Kynällä ja kiväärillä: "Sissin" itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

by Eino Railo

KEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ

Olkkolaisen Heikin tupakit.

(Itsenäisyys-idylli.)

Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu, jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.

Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.

Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja. Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena: "Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus. Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni, mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen, ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.

Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.

Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka siinä mylläkässä pyllähtivät nurin — vatsanalus oli kihisevän täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta — käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle, sillä tiesin hyvin — niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen sanonut — että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.

Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen. Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu polkemaan!

* * * * *

Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli, ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset, ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului rauhallinen huomautus:

— Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja verkkomiehiltä saamaan.

Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:

— Kukas te sitten olette?

— Sanovat Olkkolaisen Heikiksi — palstatilallinen tässä. Herra on sitten se…?

— Niin. Mistä Heikki sen…?

— Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin minä siitä arvasin. — Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!

Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä, että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi, sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta. Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila. Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.

Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa, joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa" — olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa, hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse, tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna, pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja rokonarpinen akka — siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista tärkein — tupakkimaa — mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin Heikin kaltaista.

— Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi — on niin rumakin, että pelottaa?

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään…"

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi uudistua.

Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle, etteivät hänen perintörahansa — hän oli alkuaan pikkutalon poikia — olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

— Paljonko jäi vielä?

— Vain siinä sata ja seitenviitonen…

Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta, idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja. Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.

— Mitä niistä tällaisista tupakeista — haukuskelin minä eräänä päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista voitoista. — Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä… — — —

— Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa kuin tykitkin… — — —

Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi, laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan, tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa, jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan, taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin lanta- ja järvivedellä.

Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies, jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle. Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!" Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet. Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin visusti odottamaan kevättä ja kesää.

Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi, koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin, välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"

* * * * *

Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta, uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä, pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.

Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään, kultaa kalliimman kiitoslauseen:

— Siinä se on mies!

Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen puolitoista — pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa. Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen — jos hän olisi ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen — ja siroitteli tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle, taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja sanoi:

— Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä, kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:

— Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa, kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton roskaväen rähinä — mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat, niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin: "Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" — — —

Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa, Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista. Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan, jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".

(9/1 18.)

Märkälän vaarin joulu.

(Jääkäreitä muistellessa.)

Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä". Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto, iloisen odotuksen tunnelma — tänä jouluna.

Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se oli samaa kaikilla — iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.

Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla — luojan kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.

Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa. Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus, joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.

Kaksi vuotta sitten — niin — sitä joulua ei tässä talossa koskaan unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän nyt joutanut lukemaan — oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.

Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.

Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut. Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana, kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta, salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista hautausta varten…

Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.

Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi. "Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut — mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin puolelle kaikki.

Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika", sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"

Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut: "Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.

Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön, edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut, ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään pääsyä vaatimassa — röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki… — — —

Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät askeleet. Vaari tunsi ne hyvin — ne olivat sen, jolle Juho oli silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he, vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla, että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät hengessään täydellisen isänmaan petoksen.

— No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti ollen oli istahtanut hänen viereensä.

— Ka… vastasi tyttö… mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että miten teillä täällä joulu…?

— Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. — Saatpa nähdä, niin Juho tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.

Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.

— En minä enää pelkää Juhon puolesta — pian ne tulevat sieltä kaikki.

Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari ryähti leikillisesti ja kysyi:

— Jokos te sitten menette heti naimisiin?

Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:

— No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! — — —

Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun, hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta, kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää, että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä nietoksesta".

Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle, ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä kirottu! — — —

Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa. Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään pujahtaessaan lujan käden liikkeen.

Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin, joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.

Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan, joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo, ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:

— Ka… Juhokin!

(22/12 17.)

Jurvelinin "monarkisti".

(Kapinakevään tunnelma.)

Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli, maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi huolestuneena:

— Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet…

— Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?

— Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan haudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.

— Perunaa ja papuja?

— Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun syöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen multapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on paksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit kukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta, ettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa…

Hän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta arvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:

— Kauniithan niissä on kukkaset — perunoissa.

Ruvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:

— Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka… No jo on mies pöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin punakaartilaisten sodan käynti.

Vene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:

— Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?

— Olihan ne kokolailla.

