NELJÄS NÄYTÖS.
ENSIMMÄINEN KUVAELMA.
Pohjolan tupa. Pitkiä penkkejä ja pöytiä, joiden ääressä istuu Pohjolan väkeä maljat edessään, naiset sylissään. Maljoista kohoavat liekit valaisevat yöllistä mässäystä. Pohjolan väki on rumaa ja karvaista, kullakin sen mukainen naamio, mitä hänen nimensä vaatii.
HUKKA: Eläköhön yö ikuinen, juhla julmuuden eläköön!
AHMA: Syökäämme syliä täysin häitä ahman ahneuden.
ILVES: Iloitkaamme illatsuita, niinkuin ilkeys iloitsee!
KETTU: Tanssikaamme, tanhutkaamme kavaluuden karkeloita!
KÄRPPÄ: Kaunoja kutitelkaamme niinkuin kutkuttaa kateus!
VILLIKISSA: Juokaamme viinoa vihojen niinkuin liekki leimuvaista!
KAIKKI:
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
KETTU (lyöden kannun pöytään):
Minä vaadin vait'oloa!
ILVES: Olepas itse hiljempata taikka saat takakädestä.
KÄRPPÄ: On niin olevinansa, kun on päässyt pöydän päähän.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Hällä on sitä sisässä,
jota älliksi sanotaan.
KETTU:
Siispä ääneni koroitan.
Armaat, viljon viinaveikot!
VILLIKISSA:
Sano peikot!
ILVES:
Viinapeikot!
KETTU:
Armaat pikku piinapeikot —
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Piinapeikot!
KETTU: Kun ja koska me nyt olemme, kuin sanotaan, maan kuninkaat —
KAIKKI:
Hyvä! Hyvä! Maan kuninkaat!
KETTU: — ajatella meill' ois aika valtakuntamme parasta.
AHMA:
Huuti! Saarnaatko siveyttä?
ILVES:
Ulkokullattu kuvatus!
KAIKKI:
Alas! Alas! Ulos mokoma!
KETTU:
Vuottakaa, kun päähän pääsen.
Valtakuntamme paraalla
tarkoitan parasta meidän.
VILLIKISSA:
Meidän on parasta viina.
KÄRPPÄ:
Ynnä naiset.
HUKKA:
Entäs veri?
KAIKKI:
Ne eläkööt! —
KETTU: Siit' olemme yhtä mieltä. Mutta kaikkein parasta on että ijäti saamme nautita hyviä näitä.
AHMA:
On lihoa salossa Suomen.
HUKKA:
Entäs verta?
ILVES:
Kiitos veikko!
Kettu hulluja horisee.
KETTU: Mutta myöskin ihmisiä. Ne ovat hävitettävät, jos mieli levossa meidän hallita saloja Suomen.
KÄRPPÄ:
Kuulepas! Elähän mitä!
HUKKA:
Tuo ei oisi hullumpata.
AHMA:
Mutta kuinka?
ILVES:
Siinä temppu!
VILLIKISSA:
Tuot' olen tuuminut itekin.
AHMA:
Ei ne lempparit häviä.
HUKKA:
Antakaa ketun puhua!
Häll' on älliä sisässä.
KETTU: Näin on mun ajatukseni: Meidän on omaksuttava ihmisten tavat ja muodot, perustettava pereitä, rakennettava taloja, kyliä ja kaupungeita, mentävä aviohonkin aivan ihmisten tavalla. Silloin myös olis parasta, jos me hännän peittäisimme ynnä muut jalot elimet, puksuihin pukeutuisimme, sekä takkiin, kairalakkiin; viikset kun suimme vielä, vedämme kintahat kätehen, vyölle ussakan utuisen — lyönpä vetoa, ettei meit' erota ihmisestä.
AHMA:
Siinä taitais mies hiota.
ILVES:
Ne on niitä ketun kujeita.
VILLIKISSA:
Siinähän epeli vasta!
HUKKA: Hän on kuin sanoinkin aina meistä kaikista etevin.
KÄRPPÄ:
Entä kauniit kassapäämme?
Niist' emme ikinä luovu.
KETTU: Ei ole tuota tarviskana. Heidät me mukana viemme kylihin ja kaupunkeihin, kunhan hiukkasen hijouvat, päällispuolin tietystikin. Sitten siitämme sukua ihmisten suvun sijahan, valloitamme vanhan veren, veren velton ja vetisen, metsän nuorella mehulla: Luomme uuden korven kansan, kansan vaistoisan, vapahan, jota hallitaan himoilla, ei hyveiden kahlehilla. Eläköön petojen valta! Sille sarkkani kohotan.
