KOLMAS NÄYTÖS.
Budoaari. Alli peilin edessä pukuaan järjestämässä. Kerttu istuu pienen kirjoituspöydän ääressä.
ALLI: Mitä sinä kirjoitat, Kerttu?
KERTTU: Muutamia kirjeitä.
ALLI: Kirjoitatko sinä iso-äidille?
KERTTU: Kirjoitan.
ALLI: Muista nyt sanoa minultakin terveisiä ja kysyä, kuinka minun pikku Mustini jaksaa? Minulla on sitä niin ikävä. Muistatko?
KERTTU: Sinä saat sen itse lisätä. Minä jätän viimeisen sivun tyhjäksi.
ALLE: Täti Almalle sinä et ole pitkään aikaan kirjoittanut.
KERTTU: Minä kirjoitan nyt hänellekin. Sanonko minä hänellekin terveisiä?
ALLI: Sano, ja sano että kesä on kohta käsissä. Hän niin ikävöi minua.
Eilen kuulin minä jo ensimmäisen kiurun. Muistatko sinä nyt sanoa sen?
KERTTU: Kyllä minä muistan kaikki.
ALLI: Kuule, Kerttu, mihinkä sinä menit eilen konsertin jälkeen?
KERTTU: Minä olin kutsuttu illalliselle.
ALLI: Etkä sanonut minulle mitään. Minä odotin sinua niin kauvan, että luulin sinun jo menneen toista tietä kotiin. Siinä tapasi minut maisteri Lumme, ja me kävelimme vielä hetkisen pitkin sataman vartta. Ilta oli niin kaunis. Eikö totta?
KERTTU: Taisi olla.
ALLI: Oli niin kaunis. Kuu paistoi ja puut näyttivät niin suurilta ja pelottavilta. Mutta en minä pelännyt.
KERTTU: Mitäpä sinä olisit pelännyt?
ALLI: En tiedä. Välistä minä pelkään aivan tyhjästä. Nyt en minä esimerkiksi ollenkaan tahtoisi uskaltaa mennä junalle.
KERTTU: Mutta Maijuhan tulee sinua saattamaan.
ALLI: Vaikka. Sinäkin olet niin vakavan näköinen aivan kuin sinä pelkäisit jotakin. Mitä sinä pelkäät?
KERTTU: Mitä minun pikku palleroiseni lepertelee! Minä en pelkää muuta kuin että sinä myöhästyt junalta.
ALLI: Eihän kello ole vielä kuin 1/2 8. Ja miksi sinä olet muuttanut mustan pukusi tuohon punertavaan? Sinähän sanoit ennen, että tulisit käyttämään mustaa kuolemaasi asti.
KERTTU: Niin minä sanoin.
ALLI: Etkä pidä sanaasi? Mikä luonne sinä olet? Eipä sillä, ettei punainen sinulle soveltuisi. Se sopii sinulle vielä paljon paremmin kuin musta. Sinulla on niin kalpea iho. Voi, jos minullakin olisi noin kalpeat posket! Kun minulla on tällaiset palliposket.
KERTTU: Odota, hyvä sisko, kyllä ne vielä kalpenevat.
ALLI: Se on niin ylhäistä. Kaikilla ylhäisillä on kalpea iho. Tunnetko sinä Elna von Birken!
KERTTU: Tunnen.
ALLI: Hänellä on iho aivan kuin lunta, ja siksi kaikki herrat häntä niin hakkailevat. Jos minäkin olisin niin kalpea, olisi minullakin yhtä paljon ihailijoita.
KERTTU: Ja mitähän sinä niillä tekisit?
ALLI: Antaisin rukkaset kaikille.
KERTTU: Ohoh! Eikö sinua ollenkaan säälittäisi?
ALLI: Ei ollenkaan. Se olisi minusta kovin lystiä. Herrat ovat niin hassuja.
KERTTU: Elä nyt toki! Ja keneltä sinä olet tuon oppinut?
ALLI: Niinkuin minä en sitä itsestänikin tietäisi. Sinä pidät minua yhä lapsena.
KERTTU: Minäs minun pitäisi sinua muuna pitää. Minun oma rakas pikkunen palleroiseni!
ALLI: Niin sinä sanot. Mutta jos minä sanoisin sinulle jotakin, niin sinä lentäisit selällesi. Et sinä tiedä, mitä minä tiedän.