— Vai niin. Mihinkähän h—tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana — ketale. Että tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta…

Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:

— Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?

Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:

— Eh!

Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa. Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä. Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on kaikilla sydämen pohjalla.

Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut "änk-änk-änk"… Jurvelini havahtui ja sanoi:

— Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän sinulla nyt pyssyjä enää olekaan…

Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:

— Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.

— On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa teutaroidessaan?

Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa, hymyili ja vastasi:

— Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa… Ja ne on kaikki valkoisia poikia! — — —

Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen. Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin hänen esitelmänsä:

— Älä höpsi, Jurvelini, turhia!

Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo. Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:

— Mitähän se eukko itkeskelee?

— Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa.

Jurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin. Minäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys, joka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme kylmästi Jurvelinin kanssa:

— Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?

— Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.

Jurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä, suussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan "ponksuurin" liepeet leveällä. Minä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: "Se itkee tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa" — murhaajaa, rikollista…

Mutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä, joista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne lähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja vanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni sattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa järkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. "Sitä ainutta poikaansa"…

Kuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo vanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara, hänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen käyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka herättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen mielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa, jota hän yksinäisyydessään itki, hänen "isätön" poikansa, koko paikkakunnan monivuotinen kauhu. — — —

Jurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan "herrain" koulua ja hyräili usein silloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän kärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:

"Tuulonen entää,
Lehtohon lentää,
Armahan luokse
Rientelevi…"

Hän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan koko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja retkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän. Tälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit taivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden niiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.

Nousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala, pasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu supussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:

— Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?

— Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee… Peukalon pituista, sormen paksuista… Ähä… ähä… Annappas haavi tänne… No voi sun. Kas niin… Kovasti potkii… Nyt siellä on… älä helkutissa karkaa… Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi… Kas niin… No siinä tulikin oikea monhaarkisti…

Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan, perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. — — —

Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen omat hommansa, puuhansa ja puheensa.

(8/6 18.)

Taistelu vihreästä madosta.

(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)

Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse, vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä, nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja jumalanpelkoon. Astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona, mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin tähän tilanteeseen, — mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin pohtia.

Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on tuossa kuin kuvastin, — kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis, ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin askelin — polvet visusti yhdessä — menossa veteen. Se helmeilee kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:

— Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

— Niin, tule sinäkin!

— En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani…

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani, samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan puolelta.

* * * * *

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato, vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois levottomuuden aiheuttajan.

Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan. Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.

Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim. sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla. Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta, ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet, jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken sekasikiö, joka ei — se myönnettäköön — ole omiaan ensi näkemältä herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s. hiekka-ampiainen. Nyt siis saadaan nähdä!

Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna, noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan! Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!

Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti, mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin, jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin, tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen, kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu käsillä.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää äkkiä takapuolensa alaspäin ja — oi kauhua — paljastaa siitä ainakin kolme milliä pitkän painetin… Maailma mustenee silmissäni… Nyt se antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen, että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.

Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis. Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan — ehkä himomurhan? — edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.

Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun. Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa, jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

— Huppanaksiko sinä olet tullut?

Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä, Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen, laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille, sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle. Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.

Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen, että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla. Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti. Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä. Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja sievästi muodostunut suu saa minut helposti — sitä ei taida kieltää — vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin, joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja…!

Allah il Allah! Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen; alta paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen! Sitten se kuin huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.

* * * * *

Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä ja kysyn häneltä vakavasti:

— Mitä tekee ampiainen madolle?

— Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.

Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä. Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa", juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä, joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.

— Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja munii munansa sen ruumiiseen — pojilla on siinä kehittymiskautena puuttumaton ja mätänemätön ruoka…

Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:

— Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke…

— No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:

— Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta… rupeevat nuo suolaheinätkin niin kuivilta maistuun…

Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa, ei, rakastaa, ei… rakastaa! Minä saan silmäyksen, joka on onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa: Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia, jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:

— Hellettä!

Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla mulkosilmillään.

(29/6 17.)

Kun olkipesän piti parveilla.

(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)

Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti — sen myönnän — mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.

Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse! Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi — se oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.

Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.

Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli, istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

— Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin välinpitämättömästi:

— Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?

