IV.
OUTOJA TAPAHTUMIA TSHAINAJASSA.
Panen nyt maata maan luvalla,
Maan luvalla, puun luvalla,
Kaiken kartanon luvalla;
Kiesus kilpi,
Maaria miekka,
Varani vakaa Jumala.
Yhä useampia Solovetsiin menijöitä kokoontui illan hämyssä kylään, hakien majapaikkaa stantsijasta eli kievarista, tai muualtakin. Oli siinä nuorta ja vanhaa, oli puolivaivaistakin, mutta kaikkia elähdytti sama into, halu ehtiä Pietron päiviksi tuohon kuuluun monasteriin siellä vihreältä välkkyvän Valkean meren helmassa, saarella merellisellä. Oli tuossa parvi tummaihoista kansaa, miehiä ja naisia, tulleita kaukaa Venäjän sydämestä. Halu nähdä pyhä luostari, rukoilla pyhillä paikoilla, hämärä into ansioitua hengellisen, mystillisen elämän alalla, oli saanut heidät tarttumaan matkasauvaan ja lähtemään kesken työn hyörinää tälle pitkälle matkalle. Heidän sielunelämänsä haaveellinen suunta, uneksimisen miettivä ilme, tuntui heidän tummasta katseestaankin, kun he tuossa nojaten pihan aitaan nauttivat alkulevähdystä matkansa jälkeen. Oli tuossa joukko karjalaisia, joiden eloisa puhetapa heidät pian heimolaiselle ilmoitti, ja joihin Ontrei heti tuttavallisesti liittyi. Vaieten viivähtivät pihalla mummo ja neito, ikäänkuin epätietoisina siitä, minne kääntyisivät.
Ilta tummeni yhä siksi omituiseksi kuulakkuudeksi, joka on pohjolan yölle erikoinen. Oltiin vielä siksi etelässä, ettei valo ollut riitelemättä vallalla, mutta kuitenkin siksi pohjoisessa, ettei yö juuri hämyä pimeämmäksi päässyt. Salaperäistä oli kylän pitkällä kujalla, jossa punamekkoiset naiset ja pitkätukkaiset miehet pujahtelivat. Nuorison kisakentältä kuului heidän leikkilaulunsa yksitoikkoinen loilotus, ja saunan ovesta sieltä täältä pullahti ilmoille löylyn pilvi ja punaiseksi vihdottu olento, joka huohottaen seisahtui edustalle, puhallellen ja hikeä hellittäen.
Pienessä tshainajassa, jonne he lopuksi päätyivät yösijaa hakemaan, oli sakeanaan tupakansavua ja väkeä, kaikilla väkevä mahorkkasavuke suupielessä. Hurskaampi ja hiljaisempi vaeltajakansa oli nähtävästi hakenut majaa muualta, ja ainoastaan suruton kansa, jonka mieli oli maallisissa ja joka ansaitsi leipäänsä monella muotoa, piti enemmän tällaisen paikan ilmapiiristä. Häntä hiukan kummastutti, että Ontrei oli vienyt hänet tänne, mutta kummastuvan siitä näytti Ontrei itsekin. Kaipa paikka oli ollut aikaisemmin, hänen edellisellä matkallaan, rauhallisempi. Väestö oli huoneessa sangen kirjava, alkaen lammasnahkalakkisesta tattarista aina erääseen komeaan, mustaviittaiseen kaukaasialaiseen saakka; jälkeenpäin sai hän tietää miehen olleen tänne poliittisista syistä etelästä karkoitettuja, joka kyllä sai olla vapaana, mutta ei saanut minnekään matkustaa ja oli pakotettu säännöllisesti urjadniekalle näyttäymään. Silmät tuikeat kuin sysipalat loistivat karvalakin reunan alta, kauniista, miehekkäistä kasvoista. Isäntä oli punakka ja pönäkkä isovenäläinen, jonka niska oli ajeltu sileäksi ja tukka leikattu tasaiseksi. Esiliina vyöllä hän siellä jakeli määräyksiään pitäen yhtämittaa vireillä keskustelua pöydän lähellä olevien kanssa. Seinällä hänen takanaan oli revolveri, mikä osoitti, että niitäkin elämän ilmiöitä, joissa tällaistakin asetta tarvittiin, saattoi näiden hirsiseinäin sisällä esiintyä. Revolverin nähdessään nuorukaisemme ajatteli hymähtäen sitä pienois-asetta samaa lajia, joka uinaili täydessä viattomuudessa hänen housujensa takataskussa, ja jolla oli korkeintaan jonkunmoinen periaatteellinen merkitys. "Mutta pyhiinvaeltajan aseena olkoonkin uskon kilpi ja hengen miekka", koetti hän lohduttaa itseään.
