TOINEN NÄYTÖS,
Ravintola. Illallispöytä. Granskog kävelee edestakaisin.
KERTTU (tulee): Hyvää iltaa! Oletteko odottanut minua?
GRANSKOG: En. Te olette hyvin täsmällinen.
KERTTU: Ah, kuinka se oli ihanaa! Tietäkää, minä en ole pitkään aikaan esiintynyt. Suuri sali, paljo ihmisiä, häikäisevän valoisaa, kättentaputuksia, esiinhuutoja, kukkia, seppeleitä, — minä olen aivan pyörällä päästäni. Hyvä Jumala, ajattelin minä siellä lavalla seisoessani: Olenko se minä? Eivätkö he todellakaan ole minua vielä unohtaneet?
GRANSKOG: Unohtaa — teidät! Te olette liian vaatimaton.
KERTTU: Ne hyvät ihmiset! Kuinka minä rakastan heitä kaikkia! Minusta tuntuu aivan kuin olisin maannut pimeässä haudassa ja nyt yht'äkkiä herännyt valoon ja linnun lauluun. Ehk'ei elämä sentään olekaan niin paha kuin sanotaan. Vai mitä te arvelette, herra arkkitehti?
GRANSKOG: Minä arvelen vaan, että taiteilijaveri on teissä jälleen saanut vallan.
KERTTU: Uskotteko te siis, että minä vielä voisin tulla joksikin taiteen alalla?
GRANSKOG: Josko te voisitte? Tullut joksikin te olette jo ammoin.
Teiltä puuttuu vain tahtoa tulla suureksi.
KERTTU: Kiitos. Te olette kovin hyvä. Kaikki ihmiset ovat niin hyviä.
Ja minä kun olen ajatellut heistä niin pahaa. Teistäkin.
GRANSKOG: Ja mitä te olette minusta ajatellut?
KERTTU: Minä olen kuvitellut teitä todelliseksi hirviöksi, niin, niin, älkää hymyilkö, oikein sellaiseksi, jolla on kynnet ja sarvet —
GRANSKOG: Joka syö lapsia ja liikkuu vain öiseen aikaan —?
KERTTU: Jotakin sinne päin. Mutta ette te ole ollenkaan niin hirveä kuin minä olen kuvitellut. Ei paljoa puutu, etten pitäisi teitä ihan oikeana ihmisenä.
GRANSKOG: Oikeana ihmisenä? Se nyt olisi taas melkein liikaa.
Pysykäämme kohtuudessa, rakas käly. Ihminen riittää.
KERTTU: Minun on nyt vaikea pysyä kohtuudessa. Muuten minä mieluummin pitäisinkin teitä hirviönä.
GRANSKOG: Ja miksi?
KERTTU: Siksi että minä vihaan teitä.
GRANSKOG: Siis te olette huonompi ihminen kuin minä.
KERTTU: Kuinka niin?
GRANSKOG: Minä en vihaa ketään.
KERTTU: Tuo on sanaleikkiä eikä mitään muuta.
GRANSKOG: Niin onkin. Leikkikäämme siis ajatuksilla.
KERTTU: Ai, ai, se on vaarallista leikkiä.
GRANSKOG: Vaarallisempaa on vielä tunteilla leikkiminen.
KERTTU: Siis on parasta, että me emme leiki ollenkaan. — Kuulkaa, sanokaa minulle, mitä varten minä olen täällä?
GRANSKOG: Te olette kutsuttu illalliselle.
KERTTU: Kuka kutsuu?
GRANSKOG: Minä.
KERTTU: Miksi me emme syö sitten? Minusta näyttää niinkuin tuossa olisi pöytä katettu.
GRANSKOG: Niin minustakin. Sallitteko. (Saattaa Kertun pöytään, molemmat istuvat.)
KERTTU: Tämä on mainiota. Siitä on niin pitkä aika kuin minä olen syönyt ravintolassa. Sardellia, hummeria, kaviaaria, ai, ja lohta. Antakaa minulle lohta.
GRANSKOG: Olkaa hyvä. Ja sitte me otamme ryypyn.
KERTTU: Tietysti. Mutta osaatteko te laulaa »helan går»?
GRANSKOG: Laulakaa te.
KERTTU: Ei, ei, parasta että me emme laula kumpikaan.
GRANSKOG: Siitä on kauvan, kun me näin olemme vastakkain istuneet.
KERTTU: On.