KERTTU: Ja mitä sinä nyt taas luulet tietäväsi!
ALLI: Niin. Et sinä tiedä mitä minulle on tapahtunut?
KERTTU: Tapahtunut?
ALLI: Niin; jotakin sellaista, jota sinä et voi aavistaakaan.
KERTTU: Enkö voi aavistaakaan?
ALLI: Et. — Muistatko, kuinka minä ennen aina kyselin sinulta, miltä tuntuu kun kositaan?
KERTTU: Muistan.
ALLI: Sinä olit niin mahtava olevinasi etkä ruvennut koskaan selittämään.
KERTTU: Kyllä elämä senkin selittää sinulle aikoinaan.
ALLI: Mitäs sinä sanoisit, jos se olisi jo selittänyt?
KERTTU: Joutavia.
ALLI: Sinä suututat minua vain sen vuoksi, että saisit tietää kaikki. Mutta minä en olekaan niin tuhma kuin luulet. Minä en anna narrata itseäni.
KERTTU: Se on oikein.
ALLI: Vai etkö sinä todellakaan usko, että kukaan voisi minua kosia!
KERTTU: Uskon hyvinkin, — mutta vast'edes.
ALLI: Vast'edes! Sinä nyt olet niin inhoittava kuin suinkin. Sinun kanssasi ei voi vakavasti puhua.
KERTTU: Älä kiivastu siskokulta. Kosijat ovat hyvät vast'edeskin olemassa.
ALLI: Mutta kun hän on kosinut!
KERTTU: Hän! Onko hän kosinut sinua?
ALLI: On kyllä. Ja juuri eilen.
KERTTU: Hyvä Jumala!
ALLI: Uskotko nyt vai pitääkö sinulle vielä olla vieraitamiehiä?
KERTTU: Minua onnetonta! Ja minä kun luulin myös kerran voivani leikkiä kohtaloa!
ALLI: Ei sinun siitä noin tarvitse säikähtää. Minä annoin rukkaset.
KERTTU: Rukkaset? Sinä!
ALLI: Minä juuri. Minä sanoin: hyvin ikävää, maisteri —
KERTTU: Maisteri?
ALLI: Lumme, mutta tällä kertaa te olette erehtynyt. Hän tuli niin onnettoman näköiseksi, että minä ihan olin nauruun purskahtaa. Mutta hillitsin minä sentään itseni.
KERTTU: Jumalan kiitos!
ALLI: Vai luulitko sinä, että minä olisin niin hullu ja tarttuisin ensimmäiseen koukkuun? E-ohoh! Ja tästälähin minä kyllä tiedän, miten semmoisessa tilaisuudessa on meneteltävä.
KERTTU: Mutta jos se olisi ollut arkkitehti Granskog? Olisitko sinä hänellekin antanut rukkaset?
ALLI: Kuka tietää!
KERTTU: Ja jos hän sinua huomenna kosisi? Mitä sinä vastaisit hänelle silloin? Mitä?
ALLI: Että hän olkoon hyvä ja pitäköön vähän pienempää suuta, vaikka onkin niin paljon lukenut ja matkustanut. Ei hänen silti tarvitse noin ylvästellä eikä kohdella muita ihmisiä niinkuin pikku lapsia.
KERTTU: Sanoisitko sinä hänelle niin?
ALLI: Miksen. En minä häntä pelkää.
KERTTU: Älä sano niin. Hän on vaarallinen mies. Hän voi tehdä mitä tahansa.
ALLI: Pyh! Hän on niinkuin kaikki muutkin herrat. Ulkoapäin he kyllä ovat niin komeita ja koppavia, mutta kun katsoo heidän sisälleen, niin näkee, että he ovat kaikki arkoja ja ujoja kuin koulupojat. Ei heidän kanssaan voi muuta kuin skoijata!
KERTTU: Sinustahan on tainnut tullakin aika skoijarityttö!
ALLI: Entä sitten. Antaahan nyt tulla sen sinun arkkitehtisi! Minä koketeeraan hänelle niin ettei hän tiedä enää tälle maailmalle.
KERTTU: Siihen sinulla tuskin on enää tilaisuutta. Hän matkustaa ulkomaille.
ALLI: Aha. Se on ero asiassa. — Mutta anna, että minä nyt lopetan sen iso-äidin kirjeen. Missä viimeinen sivu?