Hänen ja Ontrein tulo näytti herättävän melkoista huomiota. Puheen sorina lakkasi ja kaikki kääntyivät heitä katsomaan. Ontrei teki nöyrän hyvän illan, mutta nuorukainen ei saanut sanotuksi mitään, seisoipahan vain. Mutta vastaanotto olikin kaikin puolin hyvä. Nähtyään hänet puvusta tavallista matkalaista paremmaksi, riensi isäntä kohteliaasti pöytänsä takaa kyselemään, mitä haluttaisiin. Kuultuaan yösijaa haettavan, ilmoitti hän kohta, että sellaisen tietysti sai, mutta että, kuten näkyi, tupa oli aivan täysi. Kuitenkin lisäsi hän käsiään levitellen:
— Mutta jos kamarin tahdot…?
— Anna kamari sitten…
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin…
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta:
— Näitkö sen miehen siinä oven suussa?
— Näin. Koko illan siinä istui… taaskin.
— Kuinka niin?
— Hän on aina iltaisin tässä tshainajassa… Tuossa istuu samalla paikalla ja tuijottaa ihmisiin. Ei puhu mitään, ei ketään häiritse, on niin kuin jotakin odottaisi. Kolme vuotta kuuluu jo olleen tänne karkoitettuna kaukaa jostakin etelästä, mutta ei pääse vielä palaamaan. Helpotettu rangaistus kuuluu tämäkin olevan.
— Mitä hän on sitten tehnyt?
— Sitä ei tiedetä.
He hapuilivat pimeän etehisen toiselle puolelle, jossa tuo heille luvattu kamari oli. Sekin oli pimeä, sillä akkuna oli mennyt rikki ja oli peitetty jollain vaatteella. Nuorukainen heittäytyi täysissä pukimissaan vuoteelle, mutta Ontrei vaipui maata lattialle, pannen laukkunsa päänaluseksi.
— Joutaakin syntinen ruumis rääkkäytyä, hymähti hän.
Ontrein ääni oli melkein niinkuin alakuloinen. Hänen iltarukouksessaan ei ollut nyt sitä lapsellista luottamusta ja voimaa, joka aina oli ollut sen erikoisleimana, vaan särähteli hänen äänestään tuska. Pirtin ovi kuului aukenevan ja sieltä tulivat suurella rymäkällä erojaisten viettäjät. Valtava porina täytti pimeän etehisen, joku hapuili kamarin ovea, vetäisi sen auki ja huusi kovalla äänellä ja sorahtelevalla kielellä:
— Rauhallista yötä!
Ontrei katsoi parhaaksi vastata, mutta nuorukainen ei sanonut mitään. Kovalla paukauksella lyötiin sitten ovi kiinni ja mentiin ankaralla jytäkällä alas portaita. Kylän raitti kajahteli seurueen äänekkäästä keskustelusta. Matkalaiset käänsivät väsyneinä kylkeä ja odottelivat lepoa ja unta. Pian hiljenikin kaikki, Ontrei lakkasi rukouksistansa, ja kohta olivat molemmat unen helmoissa.
— — — — —
Miten ihania aikoja ne menneet nuoruuden päivät! Hän huomasi äkkiä seisovansa kotikaupunkinsa rantatorilla, niska kenossa katsomassa, kuinka tavattoman korkealle luokan vankin mies löi pallon lentämään. Tuolla se kiisi pienenä pilkkuna taivaalla, ja sekä poikain että tyttöjen sydäntä hiipaisi niin mukavasti. Vapaasti siinä sai juosta takaisin ulkolinnasta sisälinnaan ja päinvastoin. Hänenkin vuoronsa tuli lyödä, ja hän koetti iskeä hänkin lujasti, miehekkäästi muka salaten ponnistustansa, mutta eihän se pallo juuri kauas lentänyt — tuohon vain näppimälleen ulkolinnan rajalle. Juoksuun valmiit mutisivat kärsimättömästi, kun eivät uskaltaneet lähteä niin huonon heiton varaan, ja hän itsekin harmistuneena ihmetteli, että mikä siinä on, kun ei tuo pallo ota oikein lentääkseen…
Aurinko paistoi lämpimästi ja ilma oli niin täynnä kevään virkistävää henkeä, että mielet nuortuivat ja talven turtama nauru pääsi irti. Äitikin tuolla pihalla sai huoliensa keskelle hymyn huulilleen…
Hän oli sitten jo aivan kuin täysi mies, ja kulki pitkin kotikaupunkinsa katua, — joutilaana, ajan vietettä etsien. Silloin tuli äkkiä eräästä kadun kulmasta häneen eteensä Kaupin ukko sieltä ylimaasta, tunnettu polkupyörän ja ikiliikkujan keksijä. "Poika", sanoi ukko ankarasti, "äitisi sinua kouluutti ja toivoi papin tulevan, mutta näytäppäs todistustasi, häh!"
