I.
LÄHTÖ LUONNON JA ALKUPERÄISYYDEN MAAHAN.
Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata
Salon synkimmän sisähän,
Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli uneksinut.