VIIDES NÄYTÖS.
Päiväkumpu, jonka alle etualalla pistää vesi. Rannalla pientä metsää.
Kummun päältä loistaa kuu. Lämmin kevät-yö.
MARJATTA (veden vartta kulkien): Oi, kuuhut, Jumalan luoma, etkö nähnyt poiuttani, armasta omenuttani? Panin poian polvelleni, poika polvelta putosi, lienee jo susien suussa taikka karhun kämmenissä.
KUUTAR (ilmestyy kuun sakaralle istumaan):
Mistä tunnen poikuesi?
MARJATTA: Tuosta tunnet poikueni: juur' hetkellä syntymisen tähti taivaasta putosi päälle kurjan kuopukseni. Siitä on povella poian niinkuin merkki polttoraudan.
KUUTAR: Tunnen, tunnen kuopuksesi. Hänpä on minutkin tehnyt näiden ilmojen iloille, näille tanhutanterille. Nyt on suossa suonivyöstä — käy, etsi! Enemmän vasta. (Katoaa.)
MARJATTA: Kiitos kuu, Jumalan luoma! — Älä itke kuopukseni, katso, jo äitisi tulevi vakka kaunis kainalossa tuopi sulle tuomisia, marjoja, makeisiakin — jo tulenkin, jo tulenkin! (Pois.)
VÄINÄMÖINEN (nousee kansan saattamana kummulle): Terve kuu kumottamasta, kaunis kasvot näyttämästä, näille kankaille Kalevan! Nousit kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kannoit viestin kansalleni, saattelit sanan ihanan, sanan päivästä, kesästä, voitosta valon väkevän. (Kansan puoleen kääntyen.) Katsokaa, kalevalaiset, kuink' on kaunis kuun opetus! On useinkin autuaampi olla auringon sanoma kuin olla itse aurinkona. Auringon sotia täytyy edestä oman valonsa, kuulla ain' on armas tieto: Jos minä hukunkin, hukun eestä toisen voimakkaamman.
KANSA:
Laulaos enemmän Väinö!
Soitto neuvos sorjentavi.
(Saatetaan kannel Väinämöisen käteen.)
VÄINÄMÖINEN (hiljaa soittonsa kieliä näppäillen) Mitä vanha lauleleisi, ellei kiitosta elämän! Elämä ylintä onpi armo-Luojan antimista niinkuin kirkas Pohjantähti ylin on taivahan tähistä. Elämä on Luojan silmä, Luojan hengen heijastaja läpi usmien, utujen; kun se silmä sammunevi, silloin kaikkeus katoopi, tummuvi värien välke, valkenee sävelhelinä avaruuden aaltoloilla: yksin yössä Tuonen pursi merta maailman melovi mies musta perässä purren, vilu viikate kokassa.
KANSA:
Kaunis on virsi Väinämöisen.
Loista silmä Luojan silmä!
MARJATTA (tunkeutuu joukon läpi lapsi sylissään ja heittäytyy
polvilleen Väinämöisen eteen):
Armoa, väkevä Väinö!
Kuule kurjan huokausta.
VÄINÄMÖINEN: Ken olet? En sinua tunne, vaimo.
MARJATTA:
Tunsit ennen.
VÄINÄMÖINEN:
Ehkä ennen. Nyt en tunne.
MARJATTA: Mitä teen ma lapselleni, min löysin suolta äsken?
VÄINÄMÖINEN: Kun lie poika suolta saatu, poika suolle vietäköhön!
MARJATTA: Ankara olet sa, sääli itkuja isättömäisen?
KANSA:
Armoa hänelle Väinö!
Ota poika polvellesi!
VÄINÄMÖINEN:
En huoli pojasta porton.
MARJATTA:
Älköhön sinä ikänä
Luoja kostako kovuuttas!
(Aikoo lähteä.)
VIROKANNAS (joka on tullut edellisen vuoropuhelun aikana): Ohoh sinua, ukko utra, jop' olet tuhmin tuominnunna! Ei ole poika porton poika. Taatto häll' on taivahassa. (Marjatan puoleen.) Tule vaimo onnellinen, näytä lapsesi minulle, jotta kastan kaunoisesi Suomen virtojen vedellä. (Ottaa lipillä vettä virrasta ja riioittelee sitä lapsen Päälle.) Suureksi sukeuva olet, voittava meriä, maita, ei ole toista taivas-alla sinun vertaistas väessä. Vallat eessä vaunujesi polvistuvat maan tomussa. kunniatas kuuluttavat harput, symbalit soreat. Ylenet ylemmä vielä, Isän ylhän istuimelle, voiman oikeelle kädelle, hallitsemaan, tuomitsemaan eläviä, kuollehia. Muista silloin meitä myöskin, muista pientä Suomen nientä!
