minä kaduilla ja toreilla, missä te kuljette: Katsokaa, tuossa kävelee herra arkkitehti! Eikö hän ole komea ja arvokas? Hän on rikas, ja hänellä on paljo ystäviä, oo Jumala paratkoon, mutta jos te tietäisitte, mitä hänen sisällään on, niin te sylkisitte häntä silmille, sillä hän on kurjin, pelkurimaisin ja tunnottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Niin minä huudan.
GRANSKOG: Te ette huuda. Te pysytte aivan hiljaa. Jos te huudatte, sanon minä: Katsokaa minun morsiameni hullua sisarta! Hän on mustasukkainen. Ja ihmiset tulevat nauramaan teille.
KERTTU: Jos minä en voi vedota ihmisiin, niin vetoan minä teidän omaantuntoonne.
GRANSKOG: Anteeksi, te sanoitte juuri, ettei minulla sellaista ole.
KERTTU: Ellei teillä ole omaatuntoa, niin täytyy teillä ainakin olla järjelliset syyt. Miksi te tahdotte ryöstää minulta Allin?
GRANSKOG: Minä rakastan häntä.
KERTTU: Ooh, puhukaa muille siitä.
GRANSKOG: Sitte rakastan minä teitä.
KERTTU: Ja käytätte häntä välikappaleena minulle kostaaksenne?
GRANSKOG: Kostaa on niin ruma sana.
KERTTU: Kostaa, kostaa, sitä te juuri tahdotte, kostaa minulle siksi, että annoin teille rukkaset ja menin naimisiin teidän veljenne kanssa. Ettekö te jo ole tarpeeksi kostanut?
GRANSKOG: Te käsitätte minut aina väärin, Gertrud.
KERTTU: Väärin! Kieltäkää jos voitte, ettekö se ollut juuri te, joka syöksitte veljenne perikatoon? Ettekö te ahdistanut häntä puoluejuonilla, jotka tekivät hänet mahdottomaksi valtiollisessa elämässä ja vihdoin hourulan hoitolaiseksi? Ja ettekö te vielä senkin jälkeen uudistanut minulle rakkaushourailujanne?
GRANSKOG: Jotka te hylkäsitte. Se on totta. Muusta minä en tiedä mitään.
KERTTU: Te valehtelette. Voitteko sanoa rakastaneenne veljeänne?
GRANSKOG: Rakastaneeni? Noh, sitä en juuri tahdo sanoa. Hän oli sellainen vaaleatukkainen nauta ja ikävystytti minua. Johan Wilhelm, se nimi oli hänen kirouksensa. Hän luuli olevansa Snellman. Muuten perin hyvä mies. Minä muistelen häntä aina kaipauksella.
KERTTU: Jos tuo oli olevinaan pilaa, niin täytyy minun sanoa, että se on julminta leikkiä, mitä ijässäni olen kuullut. Pilaa kaatuneesta miehestä — hyi, herra arkkitehti!
GRANSKOG: Minä surkuttelen vilpittömästi hänen kohtaloaan.
KERTTU: Te!
GRANSKOG: Juuri minä. Vaikka minä en voi ymmärtää, miksi te häntä niin jumaloitte.
KERTTU: Niin, minä jumaloin häntä, teidän uhallanne minä jumaloin häntä ja koko maailman uhalla, joka on hänen kunniansa lokaan polkenut. Mitä minä huolin teidän puoluejuonistanne ja sanomalehtienne loasta! Hän oli liian hyvä mies teidän kokouksiinne ja klubeihinne, ja siksi hänet piti murtaa.
GRANSKOG: Hän oli fantasti.
KERTTU: Hän oli jalo mies, jaloin mitä maa on päällään kantanut.
GRANSKOG: Minä tiedän jalomman.
KERTTU: Kuka?
GRANSKOG: Esimerkiksi minä.
KERTTU sylkee häntä silmille.
GRANSKOG: Te olette saanut huonon kasvatuksen, Gertrud.
KERTTU: Se ei ole totta. Minä en ole saanut kasvatusta ollenkaan. Minä olen itse itseni kasvattanut.
GRANSKOG: Sitten täytyy minun nähtävästi ruveta täydentämään teidän kasvatustanne.
KERTTU: Koettakaa!
GRANSKOG: Minä alan heti. Minun veljeäni te ette koskaan sylkenyt silmille.
KERTTU: Ei, minä suutelin häntä yöt ja päivät.
GRANSKOG: Ja kuitenkin on hän pettänyt teitä enemmän kuin kukaan mies maailmassa.
KERTTU: Siinäkö teidän kasvatusoppinne on?
GRANSKOG: Minulla on tiedossani asioita —
KERTTU: Tuokaa ne julki!
GRANSKOG: Hänellä on ollut naistuttavuuksia.
KERTTU: Ehkä. Ennenkuin me menimme kihloihin.
GRANSKOG: Paljon jälkeen, naimisissakin.
KERTTU: Te valehtelette!
GRANSKOG: Minulla on kirjeitä.
KERTTU: Näyttäkää ne!
GRANSKOG: Luvatkaa minulle —
KERTTU: Näyttäkää ne!
GRANSKOG: Ne eivät ole minulla täällä.
KERTTU: Aah!
GRANSKOG: Mutta minä voin hankkia ne teille huomiseksi. Saanko tavata teitä konserttinne jälkeen? Saanko?
KERTTU: Saatte. Mutta Jumala varjelkoon teitä, jos te valehtelette.
GRANSKOG: Mutta kuka varjelee minua, jos minä puhun totta?
KERTTU: Minä.
GRANSKOG: Ettekä sylje minua silmille?
KERTTU: En.
GRANSKOG: Huomenna ilmoitan minä tarkemmin.
ALLI (tulee): Anteeksi, että minä viivyin niin kauan. Mutta minun täytyi välttämättömästi näyttää Maijullekin uutta viuhkaani. — Menemmekö?
GRANSKOG: Mennään. Näkemiin asti, Gertrud. (Pois.)
KERTTU: Te laskette vaarallista leikkiä, arkkitehti Granskog.
Esirippu.