KAIKKI:
Eläköön petojen valta!
Eläköön! Eläköön! Eläköön!
(Juominkia ja mässäystä.)
HUKKA (taputtaa kettua olalle):
Sie puhut kuin runoilija.
LOUHI (ryöpsähtää ovesta Lapin kokon hahmossa): Täälläkö tolvanat olette, vaikk' on vaino uksen suulla?
KAIKKI (ylös kavahtaen):
Mikä on? Mikä hätänä?
Onko päivä päässyt irti?
LOUHI: Ei ole ihan viel' irti, vaan on irti pääsemässä. Tietäkää, Kalevan urhot kaikki on sotisovassa kuun ja auringon avuksi — Väinö joukon johtajana.
KAIKKI:
Väinö joukon johtajana!
Jo taisi tuhomme tulla.
LOUHI: Lannistuitteko lapaset? Onko siis parempi tulla kytketyksi kalliohon, elää ihmisten ilona, nähdä auringon kohoovan yli maiden onnellisten? Tahdotteko nähdä, kuinka kylät laajalle leviää, kohoavat kaskisauhut Suomelan sinisalossa? Tätäkö tahotte nähdä?
KAIKKI:
Ei! Ennen sota ja kuolo!
Missä keihäs? Miekka! Jousi!
LOUHI:
Se minua miellyttävi.
Siispä kuulkatte sanani:
Oletteko kaikki täällä?
Ensin miehet? Miss' on karhu,
väkivallan väärä voima?
HUKKA:
Ukko nukkuu uupununna.
AHMA:
Hoi karhu, heräjä kuoma!
Kiire on tulinen.
KARHU (joka on nukkunut permannolla viinakannu sylissään): Onko kesä tulossa?
HUKKA:
Sota tulevi!
KARHU:
Siispä käännän kylkeäni.
(Nukkuu jälleen.)
LOUHI: Hukka, hurmehen hakija, ahma, ahneuden kuningas, ilves, herra ilkeyden, kärppä, löyhkääjä kateuden, kavaluuden kaunis kettu ja vihankin villikissa — oletteko kaikki täällä?
PEDOT:
Kaikki täällä!
LOUHI: Sitten naiset: Huuhkaja pimeys hengen, taika-uskon tarhapöllö, haukka, lintu haureuden, harakka, maailman koreus, korppi, juorujen kerääjä, vares, ilman vaakuttaja — oletteko kaikki täällä?
LINNUT:
Kaikki täällä. —
LOUHI: Lähtekää pimeyden lapset läpi maiden kulkemahan, syttäkää sydänten roihut, villit, irstahat, väkevät! Polttakaa talot poroksi, tallatkaa talojen viljat, tappakaa isät ja pojat, naurattakaa naiset kaikki, syökää lihaa, juokaa verta, iloitkaa kiljuvin ikenin!
KAIKKI: Eläköön Pohjolan emäntä, kuulu kuningattaremme!
(Yleinen riemu.)
YÖKKÖ (tulee): Jo tulevat Suomen urhot. Kangas kauaksi tömisee, säilät säihkyvät kujalla, ylinnä Kalevan kalpa.
(Pedot yrittävät rynnätä ulos.)
LOUHI:
Seis! Ei tuvasta tästä.
Kaikki tappara tanahan!
Teljet uksien etehen!
Täällä heitä uottakaamme.
(Ovi teljetään.)
VÄINÄMÖINEN (oven ulkopuolella): Nimessä valkeuden Jumalan: uksi auki taikka halki!
LOUHI: Kuka kurja keski-yöllä rikkovi taloni rauhan?
(Ovi murretaan. Valon sankarit astuvat sisään.)
VÄINÄMÖINEN:
Terve Pohjolan tupahan!
Tunnetko minua Louhi?
LOUHI:
Töistänsä mies tutahan.
Mikä on mieli ryövärien?
VÄINÄMÖINEN: Ohoh, sie Louhi harvahammas, suuta pienempää pitele! Minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?
LOUHI:
Mulla on muutakin muretta
kuin teidän kuitanne varoa.
Poistukaa tuvasta tästä!
VÄINÄMÖINEN:
Ei nyt metkusi avita.
Annatko hyvällä, taikka —
LOUHI:
Mitä mun antoa pitäisi?
VÄINÄMÖINEN:
Suomen kuuhut, Suomen päivä.
Täällä tiedän ne olevan.
LOUHI:
Kah, kun tiedät, niin haekin!