KERTTU: Se ei näy jääneenkään tyhjäksi.
ALLI: Niinpä pistän minä terveiseni tänne laitaan. Mutta mikä tuo on?
Mustepilkku! Kyllä sinäkin klottaat!
KERTTU: Joudu nyt. Kello on kahtakymmentä vailla.
ALLI: Eihän tästä ole asemalle kuin pari askelta ja minulla on jo piletti. — Tämähän on koko pöytä märkä. Sinä olet itkenyt?
KERTTU: Mitä joutavia! Kukista varmaan on karissut.
ALLI: Kuule, Kerttu, sinä olet itkenyt. Näytäppäs silmäsi. Sinähän itket vieläkin. Mikä sinun on?
KERTTU: Alli, minun rakas, pikku, kulta siskoni!
ALLI: Mikä sinun on? — Muistitko sinä jälleen häntä? Tietysti sinä muistit. Elä muistele häntä, kun ei se kuitenkaan enää mitään auta. Miksi ei hyvä Jumala salli hänen kuolla? Se olisi meille kaikille parempi.
KERTTU: Niin, se olisi parasta meille kaikille.
ALLI: Eivätkö lääkärit ole sanoneet, että hän tulee kuolemaan äkkiä?
Ilman mitään kipuja?
KERTTU: Kenestä sinä puhut?
ALLI: Johan Wilhelmistä tietysti.
KERTTU: Ah, niin, niin: ilman mitään kipuja.
ALLI: En minä nyt voi lähteä, kun sinä olet noin hermostunut. Minä jään kotiin.
KERTTU: Ei, ei, kyllä sinun täytyy lähteä. He odottavat sinua. Eikä minua mikään vaivaa. Minä olen vain vähän väsynyt eilisen konsertin jälkeen.
ALLI: Ja sitten rupeat sinä vielä kirjeitä kirjoittamaan! Kuulepas, minun täytyykin ruveta sinusta pitämään huolta niinkuin pikku lapsesta. Kerttu: nyt sinun täytyy heti mennä nukkumaan.
KERTTU: Kyllä, kyllä, kunhan sinä vain lähdet.
ALLI: Ja nukkua oikein kauvan. Ymmärrätkö
KERTTU: Minä aionkin nukkua sekä kauvan että hyvin.
ALLI: Se on hyvä se. Ja sitten sinun pitää ruveta tekemään jotakin työtä. Ei se käy, että sinä vain laiskana lojut. Kävisit edes keittokoulua niinkuin minä.
KERTTU: Siihen minä todellakin olen jo liian vanha.
ALLI: Et saa sanoa niin. Ihminen ei ole koskaan liian vanha oppimaan. Keksi sitten jotakin muuta. Rupea esimerkiksi lapsia opettamaan. Se sopisi sinulle!
KERTTU: Kyllä, kyllä, mutta nyt on kello jo kymmentä vailla.
ALLI: Herrajesta! Hyvästi sitten! Huomenillalla minä tulen takaisin.
KERTTU: Minun oma pikkuinen kullanmuruni! Hymyllä tulet sinä maailman voittamaan. Jos sinua joskus murheet kohtaavat, niin pudistat sinä ne päältäsi kuin kastehelmet.
ALLI: Mitä sinä nyt puhut? Mitkä murheet?
KERTTU: Ole onnellinen ja iloinen. Levitä ympärillesi lämpöä ja valoa.
Mutta muistele joskus myös kaipauksella synkkää sisartasi.
ALLI: Tietysti minä sinua muistan. Mutta nyt minulle tulee turkasen kiire. Vienkö minä samalla nämä kirjeet postiin?
KERTTU: Vie — minä tulen sinua eteiseen saattamaan. (Molemmat pois. Näyttämö on hetkisen aikaa tyhjä. Hetken jälkeen palajaa Kerttu kantaen tarjotinta. Tarjottimella on pullo viiniä ja kaksi lasia. Hän asettaa ne pöydälle, menee peilin ääreen, pistää ruusun hivuksiinsa ja heittäytyy vihdoin sohvalle silmät ovelle tuijottavina.)
GRANSKOG: Anteeksi, ovi oli auki.
KERTTU: Minä jätin sen auki. Olkaa hyvä ja istukaa. (Hiljaisuus.) Me olemme kaksin kotona. Maiju meni Allia saattamaan.
GRANSKOG: Jahah.