(Kansa katsoo hämmästyneenä outoa toimitusta. Väinämöinen on vaipunut mietteisiinsä. Ilmarinen ja Lemminkäinen katsovat kysyvästi häneen. Päivä nousee.)
VÄINÄMÖINEN (puoli-ääneen):
Hän on miesi onnellinen.
Hän puhuvi toisen eestä.
ERÄS LAPSI:
Päivä! Päivä! Katsokaatte!
(Yleinen riemu. Kaikki tunkevat katsomaan aurinkoa.
Marjatta häviää hämillään kansan sekaan.)
VIROKANNAS: Kiitos ilmojen jumala, jotta sallit mun poloisen nähdä näillä silmilläni nousevan Kalevan päivän. Tehty on nyt työ eloni. Nyt käyn rauhassa kotihin nukkumahan nurmen unta toivossa ilon ikuisen. Olen nähnyt Herran aamun. (Pois.)
ILMARINEN (äkkiä): Katsokaa, kajastus outo lännen taivaalla näkyvi.
LEMMINKÄINEN: Totta, päällä metsän puiden säihkyy kuin tuliset säilät.
VÄINÄMÖINEN: Valo täällä, toinen tuolla — tässä on liiaksi valoa.
ERÄS KALEVALAINEN (tulee):
Airut Väinöä kysyvi.
VÄINÄMÖINEN:
Ken hänet lähetti?
KALEVALAINEN: Ruotus ruotsien kylästä.
VÄINÄMÖINEN:
Tulkoon!
AIRUT (tulee): Oletko vanha Väinämöinen, tietäjä Kalevan kansan?
VÄINÄMÖINEN:
Se olen. Mi asias?
AIRUT: Siispä kuule mun sanani. Katsoen hätähän siihen, joka on kansalla Kalevan, Ruotsin on Ruotus päättänynnä tarjota apunsa teille. Näin hän tahtonsa julistaa: Jos kansa kalevalainen luopuvi jumalistansa, lupaa tuoda uskon uhrit Pyhän Neitsehen pojalle, joka syntyi joulu-yönä maailman vapahtajaksi — Ruotus, lapsen holhojana, lupaa järjestää olonne, tuoda teille valkeuden, tiedon ja totisen taidon.
ILMARINEN: Väinö jo valon vapahti: ei ole enempi tarvis.
AIRUT: Mepä päässä miekkojemme nostimme Suvannon päivän.
LEMMINKÄINEN:
Päivä jo idästä nousi.
AIRUT: Lännen päältä hengen päivä. — Kuulkaa, kuin puhuvi vielä Ruotsin Ruotus: Mutta jos Kalevan kansa vasten onnea omoa ynnä Luojan säätämistä ei suostu hyvällä siihen, Ruotsin on Ruotus päättänynnä pakottaa pahalla teidät. Siks hän on varustanunna sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta Karjalata kastamahan. Katsokaa, Kalevan miehet, tuolla jo joukkomme tulevat.
(Yleinen hämmästys.)
TOISET:
Aseisiin Kalevan kansa!
Jo tulevat turmalaiset!
(Rientävät pois.)
TOISET:
Tässä heitä uottakaamme.
He tuovat valon ikuisen.
ILMARINEN:
Puhu Väinö, lausu Väinö!
Päästithän Suvannon päivän?
LEMMINKÄINEN:
Katso, kansa on hajalla.
Virka jo sana väkevä!
VÄINÄMÖINEN: Mitä lienen päästänytkin, tuota muista en enempi. Tunne en tätä valoa. Uus on aika koittamassa. Niin seison ajassa tässä niinkuin honka kankahalla, satavuotinen salolla, katsellen kevättä nuorta ympäri yleneväistä: On kuin ois minun kevättä, toisakseen taas kuin ei oisi. — Käy airut väkesi luokse, kerro: Jo erosi Väinö näiltä ilmoilta ijäksi. En kadehdi kruunupäitä.
(Airut pois.)
LEMMINKÄINEN:
Mitä? Aiotko erota?
Jätätkö Kalevan kansan?
ILMARINEN: Jalkoihin vihollisenko jätät Suomesi sorean?