— En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin — kattelin noita suolaheiniä kun vattaani niin vääntää — siinä on penkin kohdalla aidassa ihan miehen mentävä aukko — pojat ovat siitä katkaisseet puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että ajoissa tukkii — saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

— Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin sinnepäin asiaa, niin… siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän valkoinen niska.

— Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi…

— Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään uhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä poika-ryökäle tuolta järven takaa.

Tunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.

— Sekö vanhempi?

— Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää järvellä purjeveneellään — tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.

— Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies.
Olet monta kertaa minua auttanut.

— Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat ja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan penkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on — älä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.

Minä olin menossa jo.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle, valloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja mielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku kansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta, tutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo, jonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin kunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin viisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä menestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän liikkui noiden "kärpästen" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä rauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän silmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin valittiin kuntakokouksen esimieheksi — kunniatoimi, joka toistaiseksi oli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti hedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas, isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni innostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät iloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että hyvänsuoville naapureille.

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin vietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä, haroen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin aaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin, joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan, ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi. Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina, tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan kanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden, mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena. Sanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu tapahtuisi.

Se aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin valpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se oli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt huomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan — opettaja on saanut samasta pesästä jo kaksikin parvea — kun ei olisi sattunut kapteenille huonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää ja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi: "Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta." Lopulta tuntui kuin olisi koko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota "parveilemista". Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen jupisevan mennessään pesän sivu:

— Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät parveile!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen mielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa naapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa minulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen parveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori kuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti vihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni ympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan mehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin punatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti minulle vilpitöntä iloa.

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään, olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin päivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne levittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

— Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

— Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva, kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

— Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian havainnollisesti.

— Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle. Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti, ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla, istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen — siis hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani, että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa — leninki oli samanvärinen — pistääkseni käteni hänen silmilleen ja arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani, mikä seuraus siitä olisi ollut… En ollut enää liikkunut tarpeeksi hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:

— No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi, hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää katsettansa, ja valehtelin:

— Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin itse niitä tänä aamuna vartioida?

— Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.

Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä. Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen, joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis, solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:

— Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä, nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni tilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti ja puheliaasti saneli:

— Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa. Suurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet oli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä ajatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

— Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli tuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni tohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa, koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä. Rupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla soperrellen:

— Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Löysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja tyynesti, kehoittaen minuakin:

— Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan noita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään. Kah! Eerlanti!

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti hämillään:

— Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat pa-parv…

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme. Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä — minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen, varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan mehiläiset parveilevat!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen. Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja — tekisi mieli sanoa — hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä, jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse, eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo, sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla. Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja niin hän rauhoittuikin. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää, kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

— Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. — Miten se nyt saadaan tuolta kiinni?!

— Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.

— Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.

— Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.

— On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.

— Se saadaan pian!

Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.

— Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! — Nouse nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea. Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää, ei siinä mitään vaaraa ole… Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva…

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden merkkejä.

— Oletteko valmiit! uhkasin minä.

— Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.

— No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi varalla… Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja painalsin päättäväisesti sahaani.

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa…

* * * * *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan liikkumattomana.

— Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. — Niin, paina kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani, — minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

— En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni…

— Eihän täällä mitään näy?

— Juoksee siellä — puseron alla — nyt minä huudan!

— Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan pois… jos… jos…

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara, vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni. Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui sydämeni ja suuni hiljaa:

— Jos… jos… tulet vaimokseni!

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat ällistyneet sanat:

— Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä, joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan, mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin kysymyksessä oma isämme.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka pyydystään pitänyt epätarkasti — tulos oli se, että parvi putosi — ei tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon — ei olisi voinut kuvitella, että ihmisestä lähtee sellainen ääni — loikkasi hän uskomattoman pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen, josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:

— Nyt menemme isän ja äidin luo.

* * * * *

Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi minulle sivu mennessäni:

— Antaa se likan sinulle — minä olen jo puhunut.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä — se on omituinen ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin, sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä, sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä. Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa, ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin" — lopetti hurskas opettaja — "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa ainainen onni ja rauha asuu."

Jo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti, sillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen ja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa täyteläisyydestä.

(1917.)