KERTTU: Minä annoin hänelle luvan olla poissa koko illan.
GRANSKOG: Jahah.
KERTTU. Minä sain teidän kirjeenne.
GRANSKOG: Ja minä teidän.
KERTTU: Te ilmoitatte matkustavanne ulkomaille jälleen.
GRANSKOG: Ja te kutsuitte minut jäähyväisiä ottamaan.
KERTTU: Ettekö juo viiniä? Muuta minulla ei ole tarjottavaa.
GRANSKOG: Kiitos.
KERTTU: Mutta ennen kuin me kilistämme, sallikaa minun sanoa teille jotakin: viinissä on myrkkyä.
GRANSKOG: Sen parempi. Mutta minä tunnen erään toisen lauseparren, joka sanoo: viinissä on totuus.
KERTTU: Minä pyydän, älkää laskeko leikkiä, herra arkkitehti. Se on totta mitä minä sanon.
GRANSKOG: Minä uskon sen. Maljanne!
KERTTU: Ettekö pelkää?
GRANSKOG: En.
KERTTU: Onko elämä teille niin vähästä arvosta?
GRANSKOG: Kysyttekö te sitä minulta?
KERTTU: Otaksukaa, että joku toinen kysyisi teiltä niin. Mitä te hänelle vastaisitte?
GRANSKOG: Minä kysyisin häneltä vastaan: Mikä vaatii minua elämään?
KERTTU: Taiteenne.
GRANSKOG: Taiteilija en minä ole ollut enää pitkään aikaan, vain viivoittaja. Viivoittajia tulee kyllä minun jälkeenikin.
KERTTU: Isänmaanne.
GRANSKOG: Tämä maa ei tarvitse sataan vuoteen muita kuin viivoittajia.
KERTTU: Entä jos minä vaadin?
GRANSKOG: Vaatisitteko te minua elämään? Ette suinkaan.
KERTTU: Miksei.
GRANSKOG: Ja kuitenkin tarjootte te minulle myrkytettyä viiniä.
KERTTU: Minusta oli niin lysti esiintyä teidän henkenne pelastajana. Ja sitäpaitsi: minä luulen, että me kaksi ymmärrämme toisiamme parhaiten myrkkypikari edessämme.
GRANSKOG: Ymmärtäkäämme siis toisiamme.
KERTTU: Minä uskon, että te rakastatte minua.
GRANSKOG: Alku on hyvä.
KERTTU: Mutta uskokaa te myös, että minä rakastan teitä.
GRANSKOG: Sitä on minun hiukan vaikea uskoa.
KERTTU: Huomatkaa: me puhumme myrkkymalja edessämme. Minä olen teitä aina rakastanut.
GRANSKOG: Onko se totta?
KERTTU: On.
GRANSKOG: Miksi Herran nimessä te sitten menitte naimisiin Johan
Wilhelmin kanssa?
KERTTU ei vastaa.
GRANSKOG: Vastatkaa! Minulla on oikeus se tietää.
KERTTU: Kuinka minä voisin vastata! Se, mitä te kysytte, kuuluu niihin ikuisiin maailman arvoituksiin, joita me emme koskaan voi selittää.
GRANSKOG: Siispä täytyy minun koettaa. Oliko se uhmaa?
KERTTU: Ehkä.
GRANSKOG: Vai vihaa?
KERTTU: Ehkä sitäkin. Minä vihasin teitä siihen aikaan enempi kuin ketään muuta ihmistä maailmassa.
GRANSKOG: Ja miksi?
KERTTU: Siksi, että minä tunsin olevani teidän vallassanne.
GRANSKOG: Te? Olitteko te minun vallassani?
KERTTU: Olin. Mutta te ette käyttänyt valtaanne, ja siksi juuri minä teitä vihasinkin.
GRANSKOG: Tunnustinhan minä teille rakkauteni.
KERTTU: Tunnustitte — ja jätitte minut siihen seisomaan. Silloin olisin minä tahtonut repiä teiltä silmät päästä.
GRANSKOG: Te olette kummallinen ihminen. Ja kuitenkin sanotte te rakastaneenne Johan Wilhelmiä?
KERTTU: Minä luulin sitä rakkaudeksi. Minä olen näinä kahtena yönä miettinyt niin paljon. En minä ole häntä ikinä rakastanut.
GRANSKOG: Mutta te teitte hänet onnelliseksi.