Minä en mitänä tiedä.
VÄINÄMÖINEN: Sankarit! Kätehen soihtu, toisehen terävä säilä! Talo on tyysti etsittävä kellarista ullakkohon. Eespäin!
LOUHI:
Heitä estäkätte!
Iskekää pimeyden poiat!
Naiset alle lautehien!
Karhu, kuomani parahin,
käytä, käytä kämmentäsi!
Ilves, jo ikenes näytä!
Voi, joko keperryit kettu?
Käy kärppä hukan avuksi!
Iske päälle Ilmarista!
Karhu, jo kavahda, Kaukon
keihäs on ojossa, katso!
Nyt taisi tuhomme tulla.
(Taistelo. Pohjolan väki kaadetaan. Louhi joutuu vangiksi.)
VÄINÄMÖINEN: Tunnustatko Turjan akka, kussa piilee Suomen päivä?
LOUHI: Ja jos sen sanon ma sulle, mistä tiedät, ettei sua sana mahtava muserra? — Mieti vanha Väinämöinen!
VÄINÄMÖINEN:
Totuuden tahon ma täyden
Lausu!
LOUHI:
Totuus on sinulle yksin.
VÄINÄMÖINEN:
Väistykää urohot!
LOUHI (kuiskaa Väinämöisen korvaan):
Tiedä:
Pohjassa oman povesi
piilevi Suvannon päivä.
Väisty tieltä uuden uskon!
VÄINÄMÖINEN (horjahtaa sydäntään tavaten):
Hyvin pistit, kyy katala! —
(Muut uroot syöksähtävät apuun. Louhi livahtaa lauteiden alle.)
LOUHI: Ei pääse Suvannon päivä, jos ei vietä Väinö yksin yötä Pohjolan tuvassa. Hyvää yötä Väinämöinen! (Katoaa.)
ILMARINEN: Niinhän lemppari livahti kuin käärme kiven kolohon.
LEMMINKÄINEN:
Katosi kuin kaste maahan
Mitä hän sinulle lausui?
VÄINÄMÖINEN: Hyvästi toverit! Kiitos avusta ani hyvästä. Se mitä nyt edessä onpi, tehtävä minun on yksin. Käykätte kotihin kaikki!
LEMMINKÄINEN: Ethän aikone totella akan vanhan vaakutusta?
ILMARINEN: Muista veljeni väkevä: sinuss' on Suvannon onni.
VÄINÄMÖINEN: Tänne jään. Kädessä kalpa, sydämessä päivän soihtu — mitä on mulla säikkymistä? Joskin turmani tulevi, kaunis on kuolla päivän eestä. Sen edestä elinkin. Ellen kotimaalleni palaja, viekää viimeiset sanani kansalleni kallihille: »Et sa silloin suohon sorru, kun sorrut valon sotahan.» Jääkätte hyvästi veikot!
(Valon sankarit lähtevät. Väinämöinen jää yksin paljastettu miekka kädessään. Tausta aukenee.)
1:nen näky.
Kuutamoinen lehto. Sinipiikojen karkelo.
SINIPIIKA: Tullut on kevät iloinen, linnut laulavat lehossa, kummut aukee kukkarinnat, antavat hyvät hajunsa. Tule Väinö, tuttavamme, astu Metsolan ahoille, käköjä kukuttamahan, laaksojamme laulamahan.
VÄINÄMÖINEN pudistaa päätään.
SINIPIIAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
2:nen näky.
Kynnetty pelto. Kylväjät vakat kädessä.
KYLVÄJÄ: Kasvoi maahan marjanvarret, kukat kullaiset kedolle, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset sikesi, ohra on yksin nousematta, touko kallis kasvamatta. Tule Väinö, kylvä maata, sirota siementä Suvannon, Luojan sormien lomitse, käden kautta kaikkivallan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KYLVÄJÄT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
3:s näky.
Hääpirtti sulhoineen, morsiamineen ja häävieraineen.
HÄÄVIERAS: Syttyi jo sydänten lempi, kimposi kipunat Kirkin, nuoret itse naurusuulla, vanhat mielellä hyvällä Tule Väinö, laula Väinö, laula menneistä ajoista, muinaisista hääpidoista jumalaisten juomingeista.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
HÄÄRAHVAS: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
4:s näky.
Kangas. Sota joukko tapparat tanassa.
SOTILAS: Tuli miehet turmalaiset, polttivat kylän poroksi, veivät naisemme veroina, surmasivat suuren kansan, — tule Väinämö väkevä, joudu joukon johtajaksi, kohota Kalevan kalpa, kosta kohlut maan ihanan.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SOTILAAT:
Voi meitä, voi sinua,
Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
5:s näky.
