Kynällä ja kiväärillä: "Sissin" itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

by Eino Railo

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

Vapauden hinta.

(Punakaartilaiskapinan aattona.)

Näin kertoo vanha kronikka.

Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin, mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.

Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema, huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella, sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan — suuri osa Ugrian omasta kansasta.

Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren, koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria, nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken, mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."

Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella, kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.

Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian kansan järkevä enemmistö — sillä sairaus ei toki ollut turmellut muuta kuin lähelle puolet — liikuttavalla pitkämielisyydellä täten sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna. Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä, kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.

Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan, eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus — kaikki, mitä vuosisatain kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt — leimahti räjähdyksen tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan, tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"

Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa, asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta, jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho, joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois rinnastansa hirvittävän paiseen.

Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi, vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen, sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot, joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat, että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.

Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen, jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin, antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus, että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:

Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!

* * * * *

Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän, se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset, joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa sielun…

Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee. Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä — lopettaa hurskas kronikan kirjoittaja tämän lukunsa — että tällainen taistelu on kansoille, niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.

(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)

Aseitteni ylistys.

(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)

Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni, jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma, kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan, kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää, jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita, jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne katositte Suomesta äsken?

Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani. "Ampuma-asentoon nyt!" — kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä, käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa, isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.

Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten, joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä, jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten sydämessä kyllä.

Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!

On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen, leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana, onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.

Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina, auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina! Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän? Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa kajahtaa kiväärin laukaus… Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta lähemmäksi vapautuksen hetkeä…

Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri. Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella, mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky, kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään. Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas… taas!… vapauden ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme…!

— — —

Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi, ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä, että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina tähdätään oikeaan.

Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta. Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä kurkkua laulaen hauskaa laulua:

Täällä me olemme ottamassa
Oppia korkeata,
Jotta me voisimme puolustaa
Tuota armasta isänmaata.

(20/4 18.)

Salaliittolaisten muistojuhla.

(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin, joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa, suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen, m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)

Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu, siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.

En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys, kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle, joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä, valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät "vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.

Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio. Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan, kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että "vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä, talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella, hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin, suunniteltiin, neuvoteltiin ja — ostettiin aseita. Sadat tuhannet markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille. Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti, jota kaikki — ja niitä ei ole vähän — siellä käyneet muistelevat erikoisella kiitollisuudella.

Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson" oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti, muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka, liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja" menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000 mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.

Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee, ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen "metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa" että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta, kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" — palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.

Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta, jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli. Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani. Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar, Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt suorittamatta.

Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua, ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua, pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me liikumme Suomen valtakunnan, Suomen kuningaskunnan luomisvesillä ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien aloilla. Ja niin teemme me uuden salaliiton ajaaksemme kaikella voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan, jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen "levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on päätöksemme, se on sotamme todellisen edistyksen ja vapauden puolesta.

Terve!

Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:

— Pannaan oma mies kuninkaaksi.

— Kuka?

— No, vaikka professori Ståhlberg…

— Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.

— No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi…

Hilpeyttä.

— — —

Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu. Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen kansa koskaan hukkua?

Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät. Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se lopulliseen loppuun!"

Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.

(27/4 18.)

Valkoinen soturi, terve!

(Mannerheimin paraatin aattona.)

Suomalainen sotamies on parempi kuin herra.

Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä, sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä. Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen suomalainen.

Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä todistan itselleni kiihkeästi: "Se on suomalainen ratsumies." Näen hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen tykkimies." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta, niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen, hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni; kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa, sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa, oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja toimia!

Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin, meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset, kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!

Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen. Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat, auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme, kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta suomalainen ei saa eikä voi itkeä — hän vaikenee ja painaa päänsä.

Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä. Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä, murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään: suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan. Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä. Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus. Terve teille, te harmaat soturit!

* * * * *

Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan, ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi. Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita, joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät, äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut. Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo, nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa, jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet. Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta, syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden ikuiseksi tuhoksi!

* * * * *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen, joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)

Presidentin vaali Suomelassa.

Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin, joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan, saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin, liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle, valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille, joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä. Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta", käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi, ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan heikontamisesta tahi poistamisesta.

Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan, että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi. Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä, että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.

Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin, että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä, moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista, jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata, että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika. Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä, edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta, maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta, venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.

Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan. Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla, joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä" köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity vuosisadoissakaan.

Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin kehittyi.

* * * * *

Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.

Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.

Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin, että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen. Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen muita "kansanvaltaisuus ja edistys".

Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin, oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton. Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja "tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan sosialistien ehdokkaan äänestämistä.

Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon. Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään, elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä, oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle mahdotonta.

Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut, vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi. Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi, yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.

* * * * *

Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta, vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut. Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten tuoja haudan toiselta puolen.

Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja, joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.

Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä, sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.

(25/5 18.)

Suomen kuninkaan ja kansan hetki.

Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin, jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa, läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko. Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.

Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään, heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain sopivaa hetkeä.

Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä, hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen, jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin jättiläisen saavuttamattomissa.

Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.

Viisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset, vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas, poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen, parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa, sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta. Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta, kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista vapauttansa, — silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.

Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan "kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi, mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi, mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen, jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.

Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista, joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä. Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa tulevaista vihaa.

Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa, tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa, terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.

* * * * *

Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan, jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen uskoneet. — Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat, saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen, saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut varoillaan ja valmiina!

Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen. Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja, joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä, joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan; ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren, jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.

Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan, kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut, rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä kasvoivat ruusut.

Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä, millä keinolla ja johdolla.

(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)

Nummisuutarin Esko.

Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin, sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.

Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt. Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta. Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.

Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli mahdoton säilyttää.

Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille, miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?

Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki. Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla, muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä. Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut säpsähtämään.

Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus" mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä, joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta, puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa, menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä, että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.

Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori Ståhlberg.

Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa, ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi. Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan, jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko, että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti korvalliselle.

Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa — ja sehän eduskuntamme on — saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina jotakin epäiltävää.

Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.

Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa, utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin." Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin. Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi, mihin tuollainen vie.

* * * * *

Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta onko se?

Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin, kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan — ellei muutosta tehdä — saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei luovuta, vaikka "mätänis".

Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.

(5/6 18.)

Timanttikurkien ampujia.

Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen, luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin, mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan, kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.

Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset eivät ymmärtäneet.

Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään, tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin, vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä" kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen mielikuvitus.

Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa, jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia, kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä auringossa.

En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave, joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa, ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja — ovat vain tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko kansamme luonteessa — tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun piirrettävää lakia säätää — olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon, ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.

Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa. Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi Hannun Maija — hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä kesken valaa ottaa kulaus) — lapsineen ja vieläpä kirkkoherran lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä" vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa. Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä. Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana", vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon, vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila, mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun "reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan kansanjoukon ylistystä.

Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi, tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä (pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa, vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.

Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin korkealle, että hänestä tuli — oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen arvoa; koska hänestä — niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen — tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille, kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.

Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme, ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo". Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille, pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata, tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia. Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne, näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea. Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla kestääkin?

(13/7 18.)

Suomalainen oikeistososialisti.

Kuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin vuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon. Katselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden, surkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia, jotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä varustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori, huomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes pysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin eteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja hän lausui kuin itsekseen:

— Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole kyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.

Hän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä, kuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja jyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä läjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.

Näimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa todellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää, että sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno toisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan se oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja epävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan tuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla naamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi, neuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä selville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä, vai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta, johon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti istua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla samalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s. taloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet, mutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin, että punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla lopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla vain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja venyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia toinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten oli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa. Sanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin surkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut vielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren kysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:

"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905—1918?"

Oppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja ymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me tietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä olimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan pyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja avasi suunsa, sanoen:

"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette tästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa eräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin alkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä kirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi allekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä vastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta joutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä asiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa ja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen vaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät häntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina, kolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana, mutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen ylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi ei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi ihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut. Traagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli vainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin rinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut katastrofia."

Tässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen kärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:

"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan 'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus Uppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta kirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen punakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen porvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka halveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti mitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen näköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta 'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä lisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta keskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät he liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin miestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja mystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona. Mutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he maailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla tavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain tuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on sanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät he julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin 'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin tutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä 'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin punakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka hyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle ajoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen perusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos määritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin kohtalokkailta vuosilta."

Puhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon omituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä häpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon pelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään. Mutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee joku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten koko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!

Mutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle "oikeistososialistille" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja monipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä ja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas Hänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan riitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri joukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa olevaan lappuun on kirjoitettu: "Venenum Sepiae". Oppaan kertomuksen mukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena "Fyren"-nimisessä lehdessä, josta sen oli omaksunut erään "Dagens Press" nimisen lehden pakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon, vaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi vaikutusta.

Oppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen mieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä. Lopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät valtaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista huolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun aika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen hyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua tällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen paikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne Jyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa katsomaan.

(11/5 18.)

"Me vaadimme."

Minkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan kukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme vahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja kapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein asiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue. Niin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka yhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan. Näin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia sen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on tullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi, joiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella miettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä uudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa — jaa!

Sillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on saanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian sille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä luokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta, jota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu toimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään yli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja venäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia vastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt tapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin mennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa sosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken valistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut samassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua oppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan köyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan voiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin kanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut vältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta sosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se on sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on saatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen oksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla ihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.

Tosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia, työväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen kansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain edistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen kaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen minkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin maahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue, joka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta sen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen rengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken tämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä onhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään yhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei tahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni suomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan kokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen edistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus, että hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi edistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka hänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa; hän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen yhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja että hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena Suomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen hengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa ajattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä bolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys ei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset kysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon siihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä sovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan ja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua palvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän mahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan niin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä maksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa, jossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut syömään.

On sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet, että jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s. oikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa heti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut oppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena vuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo alussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten näkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua järjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä surkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa tällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset sosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille täytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he nyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin "Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue" muodostanut ohjelmansa siten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen tarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi. Sen nimenä on edelleenkin "Me vaadimme" ja sen sisältö saattaa Nevan toisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. "Viel' elää isäin henki, on Suomess' urhoja", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta ystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen tilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta, ja jos sen vaatimusten mukaista "kansanvaltaista valtiomuotoa" ei katsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin toimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa toimivansa vain tuossa tapauksessa. "Kansalle" on taattava välitön lainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama, kuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen alote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty huolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa harmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa vierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että yhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen, mikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita lampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on suurenmoista, se on suomalaista!

Mutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa kaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla jo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s. sivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä naurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien iskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi sosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä puoli-uskonnolliseksi. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen siunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat ihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista torppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita, valtaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat kestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään peltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä on sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet pikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on niitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko keskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin rasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät sitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.

Kaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli ottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan, on Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut. Jokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa isänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että "viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Se ohjelma tarjoaa vanhan, tulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle Suomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja kaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta tuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken sen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja tuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin sitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta monarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut täydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä toimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi julkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten tiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.

(6/7 18.)

Juhannuspakinaa.

(Vapauden juhannuksena.)

Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa, koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä, joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas aika…"

Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan, jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä, etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä. Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.

* * * * *

Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan. Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole silti mikään puolustus.

Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin, virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki, ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita — kuka osaakaan erottaa kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa, jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä, teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla kulkiessaan:

"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa, että älä sinä Jussi meillä käy, älä käy, älä käy käy käy!"

Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella täyteläisyydellä — niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella — minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy". Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet. Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.

Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta, ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä liitoillamme. Amen.

Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!

Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa. Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä p—leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta "äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut tuolla tuhansien kotien pihoilla — nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.

(22/6 18.)

Vuosi sitten.

Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis, ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.

Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.

Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia, suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan. Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu. Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja vastuunalaisuuden tunteen puutetta.

Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana, miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista, mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin. Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja kantaen hedelmiä.

Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi. Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.

Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen, suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä, hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen alennuksen kuilusta.

Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen, pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen järjestysvalta.

Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa takaapäin: S—nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille. Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä, joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa, hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.

Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut. Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia, tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa. Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.

Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy tietysti olla klubi — sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti. Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin "kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa: ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään. "Äiti, äiti, älä soimaa!"

Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme. Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee. Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så glada och vänsälla".

Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän verellä.

Terveppä taas!

(20/7 18.)