VII.
SALAPERÄINEN VIERAS JA PYHIINVAELTAJA-NAISET.
Muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku.
Kootessaan ja järjestellessään vaikutelmiaan tämän kuluneen vuorokauden vaiherikkaista kohtaloista täytyi hänen itselleen tunnustaa, että se oli rikkaampi uusista ja oudoista kokemuksista kuin mitä hänelle oli pitkään aikaan sattunut. Erinomattain tuotti hänelle tyydytystä se, että hän oli vaaran hetkellä voinut tarmolla ja voimalla toimia, ollenkaan siinä hätäilemättä; oli osoittanut, että hän kyllä vaikeissakin kohdissa kykenisi asiaansa valvomaan. Ainoa hermotunne, mikä tuosta tiimellyksestä oli jälellä, oli pieni pistelevä värähtely yli koko ruumiin, mutta sekin kuitenkin tuntui ikäänkuin hyväätekevästi lämmittävän, samoinkuin kylmässä kohmettunut jäsen rupeaa lämmittyään miellyttävästi kauttaaltaan tikustelemaan.
Mutta tämä viime vuorokausi oli myös tuonut hänen kokemuspiiriinsä tapauksen, jossa kokonaan vedottiin häneen ikäänkuin jonakin aivan ratkaisevana voimana. Kaukaasialainen oli pyytänyt tavata häntä eräässä paikassa tässä matkan varrella, siinä, missä puro leikkaa maantietä, muodostaen viheriän niityn kahdenpuolen. Oikealle puolelle tietä oli heidän poikettava, kulettava vähän matkaa puron vartta, kunnes tulisivat sievään, kuusimetsää kasvavaan notkoon. Siinä oli odotettava ja sinne tulisi kaukaasialainen häntä tapaamaan ylen tärkeässä asiassa.
Tämä se oli saanut hänet äsken tuolla majalassa niin äkkiä unohtamaan hyökkäyksen ja sen tekijän. Tätä hän nytkin mietti enemmän kuin muuta. Mitä saattoi olla miehellä hänelle asiaa?
Mutta Ontrei ei sen sijaan tahtonut mitenkään päästä tasapainoon, vaan kulki yhäkin vuoroin posmittaen ja vuoroin tyrskien kapeata polkuansa, voivottaen samalla toverilleen tapahtunutta onnettomuutta. Haava käsivarressa ei ollut kuitenkaan mikään vaarallinen, joten Ontrei sai viimein kääntää huolensa koskemaan kokonaan asian taivaallis-synnillistä puolta. Mikä alentumus ihmiskunnassa, että rauhalliset matkalaiset, joiden tiedetään sitäpaitsi menevän pyhään monasteriin rukoilemaan heidänkin syntejään anteeksi, joutuivat tällaisen ilkityön uhriksi! Turhaanko työskenneltiin ihmisten pelastamiseksi, kun kiusaaja yhäkin teettää heillä tällaisia tekoja! Kun nousisi haudastaan pyhä Ilja, Vienan apostoli, ja katsoisi kansansa sekaan, niin varmaankin palaisi hän takaisin maalliseen haahmoonsa uudelleen saarnaamaan parannusta! "Lähetti luoja toki sen mustilaisen oikealla hetkellä meitä sen toisen mustilaisen kynsistä pelastamaan…"
— Ontrei, menemme levähtämään tänne niitylle. Syödäkin pitää, että jaksamme taas helteessä astua.
— Mutta vastahan söimme, veliseni. Emme jouda nyt istumaan, pitkä on matka vielä meren rantaan.
— Tule pois vain, kyllä ehdimme.
Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.
Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon, viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen. Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä, sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä. Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, — tuollainen äkkiä sydämeen valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne, joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä saatu omantunnon rauha…
Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.
— Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne eivät ehdi meitä paljon jätättää…
— Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan, onnettomuutta siitä vain… Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!
Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä ollut tullut!
Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.
— — — — —
Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä, vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän Aunuksen Karjalan läpi.