Uhrilehto. Uhrisaatto.
UHRAAJA: Suuttunut on suuri Luoja, taivas kaikki kauhistunut, ei pirise pilven rinta, eikä hattarat haserra, kaikki kuivavi poroksi, niitut, pellot, otrat, kaurat. Tule, Väinämö väkevä, lepytä jumalten viha!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
UHRIKANSA: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
6:s näky.
Sampomatkalaiset koskella.
SAMPOMATKALAINEN: On tässä urosta monta, monta miestä miekallista, sankarta sotijaloa, — ei ole melaista miestä, purren puisen haltiata, näissä koskissa kovissa, näissä kuolon käppyröissä. Tule Väinö, astu Väinö, melan vaskisen varaksi!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAMPOMATKALAISET: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
7:s näky.
Pirtti. Sairaita sängyt, lavitsat, lattiat täynnä.
SAIRAS: Katso Väinö kansoasi! Tässä kuolema tulevi Louhen luomissa kivuissa, taudeissa tavattomissa; kell' on riisi, kellä ähky, kellä luuvalo lujempi, kenellä sydämen pisto, kellä paisehet pahimmat. — Astu Väinö, auta meitä!
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
SAIRAAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
8:s näky.
Talvinen metsä. Miehiä suksilla karhun tappoon menossa.
KARHUNTAPPAJA: Mesikämmen, meidän otso, tuiki tuhmaksi rupesi, kaatoi lehmän kankahalle, toisen rimpehen repeli, päätyi naiset itkemähän, muu väki murajamahan. Astu Väinö, auta Väinö, tempaise terävä keihäs, satanut on uutta lunta, nyt on Metsola metinen.
VÄINÄMÖINEN kuin edellä.
KARHUNTAPPAJAT: Voi meitä, voi sinua, voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
9:s näky.
Meri. Aino aaltojen seassa.
AINO: Hyvä on Vellamon eleä, veden neidon vieritellä, tuuli neitosen vetävi, laine lapsen lennättävi. Tule, astu, Ainon armas, kanssani kisailemahan, näille väljille vesille, lakeille lainehille.
VÄINÄMÖINEN:
Aino! Aino! Armahani! —
En jouda. Valoa vaadin.
(Kaatuu permannolle.)
AINO:
Voi minua! Voi sinua!
Voip' on kansoa Kalevan!
(Näky katoaa.)
Esirippu.
TOINEN KUVAELMA.
Väinölän pirtti. Väinämöinen nukkuu sikeästi lautsalla. Hänen vieressään seisovat Ilmarinen ja Lemminkäinen. Avoimesta ovesta virtaa kuun valo huoneeseen.
ILMARINEN: Hoi Väinö, heräjä veikko, jo on päivä päässyt irti!
LEMMINKÄINEN:
Kuuletko huutoa pihalta!
Kansa tervehtii sinua.
KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä!
VÄINÄMÖINEN (heräten):
Min' olen mies surujen syömä. —
Mitä tahdotte minusta?
ILMARINEN: Kansa vaativi sinua valon juhlahan jalohon ylimmäiselle sijalle — siellä kerto'os enemmän yöstä Pohjolan tuvassa.
VÄINÄMÖINEN:
Mit' olen tehnyt, mies poloinen?
LEMMINKÄINEN:
Päästänyt Suvannon päivän.
Se oli työ urohon työtä.
Vaan kuink' on asias, veikko?
Olethan varsin vanhentunut.
(Väinämöinen koettelee tukkaansa ja partaansa.
Ne ovat lumivalkeiksi muuttuneet.)
VÄINÄMÖINEN: Älköhön sinä ikänä uros jääkö yksinänsä yöksi Pohjolan tupahan! Siellä hapset haalistuvat, kuluvi elämän kulta, kaikki kallehin katoopi, mik' antaa elolle arvon: kansa, ystävät, toverit, ihmisten ilot ja surut, linnunlaulu laaksoloissa, kummun kukkien kukoistus, kaikki, kaikk' on hältä mennyt eikä muuta hälle jäänyt kuin yksi valoisa pilkku keskellä yön pimeyttä. —
(Horjahtaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen tukevat häntä.)
Viekätte minua miehet pyhän Päivävuoren päälle, jotta auringon näkisin, ennen iltani tuloa.
(Menevät.)
KANSA (ulkona): Terve vanha Väinämöinen, päästäjä Suvannon päivän!
Esirippu.