GRANSKOG: Missä me silloin istuimme?
KERTTU: Oletteko unhoittanut sen?
GRANSKOG: En.
KERTTU: Sanokaa se sitten.
GRANSKOG: Minä toivoisin mieluummin, että te sanoisitte.
KERTTU: Se oli minun häissäni.
GRANSKOG: Ne olivat hauskat häät.
KERTTU: Kului monta vuotta, ennenkuin me tapasimme toisemme. Mitä te niinä vuosina teitte?
GRANSKOG: Pääasiallisesti minä join.
KERTTU: Hyi! kuinka te noin voitte puhua.
GRANSKOG: Siksi että niin on. Mutta mitä te siihen aikaan teitte?
KERTTU: Minä istuin kotona.
GRANSKOG: Ja miehenne kävi kylässä.
KERTTU: Niin.
GRANSKOG: Hänestä tuli äkkiä suuri mies. Arkkitehti Granskogin veljestä tuli Johan Wilhelm Kuussalo. Ja teistä Gertrud, teistä tuli Kerttu.
KERTTU: Hän luuli olevansa Snellman — kuten te sanoitte.
GRANSKOG: Muutkin luulivat sitä. Hän opetti uutta oppia.
KERTTU: Muistatteko te, mitä hän opetti?
GRANSKOG: Samaa kuin kaikki maailmanlopun profeetat: Että tämä kansa menee kohti perikatoaan.
KERTTU: Se nyt ei liene ollut mitään uutta ainakaan teille, herra arkkitehti. Tehän olette sitä aina opettanut.
GRANSKOG: Uutta oli minulle se voima, jolla hän opetti. Onko tämä se sama Johan Wilhelm, kysyin minä itseltäni, jota koulussa pidettiin hiukan tuhmana? Kuinka hän on näin oikean aatteen selkään hypännyt?
KERTTU: Vai niin! Te kyselitte itseltänne.
GRANSKOG: Samoin kuin muutkin. Mutta minä olin ainoa, joka tiesin vastata kysymyksiini.
KERTTU: Ja mikä oli teidän vastauksenne?
GRANSKOG: Että hän oli rouvansa mies.
KERTTU: Hänen rouvansa kiittää teitä. — Minäkin ajattelin jotakin hänestä.
GRANSKOG: Varmaankin jotakin oikein kaunista.
KERTTU: Niin. Minä ajattelin: — Hän on veljensä veli.
GRANSKOG: Gertrud! Millä olen minä ansainnut tämän verisen ivan?
KERTTU: Yhtä verisellä ivallanne minusta.
GRANSKOG: Mutta, Herran tähden, tiesihän koko maailma, että te seisoitte hänen takanaan.
KERTTU: Ja tiesi myös koko maailma, että te seisoitte hänen edessään.
GRANSKOG: Se ei selitä hänen voimaansa.
KERTTU: Kyllä, että hän niinkin kauvan jaksoi seista sellaista miestä vastaan kuin te.
GRANSKOG: Teillä on aivan liian suuret käsitykset minusta.
KERTTU: Ja teillä minusta.
GRANSKOG: Minä joka pelkään politiikkaa enemmän kuin pirua!
KERTTU: Ja minä jolle koti oli kallein asia maailmassa. Näettehän, mitenkä minä sen hyväksi uhrasin taiteenikin.
GRANSKOG: Sanokaa minulle, mistä teidän päähänne äkkiä pisti esiintyä?
KERTTU: En tiedä. Se oli aivan kuin minä olisin löytänyt jonkun vanhoista vauvoistani. Appas, ajattelin minä, tuossahan tuokin on vielä, ja minua rupesi niin hirveästi lapsettamaan.
GRANSKOG: Löydättekö te usein sellaisia vanhoja vauvoja?
KERTTU: Siitä on viisi vuotta kun minä viimeisen löysin.
GRANSKOG: Se ei nähtävästi ollut mikään hyvä nukke, koska te käytte noin vakavaksi.
KERTTU: Se ei ollut nukke ollenkaan. Se oli ihminen.
GRANSKOG: Oliko sillä ihmisellä nimi?
KERTTU: Kyllä. Häntä sanottiin Johan Wilhelmiksi. — Te puhuitte eilen joistakin kirjeistä? Te laskitte tietysti leikkiä?
GRANSKOG: Niin. Minä laskin leikkiä.