Hätääntyneenä rupesi hän etsimään todistuksiaan, mutta ei löytänytkään, ei vaikka olisi kuinka hakenut. Vihdoin putosi taskusta pitkä paperi, johon oli kirjoitettu: "Mitätön". "Siinä sen nyt näkee", ilkkui Kaupin ukko, "mitätön mies, jonka saa vaikka tappaa, ja annetaan vielä tapporahat". Ja puhjeten suureen nauruun karkasi ukko hänen päälleen, väittäen, että hänellä oli ollut paljoa suurempi oikeus koulunkäyntiin, ja kiristäen häntä ankarasti kauluksesta. Silloin kuului viereltä terävä ääni: "Mikä elämä täällä, — vai tahdotteko, että minun pitää hakea poliisi?" Kun hän katsahti sivulleen, seisoi siinä hänen entinen rehtorinsa, jonka nähdessään Kaupin ukko äkeällä vauhdilla katosi nurkan taa. Mutta rehtori nuhteli häntä vanhaan tapaansa ankarasti vallattomuudesta, hänen uskaltamatta sanoa sanaakaan puolustuksekseen. "Menisit johonkin oppiin, sinä tyhjäntoimittaja", huusi rehtori lopuksi.
Tämä oli hänestä erinomaisen merkillistä kaikki, ja kovasti näitä tapahtumia mielessään pohtien käveli hän rantatorille, himoiten taas päästä linnapallille. Siellä olikin leikki täydessä vauhdissa, mutta hän huomasikin, ettei hän voinutkaan siihen yhtyä. Hän oli niin mahdottoman suuri ja pitkä, ettei tori riittänytkään hänelle astuma-alaksi, ja oli polkea jaloissaan piipertävät lapset kuoliaaksi. Nämä vihastuivat vaatien kiivaalla äänellä häntä poistumaan. "Sinähän olet mies, mene pois, mitä täällä teet, mene miesten työhön, jos pystyt". Niin pilkkasivat pienet pojat, ja tytöt osoittelivat häntä sormellaan ja hihittivät: "öhö-öhö-öhöö-öö". Hän tuli taaskin tavattoman murheelliseksi, koska hän ei ymmärtänyt, mihin miesten työhön hänen tuli mennä, ja hän läksi vaeltamaan, alati tutkien mielessään, mitä hänen oikeastaan oli ruvettava tekemään. Niin kulki hän kulkemistaan, kunnes hän tuli aavalle ja lakealle seudulle. Kaukaa taivaan rannalta loisti kirkas tähti ja hän lähti vaeltamaan sitä kohti Nopeasti hän sitä lähestyikin, kunnes hän huomasikin, että se oli Pohjan neito, joka istui siinä kaarellansa. Hän otti hatun päästään ja pyysi kysyä neidolta nöyrimmin, mitähän hänenlaisensa olisi paras ruveta tekemään…? "Tekemäänkö? Laulamaan sinun pitää ruveta", vastasi neito, ja aikoi juuri…
— — — — —
Hänestä tuntui äkkiä, etteivät he enää olleet kahden Ontrein kanssa huoneessa, vaan että heidän läheisyydessään jossain tuossa pimeydessä, herkeämättä heihin tuijottaen, oli joku kolmas, joku olento, joka oli siihen salaa ja luvatta hiipinyt. "Ehkä tämäkin on unta", ajatteli hän, ja koetti nipistää itseään säärestä päästäkseen varmuuteen siitä, oliko hän hereillä vai ei. Mutta hän ei viitsinytkään nipistää niin kovasti, että hänen olisi tarvinnut siitä liikahtaa, ja niin jäi hän edelleen tuohon unen ja todellisuuden välimaille. Mutta sen tunsi hän varmasti, että huoneessa oli joku olento, joku tuntematon kolmas, joka seisoi tuossa vähän matkan päässä, kenties nurkassa, katsellen heitä pimeästä herkeämättä. Häntä värisytti ja kamala pelko karsi hänen ruumistaan… Hän suunnitteli siinä kaikellaisia keinoja, joilla hän tekisi tämän nähtävästi vihollismielisen voiman aikeet turhaksi, mutta yhtä nopeasti kuin hänen kiihottuneet aivonsa niitä suunnittelivat, tulivat ne myös hylätyiksi. Hän muisteli kaikkia niitä tähän verrattavia kohtauksia, joista hän oli lukenut, ja joista kylmäverisyydellä oli pelastuttu, mutta yksikään niissä käytetyistä keinoista ei nyt tuntunut sopivalta. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin tuo olento tuossa hänen läheisyydessään tuijottaisi häneen pilkanhymy huulillaan, vuodattaen terävästä ja läpitunkevasta katseestaan jotakin salaista, magneetista voimaa, joka lamautti hänen tarmonsa ja vähitellen hänen ruumiinsakin, ettei hän saanut enää edes ääntä päästetyksi…
Hän tahtoi maata siinä tuli mitä tuli, olla hiljaa ja liikahtamatta, vain odottaen armoniskua. Hän muisti kertomuksen valkoisen naisen haamusta, joka lähestyi kuutamossa uhrinsa vuodetta koettaen iskeä häntä vuohensarvipäisellä suurella puukollaan, ja hän mietiskeli, voisiko hän niin nopeasti ponnahtaa syrjään ja välttää iskun kuin se mies siinä kertomuksessa. Teki mieli koettaakin, mutta kuinka olikaan, niin jäi sekin koetus tekemättä.