KERTTU: Johan Wilhelm parka! Hän tyytyi niin vähään.
GRANSKOG: Siihen olisi tyytyneet kaiken maailman kuninkaat ja keisarit.
KERTTU: Hän tyytyi muruihin.
GRANSKOG: Ja oletteko varma, että hän sai vain muruja.
KERTTU: Olen. Kun minä toissapäivänä kuulin Allin puhuvan, niin minä säikähdin omaa itseäni.
GRANSKOG: Mistä hän puhui?
KERTTU: Hän puhui siitä miehestä, josta hän uneksi. Ja minä huomasin, että se oli sama mies, josta minäkin kerran olin uneksinut.
GRANSKOG: Pitääkö minun punastua?
KERTTU: Ei. Ei se ole tarpeellista. Minulta on unelmien aika ijäksi mennyt.
GRANSKOG: Mutta Alli? Minun täytyy kysyä teiltä neuvoa?
KERTTU: Ei teidän enää tarvitse hänestä huolehtia. Hän on pelastettu.
GRANSKOG: Kuka on hänet pelastanut?
KERTTU: Maisteri Lumme, joka eilen illalla saattoi hänet kotiin. Hän on kosinut Allia.
GRANSKOG: Ja saanut kukkaset? Sepä hauskaa.
KERTTU. Ei kuin rukkaset.
GRANSKOG: Ohoh!
KERTTU: Ja nyt on Alli valmis antamaan rukkaset jokaiselle, joka vain hänen tiellensä astuu.
GRANSKOG: Soo?
KERTTU: Niin, sillä nyt hän tuntee herrat.
GRANSKOG: Sehän on ihanaa.
KERTTU: Eikö hän ole herttainen lapsi?
GRANSKOG: On.
KERTTU: Ja hänen rauhansa te olisitte hennonnut rikkoa?
GRANSKOG: Minä olisin todellakin mennyt naimisiin hänen kanssaan.
KERTTU: Olisitteko?
GRANSKOG: Olisin. Mutta koska asiat ovat näin kääntyneet, niin on minunkin roolini tässä talossa loppunut.
KERTTU: Te aiotte lähteä?
GRANSKOG: Niin.
KERTTU: Mihin te aiotte lähteä?
GRANSKOG: Ensin hotelliin ja sitten ulkomaille. Minä en tule enää koskaan kotimaahan palaamaan.
KERTTU: Ette koskaan?
GRANSKOG: En. Minun läsnäoloni ei tule teitä enää koskaan kiusaamaan.
KERTTU: Arkkitehti Granskog: Emmekö voi olla ystäviä?
GRANSKOG: Voimme. Siksi juuri minä lähden.
KERTTU: Tuota minä en ymmärrä.
GRANSKOG: On ollut aikoja, jolloin minä olen halveksinut teitä enemmän kuin pahinta lutkaa kadulla. Nyt minä olen jälleen oppinut kunnioittamaan teitä. Minä olen jälleen nähnyt nuoruuteni ihanteen.
KERTTU: Minun mielestäni meillä juuri nyt voisi olla paljokin hupia toisistamme, nyt kun me olemme oppineet tuntemaan toisemme.
GRANSKOG: Me olemme liian vanhoja huvittelemaan, Gertrud.
KERTTU: Meillä voisi olla niin hauskaa yhdessä. Me eläisimme täällä kaikessa hiljaisuudessa sisareni kanssa, te kävisitte illoin meillä teetä juomassa, me keskustelisimme vanhoista ajoista ja väittelisimme uusien aikojen ajatuksista. Te olisitte minulle kohtelias kuin gustaviaani ja lähtiessänne te aina suutelisitte minua kädelle. Eikö teitä huvittaisi sellainen elämä?
GRANSKOG: Se olisi elämää päivänlaskun jälkeen.
KERTTU: Te ette välitä siis minun ystävyydestäni?
GRANSKOG: Paljonkin. Mutta se, joka kerran on aurinkoon katsonut, — luuletteko, että hän enää muuta valoa näkee? Minun silmäni ovat huienneet jo nuoruudessa.
KERTTU: Viktor! Olenko minä ollut sinun aurinkosi?
GRANSKOG: Olet.
KERTTU: Sano se vielä kerran, ennenkuin lähdet. Tuhat tuhatta kertaa tahdon minä sen sinun suustasi kuulla.