KERTTU: Minä ajattelinkin! — kuulkaa herra arkkitehti, te olette leikkisä mies.
GRANSKOG: Olen — silloin kun tarvitaan.
KERTTU: Te sanoitte minua eilen myös huonosti kasvatetuksi.
GRANSKOG: Se ei ollut leikkiä.
KERTTU: Jos te taas rupeatte hävyttömäksi, menen minä pois.
GRANSKOG: En minä ole ollenkaan hävytön.
KERTTU: Pitäisikö minun vielä kiittää teitä kohteliaisuudestanne?
GRANSKOG: Melkein. On kohteliasta syyttää kasvatusta —
KERTTU: — silloin kun voidaan syyttää huonoa luonnetta. Sitäkö te tahdoitte sanoa?
GRANSKOG: Ei saa noin arvata toisen ajatuksia. Elämä käy silloin sietämättömäksi. Nyt te esimerkiksi olette pilannut ruokahalun sekä itseltänne että minulta.
KERTTU: Siis on meidän parasta lähteä. Soittakaa!
GRANSKOG: En. Teidän täytyy hymyillä ensin.
KERTTU: Hyvä Jumala! kello on jo 1/2 12. Ja Alli! Hänet minä olen aivan unohtanut!
GRANSKOG: Älkää nyt koketeeratko noin hirveästi.
KERTTU: Hyvästi.
GRANSKOG: Minäpä en sano teille hyvästi.
KERTTU: Minä menen.
GRANSKOG: Te ette mene.
KERTTU: Minä huudan.
GRANSKOG: Huutakaa. Gertrud! Minä rakastan sinua, ja sinä et ole kylmä minulle, minä näen sen sinun silmistäsi. Suullasi voit sinä valehdella. Mutta sinun silmiisi minä uskon. Näytä ne minulle Gertrud. (Kerttu lyö äkkiä parkaisten käsivartensa Gr:n kaulan ympärille, suutelee häntä kiihkeästi, riuhtaisee itsensä heti irti ja vaipuu sohvaan.)
GRANSKOG: Gertrud!
KERTTU: Ei, ei, antakaa minun olla.
GRANSKOG: Rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa. Ei minun tarkoitukseni ollut loukata teitä.
KERTTU: Olenko minä teidän mielestänne huono ihminen?
GRANSKOG: Älkää puhuko minulle noin. Olenko minä ihmisten tuomari? Mutta jos minä koskaan olen ketään ihmistä kunnioittanut, niin kunnioitan minä tällä hetkellä teitä.
KERTTU: Minä olen huono, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin, vaikk'ette tahdo sanoa. Ette te olisi uskaltanut tehdä niin kenellekään toiselle naiselle. Te luulitte minua koketiksi, mutta sitä minä en ole.
GRANSKOG: Ette, ette, tuhat kertaa ette! Mutta minä olen luullut teitä siksi. Minua miekkoista! Minä etsin teidän sydämmestänne maailmannaista ja tapaankin sinipiian. Gertrud! Voitteko antaa minulle anteeksi?
KERTTU: Te luulitte vain niinkuin kaikki muutkin.
GRANSKOG: Koettakaa ymmärtää minua. En minä ole niinkuin kaikki muut. Mutta minä luulin kerran, että te rakastatte minua. Minä luulin näkeväni teidän silmissänne välistä katseen, jonka suhteen ei voi pettyä. Ja kuitenkin minä petyin. Silloin meni minulta kaikki. Mihinkä olisin minä voinut enää luottaa, kun itse totuus ei ollut totta!
KERTTU: Olenko minä teille valehdellut?
GRANSKOG: Ette, minä huomaan sen vasta nyt. Te olitte minulle ystävällinen niinkuin kaikille muillekin, ja minä poloinen luulin sen rakkaudeksi. Ja olin onnellinen! Siitäkö minä teitä syyttäisin? Eikö minun päinvastoin pidä kiittää kohtaloani, että se on antanut minulle osan onnesta, josta minä ilman teitä en olisi tietänyt mitään. Teidän kauttanne opin minä ihmisiä rakastamaan, niin — ja sittemmin vihaamaan.
KERTTU: Kuinka te voitte vihata veljeänne?
GRANSKOG: Ei hän ollut silloin minun veljeni enää.
KERTTU: Siis te olette sittenkin syypää hänen murtumiseensa?