— — — — —
Se oli viileä ja kirkas pohjolan aamu, jolloin näiden outojen ihmisten tarina ensiksi kerrottiin. Vakaina ja hartaina kuuntelivat sitä ympärillä synkeän korven kuuset, hiljaa lirisevä puronen ja luonto kaikki. Pienen nuotion savu nousi tuskin huomattavana patsaana tyynessä ilmassa, kohosi hiljaa kuusen latvojen tasalle, mutta pysähtyi leijailemaan siihen, ikäänkuin epäröiden, uskaltaisiko yrittää ylemmäksi, kohti tuota kullalta kuultelevaa maailman lakea. Mutta kuusen latvojen tasalla pitivät hyönteiset kiihkeätä karkeloaan, tuhatlukuisena parvena sokkeloleikissään kiitäen. Sanotaan: nämä omituiset pohjolan hyönteiset, jotka usein kesä-illoin kokoontuvat laskevan auringon loisteeseen karkeloimaan, elävät vain yhden vuorokauden; siksi ne leikkivät vimmatulla vauhdilla, pysähtymättä, levähtämättä, keretäkseen karkeloida mahdollisimman paljon, saadakseen elää ja nauttia sen, minkä lyhyessä yössä ehtii…
Nuori nainen, tuttava tuolta poutaiselta tieltä, kuunteli kertomusta nöyränä ja hiljaisena, kuunteli sitä myös vanha mummo, Ontrei ja nuorukainen, jonka käsi oli siteessä. Mutta kertojana oli kaukaasialainen tuttavamme, tummat silmät välkkyen innosta ja elämänhalusta. Mikä oli mieheen mennyt? Into hehkui hänen silmistään, käskevä kaiku hänen äänestään, ja suonikas käsi näytti tietävän voimansa. Ja katseesta, joka hellentyen suuntautui tuon tuostakin nuoreen naiseen, joka värähti sen polton alla, tuntui alakuloisuus ja epävarmuus hävinneen.
Se kaikki oli tapahtunut hyvin kaukana ja oloissa, jotka tuntuivat outoutensa vuoksi sadulta. Tuo nuori nainen tuossa väitti, että hänen suonissaan virtasi Georgian vanhan hallitsijasuvun verta, ja että hän oli viimeinen, kaukainen syrjähaaran jäännös tuosta muinoin mahtavasta suvusta. Kaunis hän ainakin oli. Hyvä Jumala, kuinka hän olikin kaunis! Nuorukainen tuijotti häneen taaskin ikäänkuin unelmiin vaipuneena, ikäänkuin tyrmistyneenä. Hänen teki mieli langeta neidon eteen polvilleen ja rukoilla häntä, palvella häntä, julistaa, ettei ollut maailmassa mikään sen arvoista kuin edes yksi ainoa silmäys hänen ihanista silmistään, joihin saattoi upota kuin pohjattomaan mereen. Ja sitten hänen teki mieli itkeä, valittaa sitä, ettei tämä ihana kukka ollut katoomaton vertauskuva, joka innoittaisi ihmiskuntaa ihanalla muodollaan ja yliluonnollisella kauneudellaan ikuiseen kamppailuun kauneuden puolesta. Hän tunsi sydämessään vuoroin riemua, vuoroin tuskaa, vuoroin pursuavaa voimaa ja sanomatonta raukeutta, hän tunsi aivankuin yhtenä elämyksenä kaiken sen hekuman ja tuskan, minkä ajallinen vaelluksemme ihmiselle tarjoaa…
Kertojan ääni tunkeusi hänen unelmiensa joukkoon. Korkealla vuoristokylässä oli hän, georgialainen aatelismies, asunut, siellä, josta on estämätön näköala alas laakson kaupunkiin, jossa taas eli holhoojansa luona tämä neito. Oli riemullista tietää, kun katsoi alas laaksoon, että siellä eli hän, joka oli enemmän kuin koko maailma. Siellä etelässä mahtoivat tunteet olla meille viileän maan asukkaille aavistamattoman tulisia. Kun lempi käskee, niin totellaan ja totteleminen on autuus. Ah! syttyä kerran todella, yhdeksi ainoaksi ihanaksi liekiksi, joka palaisi kuin mahtava polttouhri…