GRANSKOG: Kaikki kaikessa olet sinä minulle ollut, enkä minä olisi mitään ilman sinua. Minun elämäni juoksun olet sinä määrännyt, ja mitä minä kulloinkin luulin sinun oikeana pitävän, sitä olen minä tehnyt. Nuorukaisena, miehenä olen minä sinua rakastanut, ja nyt rakastan minä sinua niinkuin vanha ukko vaimovainajansa muistoa rakastaa. Sinä olet antanut minulle kaikki, mitä elämällä meille ihmisille on annettavaa: iloa ja surua, rakkautta ja vihaa, ylpeyttä ja ylenkatsetta, tyyntä ja myrskyä. Ja sinä olet antanut minulle vihdoin kuoleman rauhan. Kiitos kaikesta, Gertrud.
KERTTU: Suutele siis minua ja lähde! Lähde kuin merimies morsiamensa luota.
(Syleilevät. Granskog lähtee.)
KERTTU: Viktor!
GRANSKOG: Gertrud! (Syleilevät jälleen.)
KERTTU: Sano, tahdothan sinä muistella minua lempeydellä.
GRANSKOG: Kuinka en minä sinua lempeydellä muistelisi!
KERTTU: Voitko sinä antaa minulle anteeksi?
GRANSKOG: Mitä olisi minulla sinulle anteeksi annettavaa! Sinä minun sydämeni sielu!
KERTTU: Minä olen murtanut sinun elämäsi onnen.
GRANSKOG: Et sinä ole sitä murtanut, vaan kohtalo.
KERTTU: Me olimme luodut toisillemme.
GRANSKOG: Kohtalo leikkii meidän kanssamme kuin tuuli kuivaneilla lehdillä. Huomaatko sinä sen, Gertrud?
KERTTU: Ei minun kanssani enää.
GRANSKOG: Eikä minun.
KERTTU: Viktor!
GRANSKOG: Mitä? Mikä sinun on?
KERTTU: Minä tunsin jotain kovaa sinun povellasi? Mikä se on?
GRANSKOG: Mistä sinä olet noin saanut sormesi musteeseen, armaani?
Katso nyt!
KERTTU: Minä aavistan — Viktor! katso minua silmiin?
GRANSKOG: Mitä sinä aavistat?
KERTTU: Onko se revolveri?
GRANSKOG: Kaikkea sinun päähäsi juolahtaakin!
KERTTU: Viktor! Sinä aiot mennä ja surmata itsesi tänä yönä!
GRANSKOG: Minä vannon: se ei ole revolveri!
KERTTU: Sinä voit vannoa väärin minun tähteni. Anna se minulle!
GRANSKOG: Se on vain eräs kirjelipas.
KERTTU: Anna se minulle.
GRANSKOG: Se ei ole minun.
KERTTU: Kenenkä se on?
GRANSKOG: Johan Wilhelmin.
KERTTU: Sitä suurempi syy on minulla tietää.
GRANSKOG: Salli minun ensin selittää —
KERTTU: Viktor: oletko sinä koskaan minua rakastanut?
GRANSKOG: Elä kysy minulta noin! Elä kysy minulta noin!
KERTTU: Suuteloillani minä sinun suusi suljen, ja käsivarsillani minä sinun kätesi vangitsen. Katso, näin minä vangitsen sinut.
GRANSKOG: Sinä saat tämän lippaan. Sinä saat, kuuletko, sinä saat sen.
KERTTU: Mitä minä huolin sinun lippaistasi, sinä ylpeä mies! Sinut itsesi minä tahdon, sinun, lämpimän veresi minä tahdon. Haa, sinä kalpenet, armas! Tunnetko sinä vampyyrin huulet?
GRANSKOG: Onko nyt maailman yö?
KERTTU: On. Me olemme kaksin. Ei kukaan näe meitä. Ei muut kuin yölamppu. Tunnetko sinä sen ruusunpunaisen valon? Sulje silmäsi — ja minä kuiskaan sen sinun korvaasi: jää tänne aamunkoittoon asti!
GRANSKOG: Minulla ei ole tahtoa enää.
KERTTU: Niinpä olen minä sinun tahtosi, istu ja iloitse! Tahdotko sinä viiniä? Se on myrkytettyä, mutta mitä se tekee. Rakkaus on myrkyttänyt meidät, miksemme voisi me myrkyttää rakkautta! Huomenna tahi ylihuomenna, kerran me kuolemme kuitenkin. Miksemme voisi kuolla rakkautemme yönä.