Ontrei lattialla rupesi liikkumaan ja vääntelehti unissaan.
Hän kuunteli henkeä pidättäen.
Taas oli hän kuulevinaan tasaista huohottamista ja kun hän oikein jännitti silmiään, oli hän näkevinään huoneen nurkassa jonkunlaisen haahmon.
Uudelleen valtasi hänet lamauttava pelko, joka kuitenkin pian vaihtui kiukuksi ja raivoksi. Viha antoi hänelle voimaa, ja niin sai hän äkkiä kohottautuneeksi istumaan ja kiljaisseeksi kovalla äänellä:
— Kuka siellä? Kukaan ei vastannut.
Hän otti revolverinsa hiljaa takataskustaan, napitti takkinsa ja rupesi uudelleen odottamaan. Hän tunsi nyt olevansa rauhallisempi ja alkoi tyynesti asemaansa miettiä. Ontrei ei ollut herännyt, eikä hän itsekään ollut varma, oliko hän hereillä. Toisekseen hänestä tuntui siltä, ettei hän välitäkään, vaikka joku huoneessa olisikin, vaikka itse paholainen… Hän muisti jossain nähneensä kuvan, jossa paholainen yön pimeimmällä hetkellä, kun munkki palavimmin rukoilee salaisten syntiensä anteeksiantamusta, pitkänä nauhana pujottautuu avaimen reiästä sisään, heti sisäpuolelle päästyään laajentuakseen kauhistuneen munkin edessä kamalasti ilkkuvaksi kiusaajaksi. Olisipa nyt huoneessa sellainen peijooni…, taitaisi sydän vähän oudosti pamppailla…, karvainen otus, silmissä viheriä lieska… Ontrei se on vahvasti vakuutettu siitä, että paholainen täällä oikein maa jalassa kulkee ihmisiä viettelemässä. Jos ajat olisivat vanhat, näkisi Ontrei paholaisen varmasti, olisi nähnyt jo monta kertaa…
Hänen täytyi hymähtää näille aatoksilleen. Uudelleen rupesi häntä nukuttamaan, ja hän painautui hiljaa vuoteelleen takaisin. Etehisessä kuului joku kulkevan, koskapahan ovi narisi niinkuin sitä olisi varovaisesti avattu ja säikähdetty sen narisemisesta. Hän ajatteli sitä samaa kuin illallakin, maata pannessa, että ovi olisi pitänyt saada lukkoon; mutta kun siinä ei ollut lukkoa… pahainen linkku vain!
Minne lienevät joutuneet yöksi venäläinen tyttö ja mummo? Oli paha, kun ei tullut otetuksi siitä selkoa; voivat lähteä aamulla yksinään ja häipyä näkyvistä kokonaan. Hän muisteli tytön näköä ja tutki itseään. Mikähän tyttö oikeastaan oli? Hienot, valkoiset kädet ja muukaan muoto eivät juuri todistaneet käsin työtätekevän lähtöä. Mene tiedä, — venäläisissä oloissa tapahtuu niin paljon kummallista ja meille käsittämätöntä, siellä on niin paljon alkuperäistä romantiikkaa, lapsen uskoa ja lupauksia, ettei mitään tarvitse pitää liian outona…
Tytöstä johtui hän ajattelemaan tuota ovensuussa istunutta kaukaasialaista, komeata ja synkkää miestä. Toivoneeko jonkun matkalaisen kotipuolestaan tapaavansa, vai muutenko halunnee outoja kasvoja nähdä? Sääli. Milloin päässee lähtemään? Jos hyvinkin lienee siellä nuori vaimo tai morsian odottamassa?
Taas kävivät ajatukset yhä hajanaisemmiksi ja hän vaipui raskaaseen uneen.
— — — — —
Hän heräsi siihen, että Ontrei kosketti hänen käsivarteensa.
— Varaja, veli, varaja, sanoi hän kuiskaten.
Oven takaa kuului hiipiviä askeleita. Hän hyppäsi ylös, kun samalla ovi äkkiä temmattiin auki ja pimeästä etehisestä syöksyi häneen käsiksi mies…