Heidän rakkautensa ei tahtonut tietää mistään esteistä, mutta niitä ilmestyi odottamattoman paljon. Georgialaisen annettiin ymmärtää sekä oman heimon että ruhtinattaren holhoojain taholta, ettei liittoa heidän välillään tultaisi sallimaan. Ylpeät veret kuohahtivat, uhattiin, kehoitettiin, rukoiltiin, ei mikään auttanut: nuorten päätös näytti järkähtämättömältä. Vaikka heitä kuinka olisi vartioitu, tiesivät he silti tavata toisiansa; kun heitä ruvettiin ankarammin vartioimaan, sattui väkivaltaisia kohtauksia. Kiihtyneenä antoi hän kannatusta asioille, joiden vaarallisuuden hän tunsi, kunnes kaikki päättyi siihen, että hän eräänä päivänä huomasi olevansa vankina kaukana pohjoisessa…
Silloin kun hänet oli kotikaupungistaan pois lähetetty, oli hän osaaottavalta vartialta saanut tietää karkoituspaikkansa. "Ilmoita se hänelle", oli hän rukoillut, "ilmoita ja pyydä kirjoittamaan". Se oli hänen ainoa toivonsa näinä vuosina. Aluksi oli hän kirjoittanut kotiin, ja oli itsekin saanut kirjeitä, mutta ne oli osoitettu viranomaisten kautta tuleviksi, eikä niissä puhuttu sanaakaan hänestä. Mitä suvusta ja ystävistä, mitä heimosta! Niitä ei ole sille, joka elää vain häntä ajatellen.
Ja niin oli hän lakannut kirjoittamasta, uskoen, että kaikki oli ijäksi häneltä mennyttä. Epätoivo oli laskeutunut kuolettavana kuin lumivaippa hänen mieleensä, ja hän oli vain ruvennut hiljaisesti odottamaan sitä hetkeä, jolloin hän pääsisi näkemään edes onnensa raunioita.
Onnellinen se, jonka elämässä on edes onnen raunioita! Silloin tietää eläneensä ja kokeneensa jotakin, olleensa mukana siellä, missä on ollut edes jotakin raunioiksi luhistuvaa, rakennuksia, rikkauksia kentiesi. Köyhän tuvan luhistuminen ei herätä suurta huomiota ja sen mukana ei paljon hautaannu. Ainoastaan voimakkaiden sielujen suodaan kokea jotakin, vain heillä voi olla suuria ja jaloja henkisiä elämyksiä, jotka aateloivat ihmisen, olivat ne sitten iloja tai suruja. Mitä onnesta, joka on ainaista päivänpaistetta! Olkoon se surua ja myrskyä, joka suo jännittää kättä taisteluun, olkoon ottelua tuulen kanssa, että silloin, kun laskemme elämän meren suolavedestä tiukkuvat raajamme hetkeksi rannalle, lepo ja pilven raosta pilkistävä päivä tuntuisi sitäkin ihanammalta. En tahtoisi olla sunnuntailapsi, huokasi kertojaa unelmoiden kuunteleva nuorukainen, vaan tapahtuvan tahtoisin jotakin!
Ja niin kuului eräänä iltana, kun maanpakolainen raskaalla mielellä jälleen palasi polultaan metsän helmasta, jossa hän oli kotimaansa kielellä huvikseen metsän puille haastellut, erään talon pihalta hellä ääni. Se oli samaa kuin olisi maailman onnettomimman osaksi tullut yhdellä kertaa kaikki mahdollinen inhimillinen onni, niin suuri, että pelkäsi sydämen siitä pakahtuvan…
Hän ei vieläkään, siinä seistessään ja lemmittyään katsellessaan, tahtonut voida uskoa, että tyttö tuossa oli se sama sieltä kaukaa etelästä…