GRANSKOG: Kuolkaamme!
KERTTU: Odota, et sinä noin saa kuolla! Ruusu rinnassa pitää sinun elämästä erota. Kas noin. Ja nyt!
GRANSKOG: Maljasi, Gertrud!
KERTTU: Maljasi, Viktor! Pohjaan!
GRANSKOG: Pohjaan! (Juovat.)
KERTTU: Ennen aamunkoittoa me olemme kuolleet.
GRANSKOG: Siis yksi autuuden yö!
KERTTU: Ja tuskan. Tule ja suutele minua.
GRANSKOG: Minun nuoruuteni morsian!
KERTTU: Sinä paha, paha poika, miksi tahdoit sinä kuolla yksin?
GRANSKOG: Sinä hyvä, hyvä tyttö, niiksi tahdoit sinä minua seurata?
(Suutelevat. Ovikello helähtää.)
KERTTU: Se on Alli.
GRANSKOG: Herra Jumala!
KERTTU: Hän on varmaan myöhästynyt junalta. Hän ei saa nähdä sinua. Minä menen häntä vastaan. (Menee ja palaa hetken päästä takaisin kirje kädessä.) Se oli vaan joku vahtimestari. Mitä on maailmalla minulle vielä ilmoitettavaa? (Aukaisee kirjeen ja vaipuu parahtaen nojatuoliin.)
GRANSKOG: Mitä se on?
KERTTU: Hän on kuollut.
GRANSKOG: Kuka?
KERTTU: Johan Wilhelm. Tunti sitten. Halvaukseen.
GRANSKOG: Tänä yönä tekee siis kuolema heinää.
KERTTU: Hän tahtoi kuolla meidän kanssamme. Viktor! Minne sinä menet?
GRANSKOG: Hyvästi Gertrud!
KERTTU: Älä jätä minua yksin! Älä jätä minua. Minua niin pelottaa.
GRANSKOG: Meidän täytyy nyt erota.
KERTTU: Täytyykö meidän nyt kuolla? En minä uskalla kuolla yksin.
(Parahtaa äkkiä.) Tuossa hän on!
GRANSKOG: Kuka?
KERTTU: Johan Wilhelm! Etkö sinä näe häntä. Hän seisoo meidän välillämme.
GRANSKOG: Sinä hourit. Katso ylös, ei täällä ole mitään.
KERTTU: Se oli siis hänen varjonsa. Minä näin hänet niin selvään,
Viktor: kumpi meistä on hänet murhannut?
GRANSKOG: Murhannut?
KERTTU: Kun hän ei saa kuolemassakaan rauhaa. Kumpi meistä on tehnyt hänet hulluksi?
GRANSKOG: Ei kumpikaan. (Ottaa lippaan taskustaan.) Täällä on hänen hulluksi tekijänsä.
KERTTU: Se oli siis totta?
GRANSKOG: Oli. Sinun luvallasi, Gertrud.
(Pistää paperit kynttilän liekkiin.)
KERTTU nyykähyttää päätään.
GRANSKOG: Hän oli hyvä, mutta heikko.
KERTTU: Niin, niin. Mitä te sanoittekaan? Minä en oikein kuullut. Ai, te tahdoitte sanoa hyvää yötä. Niin, niin. Minuakin tuntuu väsyttävän. Paljoko kello on?
GRANSKOG: On jo myöhäistä.
KERTTU: Hyvästi, kiitos käymästä. Missä Alli mahtaa olla, kun hän ei tule jäähyväisiä sanomaan? Minä käsken hänet tänne?
GRANSKOG: Alli on poissa.
KERTTU: Aivan oikein, Johan Wilhelm nukkuu jo. Minun täytyy myös mennä nukkumaan. Hyvästi, lanko! se on hauskaa, että meistä on tullut näin hyvät ystävät. Muistatteko? Meillä oli ennen aina pientä kinaa. Jaa, jaa, älkää kieltäkö sitä.
GRANSKOG: Hyvää yötä, Gertrud.
KERTTU: Hyvää yötä. Maiju tulee teitä eteiseen valaisemaan. (Menee alkooviin.) Johan Wilhelm! (Vaipuu maahan.)
Esirippu.