VÄINÄMÖINEN: Ei ole minusta näihin ajan uuden myrskylöihin. Louhi ol' viholliseni, hänet voitin. Mitä minulla viel' ois maassa voittamista? Katsokaa taivahan laelle, siellä paistaa Luojan päivä niin minunkin mielessäni. Kuut kuluvi, vuodet vierii, vaihtuu sukupolvein sarjat, ei vaihdu valo ikuinen pohjassa inehmon poven: se palavi siellä täällä, idässä ja lännen päällä, palmupuistoissa etelän, pohjolan poloisen jäillä, kaikkialla, kussa sydän sykkivi vapaana, suurna, kuolon vallan voittaneena. (Ojentaa kätensä kohti virtaa.) Tule pursi Tuonen herran, saattele urosta täältä yläisihin taivahisin, alaisihin maa-eroihin, sieltä kauvan katsellani ilmojen ikuista merta.
(Purrenperä purjeineen ilmestyy rantaan.)
ILMARINEN:
Yksinkö eroat Väinö?
Ota meidätkin mukahan!
VÄINÄMÖINEN: Kumppanit olimme ennen elon pienillä poluilla, kun tulevi Tuonen pursi, sepä ystävät eroittaa. Jääkätte hyvästi veikot.
LEMMINKÄINEN: Mitä heität lapsillesi tuskihin ajan tulevan?
VÄINÄMÖINEN: Jätän kantelon jälille, soiton Suomelle sorean, sitä hellin hoidelkaatte tuskissa ajan tulevan. (Lähtee.)
ILMARINEN:
Näinkö läksit Suomen suurin,
valon sankari väkevin,
Tuonen tummille vesille,
Manalan alantehille?
LEMMINKÄINEN: Ei, vaan kohti aurinkoa katso, purtensa menevi, vana kultainen jälessä, kokassa hopean hohto.
(Katsovat hetkisen Väinämöisen jälkeen. Kummun takaa kuuluu aseiden kalsketta.)
LEMMINKÄINEN:
Kuuletko kumua seppo?
ILMARINEN:
Arvaanpa ajatuksesi.
Nyt säilä säkentä lyö'ös!
LEMMINKÄINEN: Nouse säilä ja säkenöi, kirjoita tuliset kirjat Luojan taivahan laelle: Ei ole nähty näillä mailla, ei ole nähty eikä nähdä sinä ilmoisna ikänä suurempata tietäjätä, laajempata laulajata, kuin oli vanha Väinämöinen, valon sankari väkevä.
ILMARINEN:
Toden oikean todistit.
Jää hyvästi viljon veikko!
(Kättelevät ja syöksyvät taistelun pauhinaan. Aseiden kalsketta. Kansa odottaa ahdistuksissa. Taistelijat tulevat näkyviin kummun takaa. Ilmarinen ja Lemminkäinen kaatuvat. Kalevalaiset voitetaan. Vankien saatto rantaan. Torvet torahtavat. Ruotus ilmestyy kummun kukkulalle pyhä lippu kädessään. Tausta ja oikea sivusta peittyy rautapukuisin ritarein.)
RITARIT: Terve Ruotus ruotsalainen, terve Karjalan kuningas!
RUOTUS: Kiitos te ritarit Ruotsin! Olen teihin tyytyväinen. Saatte palkaksi parasta, mitä maamme tarjoavi, maita, riistoa rikasta ynnä kyllin kystä syödä. Te olette Suomen herrat. Tervetullehet ritarit!
RITARIT:
Terve sulle Ruotsin Ruotus!
Terve Karjalan kuningas!
RUOTUS: Ja te, Kalevan miehet, kuulkaa tarkasti sanani! Pystytän lipun pyhäisen rannalle Suvannon saaren, lippuhun on kirjaeltu poika neitsehen sylissä, Ruotsin neitten neulomana — hän on nyt Jumala Suomen.
KANSA:
Sehän on meidän Marjattamme!
Kah, katso, korea kuva!
RUOTUS: Minä Ruotus ruotsalainen, sijainen Jumalan täällä, näin nyt tahtoni julistan: Kaatakaa Kalevan tammet, lyökää maahan lyylilehdot, Ukon uhrit unhottakaa, maan, metsän, merenkin uhrit. Kuka taikoja tekevi tai apua, neuvokkia arvalta, seulalta anovi — rangaistakoon rankapuulla.
KANSA nurisee.
RUOTUS (jalkaansa polkaisten):
Vait! Totelkaa, koska ette
itse käskeä osanneet. —
Tulkatte ritarit Ruotsin!
(Pois joukkoineen. Kansa jää ääneti seisomaan.)
ÄÄNI KANSASTA: Isä meidän, joka olet taivaassa —
Esirippu.