GRANSKOG: Olen tavallani. Mutta en minä häntä ole murtanut, vaan aika. Minä olen tämän ajan lapsi. Hän oli haamu vuosisadan keskivaiheilta. Samalla kuin minä astuin julkiseen elämään, oli hänen onnensa mennyt. Oli aivan kuin minulla olisi ollut sormessani Bertelsköldien rautasormus. Minä nousin, nousin ystävieni niskojen ylitse. Veljeni kukistui ensin. Sanallakaan en minä ole hänen aatteitaan vastustanut, mutta se aate, jota minä edustin, oli häntä voimakkaampi. Hänen täytyi väistyä.
KERTTU: Ja mitä aatetta te edustatte?
GRANSKOG: Minua itseäni.
KERTTU: Oh!
GRANSKOG: Se ei ole paljo, — niin. Mutta oli minulla kerran eräs toinenkin aate.
KERTTU: Ja mikä se oli?
GRANSKOG: Gertrud Wiik.
KERTTU: Sepä oli kaunis aate.
GRANSKOG: Eikö totta? Ja sitäpaitse se oli suuri aate. Siihen sisältyvät kaikki muut: taide, elämä, isänmaa, ihmiskunta.
KERTTU: Oletteko hyvä ja annatte minun päällysvaatteeni. Minua vilustaa.
GRANSKOG: Vilustaako teitäkin?
KERTTU: Niin. Eikö teitäkin? Täällä on niin kylmä.
GRANSKOG: Minun on aina kylmä.
KERTTU: Mistä me puhummekaan?
GRANSKOG: Me puhuimme aatteista, joita minulla ei ole.
KERTTU: Puhukaamme siis siitä aatteesta, joka teillä on: teistä itsestänne. Mitä te nyt aiotte?
GRANSKOG: Jäädä kotimaahan.
KERTTU: Sanokaa minulle: Ettekö te koskaan ulkomailla ollessanne ikävöinyt näitä katuja ja näitä kirkkoja?
GRANSKOG: En koskaan. Minä ajattelin aina kauhistuksella sitä hetkeä, jolloin tulisin ne jälleen näkemään.
KERTTU: Ne ovat rumia, minä tiedän sen, mutta juuri teidän asianne on tehdä kauniimpia.
GRANSKOG: Minun?
KERTTU: Juuri teidän. Teiltä odotetaan niin paljon. Te olette uran uurtaja alallanne. Ei teidän tarvitse käydä yksin. Tuhannet tulevat teitä seuraamaan. Täällä on paljon, jotka ajattelevat samoin. Astukaa heidän johtajakseen! Kuuletteko? Kootkaa nuoriso taisteloon, ei miekoilla eikä keihäillä, vaan taisteloon kynällä ja sanalla, kuvilla ja ajatuksilla. Lupaattehan sen, arkkitehti Granskog?
GRANSKOG: Miksi te ette tullut ennemmin? Miksi ette tullut kymmenen vuotta sitten?
KERTTU: Mutta olenhan minä tullut! Viktor, minä olen tullut. Mitä ovat kymmenen vuotta! Me pyyhimme ne pois kuin pahan unen.
GRANSKOG: Samalla voisin minä pyyhkiä pois koko elämäni. — Kun minä teidät kadotin, kuoli minussa kaikki, minusta tuli niinkuin puu, ilman iloja ja ilman suruja. Mutta en minä aina ole ollut tällainen. On minullakin ollut unelmia. Olen minäkin tahtonut tulla joksikin. Minä tahdoin lyödä leimani koko aikakauden arkkitehtuuriin. Minä tahdoin viivoittaa koko maailman mieleni mukaan, — teidän mielenne mukaan. Niin, sen kaiken tahdoin minä tehdä. — Mutta sitte tuli hän.
KERTTU: Teidän veljenne?
GRANSKOG: Minä itse saatoin hänet teidän salonkiinne.
KERTTU: Puhukaa minulle vielä hiukan aatteistanne. Miksi jätitte ne kesken?
GRANSKOG: Mitä voin minä yksin!
KERTTU: Sanotaan, että yksinäisin on voimakkain.
GRANSKOG: Niin onkin. Minä olen niin voimakas, ettei aatteet minulle merkitse mitään, yhtä vähän kuin tunteetkaan. Minä tutkin niitä muissa, mutta minulla itselläni niitä ei ole.
KERTTU: Ja sitä te kutsutte voimaksi?
GRANSKOG: Miksei. Voimakkain on se, joka on rauhallisin. Ja minun rauhaani ei mikään mahti maailmassa voi häiritä.
KERTTU: Mistä asti te olette niin rauhallinen?
GRANSKOG: Siitä illasta, jolloin minä vapisin teidän edessänne. Teidän sanastanne riippui elämä ja kuolema. Te tiedätte, mitä te minulle sanoitte. Minä menin kotiini ja heittäysin nukkumaan. Kun minä seuraavana aamuna heräsin, olin minä kuin olisin nukkunut vuosisadan. Eilinen ilta tuntui minusta kaukaiselta unelta ja unelta tuntui myös koko aika siitä asti kuin olin teidän ensi kerran nähnyt. Ensi kerran vuosien jännityksen jälkeen tunsin minä itseni jälleen iloiseksi ja rauhalliseksi. Minä en tiennyt vielä silloin, että se oli kuoleman rauhaa. Tunnetteko te sen rauhan, Gertrud? Se on hyvä rauha. Hah, hah.
KERTTU purskahtaa itkuun.
GRANSKOG: Älkää itkekö! Ei se maksa vaivaa. Näin on paras.
KERTTU: Te osaatte hyvin puhua, arkkitehti Granskog.
GRANSKOG: Niin, näettekös, minä olen Johan Wilhelmin veli. Hän osasi puhua vielä paljoa paremmin.
KERTTU: Herra arkkitehti: Miksi te tulitte minun luokseni?
GRANSKOG: En samasta syystä kuin viime kerralla. Muistatteko te sen kerran, Gertrud?
KERTTU: Sillä kertaa te olitte hävytön. Vaikka tiesitte, että minulla juuri oli ollut niin suuria suruja.
GRANSKOG: Siksipä juuri. Minulle kerrottiin, että Johan Wilhelm oli tullut hulluksi. Kuka hän on? kysyin minä itseltäni. Ahaa, hän on minun entisen flammani mies. Minä tulin teitä lohduttamaan. Myötätuntoisuuteni merkiksi otin minä teitä vyötäisestä kiinni ja suutelin teitä. Silloin ajoitte te minut ulos. Se huvitti minua sanomattomasti.
KERTTU: Voiko ihmisen sydän tulla noin kovaksi?
GRANSKOG: Voi, kun siitä hiotaan pois kaikki, mikä ihmisen ihmiseksi tekee. Minun sydämmeni on niin kova, että sillä voisi lasia leikata.
KERTTU: Minua te ainakin voitte sillä leikata, sen te olette osoittanut. Lääkäriksi teidän olisi pitänyt ruveta.
GRANSKOG: Niin olisikin. Mikä nautinto leikata mätänevää lihaa! — Koko maailma on mätänevää lihaa.
KERTTU: Niin, koko maailma on mätänevää lihaa.
GRANSKOG: Jos te olette sen tuntenut, niin te ette sano sitä noin surullisella äänellä. Ettekö te tunne, kuinka kaikki palaa teidän ympärillänne. Ihmiset, kansat, valtiot, yhteiskunnat. Ettekö te tunne kuinka te itsekin palatte? Kaikki tuntevat sen, mutta vain harvat uskaltavat sen itselleen tunnustaa, toisilleen ei kukaan. Sillä silloin olisi kaiken loppu.
KERTTU: Loppuuko kaikki?
GRANSKOG: Ei, on jotakin joka jää.
KERTTU: Mitä se on?
GRANSKOG: Kohtalon laki. Tunnetteko te sen painon, Gertrud?
KERTTU: Tunnen. Mutta minä tahdon sen ravistaa hartioiltani. Olemmehan me jälleen kahden.
GRANSKOG: Gertrud. Sinä unohdat tuon kolmannen.
KERTTU: Niin, niin, minä unohdin kolmannen. — Meidän takanamme seisoo harmaja vuori. Näettekö te sen, herra arkkitehti!
GRANSKOG: Näen, ja tunnen kuin se tulisi aina lähemmäksi ja lähemmäksi.
KERTTU: Ja vyöryisi meidän ylitsemme.
GRANSKOG: Ja vyöryisi meidän ylitsemme. — Niin.
KERTTU: Nyt on aika lähteä. Te jäätte tänne, he eivät saa nähdä meitä yhdessä tuolla alhaalla.
GRANSKOG: Kuten tahdotte.
KERTTU: Hyvästi. Kiitos tästä illasta.
Esirippu.